Perustili – laskentaa seuraa

<< Takaisin perustili-aineistoon

Tässä vaiheessa esitettiin idea sosiaaliturvan mekanismista. Laskuharjoitus tulee myöhemmin. Perustilimalli maksaa sen verran, kun siihen päätetään työntää rahaa.

Perustili on mekanismi, verrataan sitä vaikka putkistoon, jossa menee jotain plöröä.

Muita verrannollisia mekanismeja ovat nykyinen, monikanavainen ja -mutkainen, raskaasti hallinnoitu ja tarveharkittu malli, negatiivinen tulovero ja perustulo/kansalaispalkka.  Kaikki maksavat

(a)   sen mukaan paljonko niihin työnnetään rahaa, eli mikä on etuisuuksien taso (miten paljon plöröä kaadetaan putkistoon),

(b)  miten kallista on mekanismin hallinnointi ja ylläpito (miten paljon pumppuja, venttiilejä ja säätöjä putkistossa on, ja miten paljon se vuotaa)

(c)   epäsuorasti, mitkä sen vaikutukset ympäristöön ovat, ts. miten eri mallit kannustavat työntekoon ja pro-sosiaaliseen käyttäytymiseen (paljonko putkisto vie tilaa, haiseeko, meluaako, etc.)

Perustiliehdotus ei tässä vaiheessa otan kantaa kohtaan (a). 20 000 € on laskentaesimerkki.

Laskemattakin voi olettaa, että (b) Perustili on halvempi hallinnoida kuin nykyinen järjestelmä, mahdollisesti samaa tasoa kuin negatiivinen tuloverotus tai kansalaispalkka.

Perustilin varsinainen pointti on kuitenkin (c): mikä vaikutus sosiaaliturvalla on taloudelliseen toimeliaisuuteen ja vastuulliseen rahankäyttöön.

Tästä päästään Markus Kanervan ja ThinkTänkin argumenttiin, että perustili-malli ei huomioi ihmisen käyttäytymistä.

Käyttäytymistaloustieteen valtavirta toki kyseenalaistaa ultra-rationaalisen ”economic man” -perustaisen rationaalisen päätöksenteon teorian. Tässä tosin ei ole mitään uutta, koska jo 1950-luvulla Herbert Simon esitti rajallisen rationaalisuuden (Bounded Rationality) teoriansa.

Se, että ihminen ei  kykene täydelliseen rationaalisuuteen ei tarkoita, että hän olisi täydellisesti epärationaalinen, tunteiden ja impulssien vietävänä. Rationaalisuus on muuttuja, joka korreloi elämänhallinnan, pitkäjänteisyyden (delayed gratification) ja muiden hyveiden kanssa. Samalla henkilöllä rationaalisuus vaihtelee tilanteen mukaan.

Rajallinen rationaalisuus ei käy argumentiksi holhoavan paternalismin puolesta, koska:

– jos ihmiset ovat epärationaalisia, ja holhoajat ovat ihmisiä, myös holhoaja on epärationaalinen.  Rajallinen rationaalisuus korostuu, jos joutuu puuttumaan muitten asioihin käyttämällä muitten rahoja (vastuullisuus vähenee). Mitä konkreettisempi / henkilökohtaisempi asia, (oma raha), sen enemmän rationaalisuus korostuu.

– rajallinen rationaalisuus koskee kaikkia sosiaaliturvan muotoja, joihin liittyy jonkinlainen oma vastuu / mahdollisuus päättää rahojen ja palvelujen käytöstä. Ei edes totalitaarisissa laitoksissa (vankila, suljettu osasto) ole mahdollista sulkea pois kaikkea omaehtoista valintaa.

– koska rajallinen rationaalisuus on muuttuja eikä vakio, voidaan toki ajatella malleja, jotka kannustavat tai tuuppivat (nudge) oikeaan (mikä se sitten onkaan ja kuka siitä päättää) suuntaan. Nudge kuitenkin liittyy tilanteisiin, joissa ihminen joka tapauksessa joutuu valitsemaan (esim. mitä syöt lounaaksi), ja valinta joka tapauksessa on tavalla tai toisella freimattu (missä järjestyksessä ruoka-aineet ovat linjastolla tai ruokalistalla). Nudge tarkoittaa, että näitä freimauksia muutetaan, mutta lopullinen valinta kuitenkin jää ihmiselle itselleen, eikä ”väärästä” valinnasta rangaista.  Annettu esimerkki työttömien ainekirjoitusharjoituksista liittynee valmennukseen / asennekasvatukseen, jota toki voi käyttää, mutta ei kannustimien korvikkeena.

– koska rationaalisuus on muuttuja per yksilö, per tilanne, jakauman ääripäässä on joukko ihmisiä, jotka eivät kykene siihen lainkaan, esim. taparikolliset, joilla on puuttuva itsekontrolli.

Voi siis kysyä, pitääkö rakentaa ja testata järjestelmä, joka on niin robusti, että se kattaa
kaikki mahdolliset tapaukset syrjäytyneestä super-rationaaliseen supersuorittajaan. Keskustelu ajautuu harhaan, jos ensi töikseen ruvetaan tekemään ajatusharjoituksia ääritapauksilla ja ruvetaan vaatimaan järjestelmää, joka on niin robusti, että se kestää kaikki ajateltavissa olevat poikkeamat.

Ratkaisu yleensä on, että kaikki mitoitetaan heikoimman mukaan, josta seuraa ylettömän raskas järjestelmä, joka ei palvele  keskivertokansalaisen etua. Yliraskailla mitoituksilla saadaan kätevästi luotua yliresursointia ja mukavuusalueita (esim. koulussa). Sosiaalipoliittinen järjestelmä tulee mitoittaa suuren enemmistön (jotain 80-90%) mukaan ja sitten määritellä erityisryhmät, joita varten on erillisiä järjestelyjä (askeltava progressiivinen holhous).

ThinkTänk on ihan oikeassa siinä, että perustilin, kuten kaikkien muidenkin sosiaalipoliittisten  järjestelmien vaikuttavuutta pitää huolellisesti tutkia (evidence-based politics). Voi kuitenkin kysyä, missä ovat nykyjärjestelmän vaikuttavuustutkimukset ja miten ne vaikuttavat poliittiseen päätöksentekoon.

<< Takaisin perustili-aineistoon