Voiko rahaliitto toimia ilman poliittista unionia?

Sixten Korkman on kuvannut euroa valuutaksi vailla valtiota. Kuvaus on osuva. Vaikka euro on pitkälti poliittinen projekti, poliittista yhdentymistä ei euron alkuvuosina juuri nähty. Tilanne muuttui vuosien 2007 – 2009 finanssikriisin jälkeen. Kriisin seurauksena useat euromaat ajautuivat ulos kansainvälisiltä lainamarkkinoilta, mikä pakotti euroalueen maat hätäisesti perustamaan erilaisia tukimekanismeja. Näistä viimeisempänä on pankkiunioni, jonka on tarkoitus vähentää euromaiden riippuvuutta pankeistaan. Voidaanko näitä toimia pitää riittävinä? Voiko euro toimia valuuttana ilman valtiota?

Valitettavasti maailmanhistoria ei juuri tunne esimerkkejä onnistuneista itsenäisten valtioiden valuuttaliitoista. Kaikki menestyneet useiden maiden muodostamat yhteisvaluuttamekanismit ovat olleet liittovaltioita tai valtioliittoja. Jotkin itsenäisten maiden valuuttaliitot ovat olleet pitkäikäisiä, mutta ne ovat altistaneet osallistujamaat sekä ulkoisille että sisäisille sokeille, minkä seurauksena niistä on eronnut useita maita. Esimerkiksi latinalainen rahaliitto (1865 – 1927) kärsi koko olemassaolonsa ajan eräiden jäsenmaidensa yrityksistä laskea kolikoiden metallipitoisuutta. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen (1992) perustettu ruplaunioni hajosi kahdessa vuodessa jäsenmaiden itsenäisten keskuspankkien harjoittamaan aggressiiviseen luotonluontiin. Ruotsin, Tanskan ja Norjan muodostamaa Skandinavian valuutta-aluetta (1873 – 1913) pidetään yleisesti onnistuneimpana kaikista Euroopan valuuttaliitoista. Kyseisten neljän vuosikymmenen aikana rahaliiton maat kuitenkin kärsivät useista maakohtaisista sokeista, mitkä hidastivat niiden kasvua. Yhä toiminnassa oleva CFA-frangialue Keski- ja Länsi-Afrikassa lienee toimivin kaikista itsenäisten maiden muodostamista yhteisvaluutta-alueista. Sen jäsenmaiden talouskasvu on kuitenkin ollut alhaista ja kiinteä valuuttakurssi on voimistanut ulkoisten sokkien vaikutusta aiheuttaen useiden maiden eron valuutta-alueesta.

Yhteisvaluutat toimivat verrattain hyvin talouden noususuhdanteissa. Taantumissa ja talouskriiseissä yhteisvaluuttojen ongelmaksi muodostuvat eritoten ns. sudden stop -tilanteet, joissa yksityisten pääomien virta yhtäkkisesti kääntyy ulos heikoimmista valuutta-alueen maista. Itsenäisen kelluvan valuutan maassa sudden stopit johtavat valuutan ulkoisen arvon nopeaan laskuun. Tämä vähentää maan tuontia, lisää sen vientiä ja tekee maan houkuttelevammaksi investointikohteeksi, mikä rajoittaa pääoman ulosvirtausta.

Yhteisvaluutassa tämä automaattinen tasapainotusmekanismi kuitenkin puuttuu. Yhteisvaluutta-alueiden kohdatessa sudden stopin pääomat yleensä hakeutuvat taloudeltaan vahvempiin maihin. Tämän seurauksena pääomapaosta kärsivien maiden rahoitusasema heikkenee voimakkaasti, kun taas valuutta-alueen vahvojen maiden rahoitusasema voimistuu entisestään. Valuutta-alue toisin sanoen kohtaa epäsymmetrisen sokin. Yksityisen pääoman poistuminen johtaa nopeasti maan rahoitussektorin maksukyvyttömyyteen, ellei poistunutta yksityistä pääomaa korvata muulla rahalla. Vuosien 2007 – 2009 finanssikriisin jälkeen euroalueella toimittiin juuri näin. Yksityinen raha pakeni Kreikasta, Irlannista, Portugalista ja Espanjasta, ja se korvattiin Target2 järjestelmän, ERVV:n, IMF:n ja euromaiden kahdenkeskisten sopimuksien kautta annetuilla lainoilla. Tämä turvasi kriisimaiden maksukyvyn, mutta velkojen ehtona olleet säästötoimet synnyttivät taantuman ja suurtyöttömyyden.

Yhdysvallat ei kärsi samanlaisista ongelmista. Siellä heikkojen osavaltioiden mahdolliset pääomapaot kompensoidaan liittovaltion vastikkeettomilla tulonsiirroilla, kuten työttömyyskorvauksilla, sosiaalietuuksilla ja maataloustuilla. Tulonsiirrot maksetaan vahvoista osavaltioista kerätyillä veroilla ja maksuilla. Silti useat Yhdysvaltojen osavaltiot olisivat tutkimuksien mukaan hyötyneet omasta valuutasta menneissä talouskriiseissä ja -taantumissa.

Mikäli yhteisvaluuttaan kuuluvat maat eivät jaa tuottoja ja kustannuksia keskenään, yksittäiset valuutta-alueen maat tulevat toistuvasti kärsimään niiden tuotantoon ja valtiontalouteen kohdistuvista sokeista. Monelta osin euroalue onkin uudelleen elänyt itsenäisten valuuttaliittojen historiaa. Sitä ovat viimeisten kuuden vuoden aikana ravistelleet sekä ulkoiset että sisäiset taloudelliset sokit, jotka ovat johtaneet euroalueen talouskasvun taantumiseen. Ei ole syytä olettaa, että vastaavalta vältyttäisiin tulevaisuudessa. Euroalueella onkin valuuttaliittojen historian valossa vain kaksi taloudellisesti kestävää vaihtoehtoa: syvenevän tai vähenevän integraation tie. Syvenevä integraatio vie liittovaltioon ja vähenevä euroalueen osittaiseen tai täydelliseen purkautumiseen.