Vastaus Heikki Pursiaiselle

Avoimen keskustelun hengessä julkaisemme tämän Janne Saarikiven vastauksen Heikki Pursiaisen aiempaan Saarikiven ajatuksia käsitelleeseen kirjoitukseen. 

Pursiaisen tympeä ad hominem

Liberan blogissa on pitkä Heikki Pursiaisen kirjoitus omistettu yhden henkilön haukkumiseen. Tässä narsismin maailmassa on varmasti syytä suhtautua moiseen huomioon kiitollisuudella. Valitettavasti kuitenkin monet asiat, joista minua haukutaan, eivät ole mielipiteitäni lainkaan. Oletan, että ne ovat ajatuksia, joista Pursiainen ei pidä, ja joita hän uskoo ajatuksikseni. Siksi on paikallaan muutama selventävä huomio siitä, mitä oikeasti ajattelen.

Pursiaisen mukaan haluan vaientaa yhteisten varojen käyttöä koskevan keskustelun. Tämä ei ole totta. Käyn keskustelua, en vaienna sitä. Pursiaisen mukaan haluan eristää omat suosikkikohteeni kuten yliopiston ja taiteen rahoituksen arvostelulta. Tämäkään ei ole totta. Kunhan vain haluan muistuttaa omien suosikkikohteideni hyvistä puolista.

Tähän liittyen minulla on mielipide, jota ei teksteissäni lue, mutta jonka lukija löytää rivien väleistä. Se on seuraava: jos jostain tulee leikata, ovat tiede ja taide huono leikkauskohde. Olen välttänyt sanomasta, mistä sitten kannattaisi leikata, koska kaikkeen liittyy ongelmansa. En sano nytkään tarkkaan, mutta todetaan silti, että yhteiskunta tukee miljardeilla kannattamatonta yritystoimintaa, maataloutta ja yksityisautoilua eikä näytä tekevän paljoakaan veroparatiisien kautta tapahtuvan veronkierron suitsimiseksi. Edellinen hallitus toteutti suuren valtion verotulojen alennuksen, ja nykyhallitus sanoo, että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin leikata verorahoitteisia asioita. Kaltaiseni taantumuksellinen luulee, että vaihtoehto säästöille olisi esimerkiksi perua veronalennuksia. Tai verottaa vastaavasti jotakin muuta, esimerkiksi saastuttamista ja omistamista, tai pääomatuloja kuten työtuloja.

Pursiaisen mukaan haluan eristää Suomen kansainvälisiltä vaikutteilta ja suomalaiset tuottamaan 80-luvun Mobira-matkapuhelimia. Väite on älytön ja edellyttää kirjoitusteni pahantahtoista lukemista. Haluan toki keskustella erilaisten vaikutteiden hyvistä ja huonoista puolista. Ei ole itsestäänselvä, että esimerkiksi kansainvälisten ranking-sijoitusten sokea seuraaminen luo meille ideaalin koulutusjärjestelmän. Ylipäätään kouluttamisessa diversiteetti voi olla tärkeämpää kuin hetkellinen “huippuus”. Jossain muualla menestyneen ratkaisun toistaminen suomalaisessa yhteiskunnassa ei aina ole hyvä idea.

Pursiaisen mukaan haluan hämärtää eron empiiristen tosiasioiden ja uskonnon välillä. Väite ei ole totta. Olen kylläkin puolustanut uskonnollisuutta kulttuurin luonnollisena osana (tämä ei ole nykyisin kovin yleinen kanta, mutta itselleni aivan selvä). Lisäksi olen useissa kirjoituksissani käsitellyt nyky-yhteiskuntien uskonnonkaltaisia piirteitä, joita ei kutsuta tai tunnisteta uskonnoksi.

Pursiaista ärsyttää, että en pidä kaikkea muutosta edistyksenä vaan pelkästään muutoksena. Hän on vakuuttunut siitä, että 50-luku oli huonompi kuin nykyhetki, koska silloin kansantulo oli pienempi. Hän tietää, että maailman kiinnostavimpia paikkoja ovat Hong Kong ja New York, koska niissä on dynaaminen kansainvälinen bisnesmeininki. Tiedemiehenä hän toivottavasti tietää sekin, että tämä on arvostelma, ei totuus.

Rehellinen tutkija ei ihaile New Yorkia ja halveksi 50-luvun Savukoskea vaan toteaa, että ne ovat erilaisia. Ihmiset ovat molemmissa melko samanlaisia, iloitsevat ja surevat, solmivat liittoja ja ystävyyssuhteita. Suurten keskuksen kasvaminen ei välttämättä ole osoitus niiden ihanuudesta, vaan esimerkiksi myös siitä, että muualla harjoitettavat elämäntyylit ovat käyneet mahdottomiksi elinkeinojen muutoksen, koulutuksen, verotuksen tai maankäytön takia.

Olen tavannut ihmisiä, jotka lähtivät Sompion Muteniasta kun heidän kotinsa jäi edistyksen ja kasvun eli Lokan tekoaltaan alle. Heidän laskennallinen elintasonsa on varmasti noussut, mutta he eivät silti ole tyytyväisiä, koska olisivat mieluummin eläneet kotonaan kuin kokeneet tuon nousun. Eivätkä he ole yksin vaan heidän kaltaisiaan on miljoonia.

