Venäjän vihamieliset toimet Suomea ja Ruotsia kohtaan laajentuvat

Liberan Suomen turvallisuuspolitiikka: 100 vuotta kahden vaiheilla -raportti julkaistiin osissa. Tämä on raportin neljäs kirjoitus.

Viime vuosina Itämeren alue on taantunut, ja siitä on tullut merkittävästi vaarallisempi kuin ennen. Päävastuu kielteisestä kehityksestä on Venäjällä.

Alueen muuttuvaan turvallisuusympäristöön ovat vaikuttaneet myös Ruotsin ja Suomen Nato-suhteet. Lisäksi Moskovan viimeaikainen käytös Baltiassa ja muualla Euroopassa tarjoaa konkreettisia todisteita siitä, että Venäjästä on tulossa yhä suurempi uhka Suomelle ja Ruotsille ja niiden ulkopolitiikan itsenäisyydelle.

Suomi ja Ruotsi ovat molemmat virallisesti myöntäneet turvallisuustilanteen heikkenemisen Itämeren alueella. Ruotsin pääministeri Stefan Löfven myönsi, että ”Itämeren alueen tilanne on heikentynyt”. Viimeisimmässä puolustusselonteossaan Suomen valtioneuvoston kanslia varoittaa, että Suomen poliittisten johtajien ja asevoimien on lisättävä puolustusvalmiuttaan kriisitilanteissa ja sotilaallisissa tilanteissa.

Sotilaallinen toiminta ja sotilaalliset jännitteet ovat kasvaneet Itämeren alueella. Sotilaallisten kriisien varhaisvaroitusaika on lyhentynyt ja voimankäytön kynnys madaltunut … Suomen on valmistauduttava itseensä kohdistuvaan sotilaalliseen voimankäyttöön tai sen uhkaan.

-Valtioneuvoston puolustusselonteko, 2017

Venäjän voimankäyttö Ukrainassa on Itämeren alueen kasvavien jännitteiden näkyvin syy. Vuoden 2008 hyökkäys Georgiaan oli Vladimir Putinin toinen invaasio naapurimaahan kuuden vuoden aikana, ja se sai kaikki Venäjän rajanaapurit huolestumaan omasta turvallisuudestaan ja suvereniteetistaan. Esimerkiksi maaliskuussa 2014 vain 25 prosenttia tutkimukseen osallistuneista suomalaisista sanoi, että Venäjä oli turvallisuusuhka Suomelle. Venäjän tunkeuduttua Ukrainaan luku nousi 43 prosenttiin. Ruotsin puolustusministeri Peter Hultqvist syyttää suoraan Venäjää alueen turvallisuuden muutoksista.

Venäjän aggressiivisen käytöksen vuoksi Euroopan turvallisuusjärjestys ei enää toteudu sellaisena kuin sen tunnemme… Tänäkin päivänä Venäjän miehittämänä on 20 % Georgian alueista vuoden 2008 sodasta lähtien. Vuonna 2014 Venäjä liitti Krimin niemimaan itseensä. Venäjän sijaissota Itä-Ukrainassa jatkuu.

-Peter Hultqvist, 2017

Venäjän aggressiivinen käytös ei kuitenkaan rajoitu vain Georgiaan ja Ukrainaan. Venäjä on myös kohdistanut Suomeen ja Ruotsiin eritasoista uhkaavaa käytöstä, mikä pahentaa Baltian alueen turvallisuusongelmaa. Uhkaavaan käytökseen kuuluvat Venäjän johtajien julkiset uhkaukset, Venäjän armeijan perinteinen painostus, Venäjän tiedustelupalveluiden kanssa yhteistyössä tehdyt kyberhyökkäykset ja Venäjän hallituksen organisoima hybridihäirintä.

