Ei rauhaa millä hinnalla hyvänsä

Ellei ole päättävässä pöydässä, on todennäköisesti ruokalistalla

Vaikka Yhdysvaltojen ja Venäjän neuvottelujen yksityiskohdat ovat ainakin tässä vaiheessa vielä hämärän peitossa, yksi asia on kiistaton:

Putin tulee vaatimaan asioita, joihin suostuminen vaarantaa maanosamme rauhanomaisen tulevaisuuden.

Oli kyse sitten Krimin ja/tai muiden miehitettyjen alueiden tunnustamisesta kuuluvan Venäjään, NATO:n lisä-laajenemisen ehkäisemisestä, tai NATO:n joukkojen ja tukikohtien vetämisestä pois Venäjän (siirtyvien!) rajojen läheisyydestä, mihin tahansa näistä suostuminen on ongelmallista koska Venäjälle suotuisa lopputulos saavutettiin laittomalla voimankäytöllä.

Kansainvälinen oikeus elää ennakkotapauksista. Toisen maailmansodan jälkeisessä maailmanjärjestyksessä ei alueliitoksia ole tunnustettu. Törkeydessään Venäjän hyökkäys Ukrainaan heijastuu täysin Irakin hyökkäykseen Kuwaitiin vuonna 1990. 

Tulloin YK:n turvallisuusneuvosto tuomitsi välittömästi hyökkäyksen, asetti Irakille talouspakotteita, kielsi mitään jäsenmaata tunnustamasta laitonta aluevaltausta, ja valtuutti kansainvälisen koalition vapauttamaan Kuwait aseellisesti. Seuranneessa Persianlahden sodassa (1991) Saddam Husseinin  armeija lyötiin ja ajettiin takaisin omalle puolelleen rajaa.

Jos nyt moderni Saddam saa laittoman voimankäyttönsä tuloksena maa-alaa Ukrainalta ja erilaisia myönnytyksiä – ainoana eronahan on se, että Venäjä on kyennyt veto-oikeudellaan halvaannuttamaan YK:n turvallisuusneuvoston – siirrymme uuteen aikaan. 

Se ei ole parempi aika. Käytännössä muutos tarkoittaisi, että turvallisuusneuvoston pysyvä jäsenmaa (USA, Venäjä, Kiina, Iso-Britannia tai Ranska) voi käyttää asevoimaa “elintärkeiden intressiensä” edistämiseen, halvauttaa turvallisuusneuvoston ja vedota Venäjän esimerkkiin.

On vaikeaa kuvitella demokraattisen länsimaan toimivan edellä mainitulla tavalla – tosin Trumpin Yhdysvalloista en olisi varma, onhan myös Persianlahden sodan epälegitiimi jatko-osa eli Irakin sota (2003) muistissa – mutta ennakkotapaus on joka tapauksessa täysin varmasti hyödyllinen Venäjälle ja Kiinalle. Molemmissa poliittisesti passiiviselta kansalta ei lupia kysellä ja seuraavista vaaleistakaan ei tarvitse huolehtia.

Sen sijaan aluevaateita näillä diktatuureilla on vaikka kuinka: Venäjä voisi tähyillä aluksi ainakin Kazakstaniin ja Kiina Taiwaniin ja Etelä-Kiinan merelle. Jo pelkästään hyökkäyksen uhka ja sitä Ukrainan esimerkin perusteella seuraava kansainvälisen yhteisön passiivisuus voisi pelottaa Kazakstanin tai jonkun Kiinan naapureista luovuttamaan jopa ilman taistelua.

Tässä päästäänkin mahdolliseen aselepoon ja ruokalistaan.

Jos Trump ja Putin sopivat keskenään, että USA tunnustaa esimerkiksi Krimin osaksi Venäjää saadakseen aselevon, EU:n ei tule tässä asiassa seurata perässä. Jos se vain on fyysisesti mahdollista – ja sen täytyy olla – EU:n, Kanadan ja Iso-Britannian tulee kyetä paikkaamaan Yhdysvaltojen vähenevä tuki Ukrainalle. 

Aselevon ja rauhan täytyy tulla vasta niillä ehdoilla, jotka Ukraina voi hyväksyä.

Joku voisi kysyä, että kun Venäjä on miehittänyt Krimiä jo 11 vuotta ja venäläistänyt sitä tehokkaasti, onko realistista edes toivoa niemimaan palautusta Ukrainalle. Heille vastaisin, että historiantuntemus on hyödyllistä.

Silloin kun Venäjän hirmuvalta tunnettiin vielä Neuvostoliiton nimellä, se miehitti Baltian maita 46 raskaan sortovuoden ajan. Länsimaat johdattivat tuolloin johdonmukaista, kansainväliseen oikeuteen perustuvaa linjaa: Neuvostoliiton Baltian miehitys tunnustettiin de facto (olemassaolevana tosiasiana) muttei koskaan de jure (laillisena asiantilana).

Sama linja tulee ottaa myös Krimiin ja kaikkiin Venäjän miehittämiin alueisiin. Venäjän laiton miehitys tunnustetaan de facto, mutta ei koskaan de jure. Tämä toimii myös luontevasti suhteessa Ukrainan virallisiin tavoitteisiin. Se on ilmaissut suostumustaan aselepoon, mutta ei varsinaisiin alueluovutuksiin. Se haluaa palauttaa miehitetyt alueet diplomatian keinoin myöhemmin.

Venäjä tarvitsee Eurooppaan enemmän kuin toisinpäin, joten ylläpitämällä ja jatkuvasti kiristämällä pakotteita voimme parhaimmillaan aikaansaada Kremlissä politiikan tai jopa hallinnon vaihdoksen. Huonoimmillaankin voimme kurjistaa Venäjän vähemmän vaaralliseksi, taloudellisesti ja kehityksellisesti epäonnistuvaksi valtioksi.

Suomelle on erityisen tärkeää olla selkeä de facto – de jure rajanvedossa, sillä epäeduksemme myöhäis-suomettunut ulkopoliittinen linja oli hähmäinen suhteessa Baltian maiden (uudelleen)itsenäistymiseen 1990-luvun alussa.

Toisin kuin tuolloin, olemme nyt suvereeni ja länsiliittouman valinnut maa jonka tulee ilmaista selkeästi Venäjän rikosten seurauksena olemassa olevan asiantilan tunnustus de facto – mutta ei koskaan de jure. Totuus ei pala tulessakaan.