Ei ole mikään “Saarikiven mielipide”, että globalisaatio on tuhonnut maailman kulttuuriperintöä, kieliä ja ekologista monimuotoisuutta. Se on objektiivinen fakta, josta on valtava määrä kirjallisuutta. Uudenvuodenpuheessani nostin esiin ekologisen kriisin, asevarustelun ja ilmastonmuutoksen sekä kulttuuriympäristön köyhtymisen. Totesin, että on typerää luoda suomalaisen yhteiskunnan talouskasvun pysähtymisestä ja melko kohtuullisella tasolla olevasta velkaantumisesta elämää suurempi ongelma kun ihmiskunnan tulisi ratkaista paljon tärkeämpi kysymys miten se voi ylipäätään säilyä. Tähän kaikkeen ei Pursiainen ota mitään kantaa. Hän sanoo oikeastaan vain, että se, joka ei kannata jatkuvaa talouskasvua on “hullu” ja hänen olisi syytä pitää suunsa kiinni. Tätä viestiä höystetään persoonani kohdistuvalla vihamielisellä retostelulla jopa siinä määrin, että tutkimukseni (joita Pursiainen ei varmasti tunne) julistetan “perifeerisiksi”.

Jokainen järkevä yhteiskunta keskustelee siitä, miten taloudellista toimintaa verotuksella tai laeilla ohjataan. Tässä yhteydessä on tapana huomioida muutkin tavoitteet kuin kasvu, esimerkiksi sosiaalinen pääoma, ekologinen monimuotoisuus, vähemmistöt, etiikka ja arvot ja niin edelleen. Ihmisyhteisöissä on monia arvoja ja tavoitteita, jotka eivät tyhjene taloudellisiin asioihin. Kun politiikka nykyään on melkein pelkästään puhetta taloudesta tästä on tärkeä muistuttaa. Ihmisen onni ei ole sama asia kuin taloudellinen yltäkylläisyys vaan siihen liittyy kokemus elämän mielekkyydestä ja oikeudenmukaisuudesta, suhde läheisiin, edellisiin sukupolviin, elämän suuntautuminen parempaan tulevaisuuteen ja niin edelleen.

Talouskasvu voi myös estää mielekkään elämän toteutumista. On mahdollista kasvaa ase- ja huumekaupalla, pilaamalla ympäristöä tai tuhoamalla perinteisiä, hyvinvoivia yhteisöjä. Oletan, että kansantaloustieteilijä Pursiainen on tästä jossain määrin tietoinen, vaikka teeskenteleekin, että ei ole asiasta koskaan kuullut. Pursiainen kirjoittaa, että talouskasvu “oikein ymmärrettynä” on korkeaa koulutusta ja runsasta vapaa-aikaa. Mutta maailman rikkaimmat valtiot, esimerkiksi Arabiemiraattien liitto tai Saudi-Arabia eivät ole koulutuksen suurvaltoja. Niissä kyllä riittää vapaa-aikaa sille noin neljänneksen väestönosalle, koska oikeudeton siirtoväki paiskii töitä. Vapaa-aikansa tuo universumin öykkärikasti käyttää ostellen ferrareja ja kultaa korviin. Minusta se ei ole kovinkaan mukavan tuntuista elämää.

Tunnen monia “hulluja”. He ovat tehneet valintoja, jotka ovat tehneet heistä talouden näkökulmasta köyhiä, mutta omasta mielestään tyytyväisiä. Tunnen esimerkiksi munkkeja. Munkkeus on tuhansia vuosia vanha traditio, ja siihen kuuluu kieltäytyminen henkilökohtaisesta omaisuudesta. Ovatkohan kaikki munkit hulluja? Vai olisiko niin, että niukkuus ja kieltäytyminen omana valintana ja liittyminen vuosisatojen yhteisölliseen traditioon luo myös sellaista hyvinvointia, jota on vaikea kuvata taloustermein. Tunnen ihmisiä, jotka ovat irtisanoutuneet hyväpalkkaisista töistä ja ryhtyneet kirjoittamaan romaaneja, viljelemään maata tai hoitamaan lapsia. Minusta se on luonnollista, koska elämä on enemmän kuin talous.

Olisi kiintoisaa tietää, tunteeko Pursiainen mitään muita hyvinvoinnin muotoja kuin niitä, joilla on hinta. Onkohan hän laskenut hinnan varville suuseksiä vaimon kanssa, päivälle mummon elämää kiikkustuolissa ja lapsen pään silitykselle. Se on varmaan mahdollista. Mutta se voi silti olla täysin älytöntä.

Lopuksi Pursiaista ärsyttää todellinen ad hominem. Hän kertoo, että minulla on kova palkka ja vaadin veronmaksajia maksamaan sen. Tämä ei ole totta. Hän ei tiedä, mitä ajattelen palkastani, mutta kerron sen nyt.

Oman käsitykseni mukaan palkkani on ansioihini nähden noin 50 % liian korkea. Sitä olisi syytä laskea ja antaa ylijäänyt raha esimerkiksi perushoitajille tai Bangladeshin tekstiilitehtaiden työntekijöille, joille on surkeat palkat. Korostan, että tämä on ainoastaan oikeudenmukaisuuteen pohjautuvaa mututuntumani. Asiaan liittynee kaikenlaisia kansantaloudellisia ja työehtosopimusten näkökulmia, joista en tiedä juuri mitään.

En siis, kuten Pursiainen väittää, halua kieltää köyhiä tavoittelemasta minun elämänlaatuani. Totean vain, että köyhät voivat saavuttaa paremman elämänlaadun esimerkiksi ottamalla suoraan minulta. Ei köyhien rikastumiseen tarvita talouskasvua, tasaamista vain, ja valtiota, joka tasaa. Ja vastaavasti kasvu ei riitä, jos kaikki sen hedelmät menevät rikkaille tai jos se pilaa ympäristöä ja tuhoaa kulttuuria.

Sellaisesta kasvusta ei totta tosiaan maailmasta puutu esimerkkejä.