Suomessa on totuttu ajattelemaan, että maamme on mallioppilas eurooppalaisten säännösten ja toimintasuositusten toteuttamisessa. Monessa asiassa Suomi noudattaakin EU-säännöksiä kiitettävällä tarkkuudella. Siksi on erityisen yllättävää huomata, että korkeakoulujen osalta Suomi on jättäytynyt jälkeen eurooppalaisesta kehityksestä.
Eurooppalaisten korkeakoulujen herääminen globaaliin kilpailuun alkoi vuonna 1999, kun 29 Euroopan maata allekirjoitti Bolognan julistuksen. Sen myötä tavoitteeksi otettiin opiskelijoiden, opettajien ja työvoiman liikkuvuuden edistäminen instituutioiden ja maiden välillä. Tavoitteeseen pääsemiseksi jäsenmaat päättivät yhtenäistää toisistaan poikkeavat korkeakoulujärjestelmät.
Suomi on jättänyt Bolognan julistuksen suositusten toteuttamisen puolitiehen. Muualla Euroopassa on herätty huomaamaan Aasian haastajan asemassa olevat, nousevat yliopistot ja ryhdytty kuromaan kiinni amerikkalaisten yliopistojen etumatkaa. Suomessa 2000-luvun merkittävin uudistus on vuonna 2005 tehty yliopisto-opetusta koskeva tutkintouudistus. Sekin on suurista lupauksista huolimatta jäänyt täysin kosmeettiseksi uudistukseksi. Erityisesti poliitikot tuntuvat olevan tyytyväisiä jo tehtyihin uudistuksiin. Onneksi akatemiassa muutospaineet tuntuvat jo voimakkaammin. Omasta mielestäni nyt ollaan siinä pisteessä, jolloin pitäisi kääriä hihat ja ryhtyä hommiin.
Uudistusten tekemättä jättäminen on vahingollista paitsi suomalaisille korkeakouluille ja opiskelijoille myös maamme taloudelle, kun globaali kilpailu ja teknologinen kehitys korostavat koulutetun työvoiman merkitystä entisestään. Suomen olisi aika reagoida maailmalla tapahtuviin muutoksiin ja lähentyä korkeakoulupolitiikassaan muita Euroopan maita. Jos Suomen korkeakoulujärjestelmä jää muusta maailmasta eristäytyneeksi kummajaiseksi, riskinä on, että entistä suurempi osa ikäluokan lahjakkaimmista hakeutuu ulkomaisiin korkeakouluihin ja korkeakoulujärjestelmämme taso alkaa heiketä.
Raportissa esitetään viisiosainen korkeakoulujärjestelmän uudistus, jolla korkeakoulujärjestelmämme tasoa saadaan nostettua lähemmäksi maailman huippua ja hyödynnettyä alan resurssit nykyistä tehokkaammin. Tämä kuitenkin edellyttää sekä Bolognan julistuksen alkuperäisten suositusten täytäntöönpanoa että uusia toimenpiteitä:
- Ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen välisestä jaottelusta eli duaalimallista on luovuttava.
- Kandidaatin ja maisterin tutkinnot on erotettava toisistaan. Maisteriopintoihin on haettava erikseen, eikä kandidaatin tutkinnon suorittaminen automaattisesti oikeuttaisi opiskelupaikkaan maisteriohjelmassa.
- Korkeakouluverkostoa pitää harventaa.
- Maisteriopinnoista pitää voida periä omasvastuuosuus.
- Pääsykokeet on lopetettava.
On aika antaa opiskelijoille lisää vapautta ja vastuuta. Opiskelijoiden liikkuvuuden mahdollistaminen tarkoittaa opiskelijoiden valinnanvapauden lisäämistä. Suomen nykyjärjestelmä pyrkii monin tavoin rajaamaan opiskeljoiden vaihtoehtoja ja minimoimaan kilpailun.
Nykyjärjestelmän suurimpia hyötyjiä ovat olleet keskinkertaiset ja sitä huonommat korkeakoulut. Valinnanvapauden myötä tulee myös lisää vastuuta. Kandidaattien ei pidä suhtautua opiskelupaikkaan maisteriohjelmassa saavutettuna etuna. Se pitää ansaita ja sen kustannuksista pitää kantaa omavastuuosuus.
Myös korkeakoulujen on kannettava enemmän vastuuta omasta menestyksestään. Kun opiskelijoilla on enemmän valinnanvapautta, korkeakoulujen täytyy tarjota parempaa koulutusta. Siitä hyötyvät kaikki.