Yksi Itämeren alueen jännitteiden kasvun pahaenteisimmistä merkeistä ovat olleet julkiset uhkaukset, joita Venäjän johtajat ovat kohdistaneet Suomeen ja Ruotsiin niiden mahdollista Nato-jäsenyyttä koskien. Vuonna 2012 Venäjän asevoimien komentaja, kenraali Nikolai Makarov kyseenalaisti Suomen oikeuden pitää sotilaallisia harjoituksia omilla alueillaan ja väitti, että ”Suomen ja Naton yhteistyö uhkaa Venäjän turvallisuutta”. Vuonna 2015 Venäjän Ruotsin-suurlähettiläs Viktor Tatarintsev varoitti, että Ruotsin liittymisestä Natoon ”seuraa vastatoimia … Venäjän on turvauduttava sotilaallisiin vastatoimiin”. Muutama kuukausi sitten presidentti Putin toisti uhkauksen tuomitsemalla jyrkästi Ruotsin mahdollisen liittymisen Natoon sanoessaan, että ”tulkitsemme sen lisäuhkana Venäjälle ja pohdimme, kuinka tämä uhka voidaan poistaa”. Putin uhkasi myös Suomea sanoen, että mikäli Suomi liittyisi Natoon, Venäjän olisi siirrettävä asevoimiaan lähemmäksi rajaa. Ei ihme, että Suomen ulkoministeriön tilaamassa raportissa varoitetaan, että ”Venäjä yrittää tukahduttaa kaikki Suomen tai Ruotsin Nato-jäsenyyteen tähtäävät toimet”.

Venäjä on myös käyttänyt suoraan asevoimiaan pelotteena Suomea ja Ruotsia kohtaan. Kuuluisin esimerkki olivat vuoden 2013 pääsiäisen tapahtumat. Nato toi julkisesti esiin, että vuoden 2013 maaliskuussa Venäjän pommikoneet simuloivat ydinasehyökkäystä Ruotsiin. Lisäksi Venäjän ilmavoimat on loukannut Suomen ilmatilaa useita kertoja. Venäjän taistelukoneet ovat myös loukanneet Ruotsin ilmatilaa. Ruotsin ja Suomen suvereniteettia on loukattu myös merialueilla. Muutaman kuukauden kuluttua siitä, kun Venäjä aloitti sotatoimet Ukrainassa, Ruotsin puolustusvoimat jäljitti kolme päivää ”vierasta vedenalaista toimintaa” Tukholman lähistöllä. Se tulkittiin laajalti vastatoimeksi venäläisen sukellusveneen liikkumiseen Ruotsin aluevesillä. Muutamaa kuukautta myöhemmin Suomi pudotti käsisyvyyspommeja ajamaan pois samanlaisen tunnistamattoman kohteen, joka oli loukannut sen aluevesirajaa.

Venäjä on myös aktiivisesti suorittanut vihamielisiä toimia Ruotsia ja Suomea vastaan kyberalueella. Vuonna 2016 Ruotsiin tuli 60 vakavaa kyberhyökkäystä yhdeksän kuukauden aikana. Ehkä tunnetuin esimerkki oli vuoden 2015 kyberhyökkäys Ruotsin lennonjohtojärjestelmään, jolla ohjattiin lentoja useilla lentokentillä ympäri maata. Ruotsin hallituksen ja Naton linkkien mukaan todisteet osoittivat ongelman lähteen Venäjälle.

Suomeen on myös suunnattu runsaasti kyberhyökkäyksiä. Viime vuonna Suomen ulkoministeri Erkki Tuomioja myönsi, että ministeriön tietokoneverkkoon oli soluttautunut ulkomaisia hakkereita. Suomalainen media väitti, että kyseinen kyberhyökkäys oli ollut aktiivinen neljän vuoden ajan. Asiantuntijoiden mukaan todisteet osoittavat, että tämän kybertunkeutumisen takana oli valtion sponsoroima venäläisten hakkerien ryhmä.