Julkaisuun liittyvät artikkelit
Liitteet
7 kommenttia artikkeliin Paljon opittavaa – kuinka korjata Suomen korkeakoulutus
Hyvin kirjoitettu mutta kuuluuko ammatti-, yliopisto- ja korkeakoulutus ylipäätänsä julkiselle sektorille? Siis ollenkaan?
Loppuisiko tradenomien ja insinöörien koulutus sitten? Eli tradenomin korvaisi yliopistollinen akateeminen kauppatieteiden kandidaatti ja insinöörin tekniikan kandidaatti. Samalla osa ammattikorkeakouluista lopetettaisiin ja loput sulautettaisiin yliopistoihin. Eli AMK:t lakkautettaisiin eikä AMK-tutkintoja enää olisi. Entä esim. sairaanhoitajat, pitäisikö perustaa uusia sairaanhoito-oppilaitoksia eli opistokoulutus aloittaa uudelleen. Ei kai ainoana toisen asteen koulutuksen jälkeisenä korkeampana koulutuksena voisi olla yliopisto, eivät kaikki ammattikoulua ja lukiota korkeammat koulutukset ja ammatit ole akateemisia yliopistollista tieteellistä kandidaatin koulutusta vaativia kuten nyt vaikka sairaanhoitaja tai restonomi, poliisi, suuhygienisti, jalkaterapeutti, liikunnanohjaaja tai merikapteeni. Vai onko poliisin koulutus yliopistossa jokin turvallisuustieteiden kandidaatti jatkossa?
Olen samaa mieltä. Onko Kiesiläinen pohtinut tämän loppuun asti? Minusta yliopiston teoreettinen suuntaus on paikallaan, mutta minusta on hyvä että poliisi, sairaanhoitaja sekä esim. tuotantoinsinööri on saanut käytännönläheisen koulutuksen. Suomen teollisuus ei pärjää pelkästään teoreettisiellä osaamisella eikä pelkästään huippuosaajilla. Mitä hyvää on saatavissa purkamalla duaalimallia?
Olen tismalleen samaa mieltä siitä, että ainakin osittainen opintojen maksullisuus ja vastaavasti pääsykokeista luopuminen on lähtökohtaisen hyviä ajatuksia. Ehdotettu maisteriopintojen ainakin osittainen maksullisuus on minusta hyvä ajatus. Aiemmin olen itse puhunut maisterintutkintojen maksullisuudesta toisesta samantasoisesta tutkinnosta alkaen. Nykyisellään tiettyjä aloja opiskelevien on käytännössä helpointa lähteä opiskelemaan ulkomaille maksullisesti, ellei halua juuttua vuosiksi kotimaiseen pääsykoerumbaan.
Karkeasti 50 % kaikista korkeakoulujen kandi-maisteritason tutkinnoista suoritetaan ammattikorkeakouluissa. Ja noin 35 % näistä opiskelijoista tulee ammattiopistoista joka tosiasia niin helposti sivuutetaan korkeakoulukeskustelussa: Opiskelijavalinnassa kyse ei ole vain lukiolaisista! Edelleen ammattikorkeakouluissa on erillinen haku maisterivaiheeseen eli ylempään ammattikorkeakoulututkinto-ohjelmaan, siinä kohtaan järjestelmä on jo kaksivaiheinen.
Duaalimallin mukaisessa profiloinnissa, jollaista järjestelmää mm EU:n talouden vetori Saksa käyttää, on suuri viisautensa. Toisen asteen opiskelijalla, ammattiopistolaisella ja lukiolaisella, on kaksi vaihtoehtoista väylää edetä korkea-asteella. Nimensä ja tehtävänsä mukaisesti ammattikorkeakoulujen tutkinto-ohjelmat ovat selkeästi työelämälähtöisä: sairaanhoitaja, rakennusmestari, fysioterapeutti jne. jollaisia ammattilaisia työelämä tarvitsee. Jos kandivaiheen opinnot olisivat yhdessä järjestelmässä, tulisi niiden olla ammattikorkeakoulun sisältöjen mukaisia. Muunlaisia valmistuvia kandeja työelämä ei kestäisi. Yhdessä järjestelmässä veronmaksajana olisin huolissani suomalaisesta tieteellisen koulutuksen rapautumisesta jos siihen tähtäävää koulutusta ei jo kandivaiheessa olisikaan.
Eiköhän pidetä kuuden ällän ylioppilaat tiedeyliopistoissa omissa tieteellisten lähtökohtien kisoissaan ja ammattitutkinnon pohjalta jatkavat omissaan, selkeästi työelämätarpeita palvelevissa kisoissa. Siirtyminen toisesta toiseen on mahdollista jo nyt, jos niin opiskelija haluaa.
Ongelma onkin ehkä enemmän juuri kaikki ne ”tieteellisen” yliopistotutkinnon suorittavat maisterit ja DI:t joiden todellisen työuran kannalta käytännönläheisemmät opinnot olisivat oikeasti parempi vaihtoehto. Eli kyseessä ei ole AMK-opintojen muuttaminen yliopisto-opinnoiksi, vaan yliopisto-opintojen muuttaminen AMK-opinnoiksi, jolloin myös opiskeluaikoja voitaisiin lyhentää.
Esimerkiksi teknisen (tai kaupallisen, tai pedagogisen, tai lääketieteellisen, tai oikeustieteellisen…) alan yliopisto-opinnoissa on hyvin paljon puhtaasti työelämän tarpeisiin tähtääviä opintokokonaisuuksia, joiden kohdalla tiukka rajanveto ”yliopistotasoisen” ja ”AMK-tasoisen” opetuksen välillä on teennäinen. Yliopistotasolla mennään asiassa syvemmälle, mutta mitään merkittävää fundamentaalista eroa AMK:n ”käytännön” ja yliopiston ”teorian” välillä ei ole kuin joillakin harvoilla kursseilla. Suurempi ero on oppilasaineksessa, kun parhaat hakeutuvat yliopistoihin ihan vain siksi, että yhteiskunta antaa yliopistotittelille sen konkreettista arvoa suuremman arvostuksen.
Toki Kiesiläisen kirjoituksessa on ristiriita tavoitteiden kesken. Toisaalta kaivataan yleisempää kandia josta voi jatkaa eri maisteriohjelmiin ilman siltaopintoja, toisaalta duaalimallista luopuminen tarkoittaa väkisinkin sitä, että kanditutkintojen väliset erot kasvaisivat väkisin todella suuriksi. Itse näkisinkin että koko ”tutkinnon” käsite on ongelmallinen: tärkeämpää on minkälaisia asiakokonaisuuksia ihminen hallitsee, kuin minkänimisen ”tutkinnon” näistä asiakokonaisuuksista pystyy kokoamaan. Ja maisteriohjelmiin haettaessa ei katsottaisi onko kandia suoritettuna, vaan mitä opintokokonaisuuksia on suoritettu ja kuinka hyvin; nykymallissa kandiopintojen laadulla ei oikeastaan ole mitään merkitystä, kun gradun/dippatyön pääseen tekemään vaikka olisi raapinut vain nipin napin hyväksyttyjä arvosanoja kaikista kursseista.
Kyllä ne kuuden ällä ylioppilaat löytäisivät toisensa ja professorigurunsa kun lähtötietovaatimuksen asettaisiin säännöllisesti riittävän tiukoiksi, vaikka heitä ei erikseen karsinoitaisikaan omaan kouluunsa.
Kirjoituksessa on hyvin monta ongelmaa. Kannatan itsekin pääsykokeiden vähentämistä, mutta ei niistä kokonaan pysty kai mitenkään luopumaan. Joillain aloilla, joilla koulutus tapahtuu lähinnä vain etäopintoina itse luetuista kirjoista tms., voisi olla mahdollista päästää opiskeljoita laajalti massakursseille ilman pääsykokeitakin. Mutta isolla osalla muista aloista asia ei onnistu.
Jos ihmiset saisivat itse vapaasti valita, missä ja mitä opiskelisivat, Suomen koulutusrakenne näyttäisi aika toisenlaiselta. Esimerkiksi taideyliopiston näyttelijänkoulutukseen haki viime keväänä 1209 opiskelijaa. 12 valittiin. Olisi kyllä mielenkiintoista teoreettisena ajatuksena tietää, mitä tapahtuisi Suomen työmarkkinoilla, jos vaikkapa 5 vuoden ajan taideyliopistossa opinnot aloittaisi 1000 vuodessa, eli yhteensä 5000 uutta näyttelijää. Taidealojen opintopaikkoja oli aiemmin enemmän, ja siten lähempänä opiskelijoiden alaa kohti kohdistamaa kysyntää olevia määriä, mutta kun työllistymisprosentti taidealoilla jäi vuosi toisensa jälkeen aika heikoksi, aloituspaikkoja on vähitellen vähennetty, ja lisätty sellaisilla aloilla, joilla on töitä, mutta joita moni opiskelija ei lähtisi opiskelemaan, jos pääsisi ensisijaisemmin tavoittelemaansa alaa (kuten näyttelemistä) opiskelemaan.