On myös todisteita siitä, että Venäjä on varustautunut hybridisotaan Suomea ja Ruotsia vastaan jo jonkin aikaa. Ruotsin ulkopoliittisen instituutin tutkimuksen mukaan Venäjä on tehnyt Ruotsista ”lukuisten aktiivisten toimien kohteen”. Tämän hybridisodan keskeinen tekijä on ollut koordinoitu virheellisen tiedon levittämiskampanja Ruotsia vastaan. Allekirjoitettuaan yhteistyösopimuksen Ruotsin ja Tanskan puolustusministerit nostivat tämän kasvavan ongelman esiin seuraavasti: kun valtiot ”eivät voi selvästi erottaa vääriä uutisia ja virheellistä tietoa totuudesta, turvattomuutemme kasvaa”. Viime vuonna Ruotsin turvallisuuspalvelu (SÄPO) julkaisi raportin, jossa eriteltiin Venäjän Ruotsia vastaan kohdistamat vihamieliset toimet. Uhka on niin merkittävä, että pääministeri Stefan Löfven myönsi, ettei hän voi sulkea pois mahdollisuutta, että Venäjä yrittäisi vaikuttaa Ruotsin seuraaviin kansallisiin vaaleihin vuonna 2018.

Suomi on myös ollut Venäjän hybridikampanjan kohteena. New York Timesin mukaan Suomesta ”on tullut erityisen aktiivinen rintama” Venäjän informaatiosodissa. Suomi on vahvistanut muutaman viime vuoden aikana noin 20 itseensä kohdistunutta virheellisen tiedon levittämisoperaatiota.

Suomen ja Ruotsin nykyisten hallitusten liittoutumattomuuspolitiikka on toinen epävarmuustekijä Itämeren alueella. Suomesta ja Ruotsista tuleva epävarmuus näkyy koko Itämeren alueella kasvavana epävarmuutena Venäjän, USA:n ja Naton käytöksestä tulevissa kriiseissä. Suurvaltojen ja liittoutumattomien maiden aiheuttama epävarmuus rapauttaa alueen vakautta ja turvallisuutta.

Kylmän sodan päättymisestä lähtien Suomi ja Ruotsi ovat muuttaneet historiallisella tavalla turvallisuuspolitiikkaansa. Ne ovat tehneet poliittisia ja puolustusta koskevia sitoumuksia muihin maihin, eivätkä siten ole enää puolueettomia. Ne pitävät itseään liittoutumattomina, mutta eivät kuitenkaan todennäköisesti pysy alueellisten kriisien ulkopuolella. Vuonna 2009 Ruotsi antoi uuden yksipuolisen solidaarisuusjulistuksen. Solidaarisuusjulistuksessa sanotaan, että ”Ruotsi ei pysy passiivisena, jos naapurimaata uhataan tai naapurimaahan hyökätään”.

Suomi ei ole ottanut vastaavaa yksipuolista askelta. Mutta Suomi ja Ruotsi kuuluvat kumpikin EU:hun ja ovat Lissabonin sopimuksella sitoutuneet auttamaan muita EU:n jäsenmaita 222 artiklan nojalla. Tämä artikla edellyttää yhteisiä toimia terrori-iskuja ja ihmisen aiheuttamia tuhoja vastaan. Vuoden 2015 Pariisin terrori-iskujen jälkeen Ranska vetosi Lissabonin sopimuksen huomiotta jääneeseen 42.7 artiklaan, jossa todetaan, että ”muiden jäsenmaiden joutuessa aseellisen hyökkäyksen kohteeksi EU:n jäsenvaltiot ovat velvoitettuja auttamaan niitä”.

Lisäksi Suomi ja Ruotsi (sekä Norja, Tanska ja Islanti) sitoutuivat noudattamaan vuoden 2011 Pohjoismaista solidaarisuuslauseketta, joka velvoittaa yhteistoimintaan hyökkäysten tai ihmisen aiheuttamien tuhojen tapauksissa. Solidaarisuuslausekkeessa todetaan, että ”jos jokin Pohjoismaa vaarantuu, toiset auttavat kyseisen maan pyynnöstä asianmukaisin keinoin”. Lisäksi Suomi ja Ruotsi ovat lisänneet puolustusyhteistyötään Naton kanssa ja kahdenvälisesti Naton jäsenmaiden kanssa vuodesta 2014 lähtien. Voidaan sanoa, että Suomen ja Ruotsin roolissa on ainakin tietyllä tasolla monitulkintaisuutta Itämeren alueen mahdollisissa tulevissa kriiseissä. Niiden nykyiset hallitukset saattavat pitää tätä epävarmuutta parempana vaihtoehtona, mutta sen hintana on niiden kansallinen turvallisuus ja alueellinen vakaus.

Jos kansallinen puolustus on sekä Suomen että Ruotsin puolustuspolitiikan kivijalkana, ”Nato-vaihtoehto” on toinen keskeinen tekijä. Molemmat maat pitävät Naton läsnäoloa Itämeren alueella myönteisenä ja vakauttavana tekijänä. Suomi ja Ruotsi pitävät myös Nato-jäsenyyttä vaihtoehtona, jonka ne voivat valita milloin ja miten haluavat. Venäjän kovaotteiset toimet Montenegron Natoon liittymisen estämiseksi kuitenkin osoittavat, että Putin on valmis vaikeuttamaan mahdollisten jäsenten kuten Suomen ja Ruotsin ”Nato-vaihtoehtoa” merkittävästi.

Montenegro on asettanut syytteeseen 14 henkilöä vallankumouksen suunnittelusta hallitusta vastaan ja pääministerinsä murhasta vuonna 2015. Tavoitteena oli asettaa Venäjä-mielinen hallitus, joka pysäyttäisi Montenegron lähes päätökseen saatetun Natoon liittymisen. Montenegron viranomaiset tunnistivat Eduard Sismakovin ja Vladimir Popovin GRU:n (Venäjän sotilastiedustelupalvelun) jäseniksi ja kahdeksi johtajaksi, jotka ohjasivat vallankumouksen suunnittelua. On runsaasti todisteita, jotka yhdistävät murhan ja vallankaappausyrityksen Venäjään, kuten salatut venäläiset puhelimet ja rahavirta, joka johtaa GRU:n Moskovan-päämajaan.

Tämä oli ennennäkemätön hyökkäys mahdollista Naton jäsenmaata kohtaan, ja se saattaa olla enne Putinin tulevista toimista. Harva uskoi, että Putin hyökkäisi koskaan Georgiaan. Vielä harvempi uskoi, että Putin hyökkäisi Ukrainaan. Vieläkin harvempi uskoi, että Putin ryhtyisi sotatoimiin Lähi-Idässä. Tuskin on riittävän vakuuttavaa, että vain harvat ihmiset uskovat Putinin voivan laajentaa vihamielisiä toimia, joita Venäjä parhaillaan kohdistaa Suomeen ja Ruotsiin estääkseen niitä liittymästä Natoon.

Vuonna 2015 Suomen, Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Islannin puolustusministerit antoivat yhteisen varoituksen, jossa sanotaan: ”Venäjän armeija haastaa rajojamme, ja Baltiassa on ollut useita rajarikkomuksia … Venäjän toimet ovat Euroopan turvallisuuden suurin haaste.” Olisi vastuutonta aliarvioida se mahdollisuus, että Putin voisi toteuttaa omat ja muiden Venäjän johtajien tekemät uhkaukset estääkseen Suomea ja Ruotsia liittymästä Natoon. Venäjän käytös Itämeren alueella näyttää laajentuvan tähän suuntaan. Suomen ja Ruotsin hallitukset luottavat strategisen monitulkintaisuuden politiikkaan, joka ei ehkä enää palvele niiden etua, kun Venäjä ei halua kunnioittaa niiden rajoja, suvereniteettia eikä niiden kansallisten halua valita liittoumansa. Venäjän halu häiritä ja käyttää väkivaltaa keskeyttääkseen Montenegron liittouman valinnan osoittaa, että Putin on valmis ottamaan yhä suurempia riskejä kieltääkseen naapurimaidensa ”Nato-vaihtoehdon”.