Myönnytyspolitiikan paluu on estettävä

Jos ei tunne historiaa tarpeeksi, myönnytyspolitiikka saattaa vaikuttaa hyvältä keinolta ratkoa vakavia kiistoja kansainvälisissä suhteissa kompromissinomaisilla myönnyttyksillä väkivallan sijaan. Kukapa nyt sotaa haluaisi.

Varmasti monia on huolettanut kohta kolmivuotisen Ukrainan sodan aikana mahdollisuus, että Venäjä voisi käyttää ydinaseita, tai että sota voisi eskaloitua NATO:n ja Venäjän väliseksi. Tästä näkökulmasta neuvotteluratkaisu vaikuttaa itsestäänselvästi paremmalta idealta.

Valitettavasti historiaa tuntevat tietävät, että myönnytyspolitiikka ei ehkäise vaan ainoastaan viivyttää eskalaatiota ja vahvistaa diktaattorin asemaa ennen sitä. 

Hitler-korttia ei voi välttää aihepiiristä puhuttaessa, sillä länsivaltojen myönnytyspolitiikka vahvisti natsi-Saksaa ratkaisevasti juuri ennen toista maailmansotaa, tunnetuin tuloksin. 

Vuonna 1936 sotilaallisesti heikko Saksa lähetti asevoimansa demilitarisoidulle Reininmaalle Ranskan rajalle. Länsimaat katsoivat muualle, joten Ranska valitti sen aikaiseen YK:hon eli Kansainliittoon. Se oli yhtä tehokasta, kuin YK:n turvallisuusneuvosto 2020-luvulla Ukrainan sodassa. Kampaviinereitä kului, mutta muuten Kansainliitto ei tehnyt mitään.

Vuonna 1938 Saksa oli jo sotilaallisesti vahvempi ja vaati itsenäisen Tšekkoslovakian reuna-alueita itselleen. Tšekkoslovakian tyrmistykseksi länsiliittolaiset Ranska ja Iso-Britannia suostuivat tähän ja painostivat kuuluisassa Münchenin sopimuksessa Prahan luovuttamaan alueensa ja samalla kaikki mahdollisuutensa puolustautua Saksaa vastaan.

Iso-Britannian pääministeri tuuletti Münchenin sopimusta voittona Lontoossa, esitellen leveästi hymyillen Hitlerin allekirjoitusta joka “turvaa rauhan ajallemme”.

Tunnetusti Hitlerin lupaukset olivat yhtä luotettavia kuin Putinin. Puoli vuotta myöhemmin Saksa miehitti koko Tšekkoslovakian ja vuosi Münchenin sopimuksesta alkoi toinen maailmansota, kun “kylläiseksi myönnytelty” diktaattori hyökkäsi Puolaan. 

Myönnytyspolitiikka nykypäivänä

Nyt 85 vuotta myöhemmin Putin vaatii uutta Münchenin sopimusta ja vähintäänkin Ukrainan reuna-alueita itselleen – minkä lisäksi Venäjällä on muitakin vaatimuksia koskien mm. NATO:n laajenemista ja sotilaallista läsnäoloa Itä-Euroopassa.

Hetkinen, mehän olemme nähneet tämän näytöksen jo. 

En puhu alkuperäisestä Münchenin sopimuksesta vaan siitä, että Ukrainan sota ei alkanut 24.2.2022 vaan jo helmikuussa 2014 kun Venäjä miehitti Krimin ja aloitti sodan Itä-Ukrainassa. Tuolloin ainoastaan sotimisen mittakaava oli pienempi ja Venäjä käytti Itä-Ukrainan “kapinallisia” piilottaakseen suoran osallistumisensa sotaan.

Tuolloin solmittiin kaksikin versiota Münchenin sopimuksesta, ensimmäinen Minskin sopimus syyskuussa 2014 ja toinen Minskin sopimus helmikuussa 2015. Sopimuksille oli yhteistä diktaattorin myötäileminen, joten ne rankaisivat uhria – Ukrainaa – ja eivät tuominneet lainkaan Venäjää.

Tuolloin asetetut länsimaiden pakotteet olivat hyvin vaatimattomia. Niitä hivenen vahvistettiin malesialaiskoneen alasampumisen jälkeen, mutta Skripalien murhayritys hermomyrkyllä vuonna 2018 sivuutettiin olankohautuksella. 

“Sekasin ku USA”

Vapaan maailman johtaja “selventää” hallintonsa Ukraina-politiikkaa

USA:n presidentti Trump lupasi lopettaa Ukrainan sodan “päivässä”, mutta sallitaan pieni liioittelu kun hänen hallintonsa on saanut edes jotakin alkuun. Rauhanneuvottelut ovat alkamassa, mutta myönnytyspolitiikan hengessä puhumalla Ukrainan pään yli. 

Trump on keskustellut useaan otteeseen Putinin kanssa puhelimitse Ukrainan sodasta ja vaikuttaa toistelevan Putinin propagandapointteja Ukrainan presidentti Zelenskyistä “diktaattorina” joka tahallaan pitkittää sotaa. Ehkä Trump on vakuuttunut niistä tai hän haluaa mielistellä Putinia. En tiedä, kumpi on pahempi.

USA:n politiikka on sekaisin ja tulevissa rauhanneuvotteluissa on jo lähtökohdat pielessä. Syitä on monia, muun muassa:

• Trump on jo etukäteen luovuttanut pois suuren osan neuvotteluvalteistaan ilmoittamalla, että Ukraina joutuu luopumaan joistain alueistaan ja ettei se tule pääsemään NATO:n jäseneksi. 
• Trump ei edes yritä käyttää hyväkseen USA:n yhtä merkittävimmistä eduista – sen valtavaa liittolaisverkostoa. Sulkiessaan EU:n ulos neuvotteluista se varmistaa, ettei mahdolliselle sovulle tule länsimaiden varauksetonta tukea. Samalla Ukrainalla on vähemmän painetta osallistua prosessiin tai hyväksyä sen lopputulosta.
• Mahdollinen sopu näyttäisi etenevän kohti Münchenia – uhri laitetaan maksajaksi, hyökkääjää ei tuomita vaan palkitaan ja toivotaan pikkudiktaattorin leppyvän. Viimeksi tätä kokeiltiin Minskissä. Ei leppynyt diktaattori, ei tullut rauhaa. Sotilaallisesti varustautunut Venäjä hyökkäsi uudestaan myöhemmin, vaarallisempana.

Liennytyspolitiikka ei toimi, koska diktaattorit ymmärtävät vain voimaa. Nurinkurisinta tilanteessa on se, että Venäjä on tosiasiassa kovin heikko verrattuna länsiliittoutumaan. 

Jos USA ja EU puhaltaisivat yhteen hiileen, ne voisivat oikeasti tuhota pakotteilla Venäjän talouden. Vaihtoehtoisesti ne voisivat varustella Ukrainan siihen pisteeseen, että se voisi ajaa laittoman hyökkääjälauman takaisin rautaesiripun toiselle puolelle. Paras ratkaisu olisi näiden yhdistelmä.

Normaalina aikana uskoisin, että Yhdysvaltain kongressi ja senaatti puhaltaisivat pelin poikki, mutta valitettavasti tilanne on nyt niin sekaisin Washingtonissa ettei tähän kannata luottaa.

EU:n puolustusmenot kasvuun

EU:n on yhdessä ja jäsenmaiden on itsenäisesti kasvatettava puolustusmenoja ja teollisuutta – ja nopeasti. On löydettävä yhteinen ääni turvallisuuspolitiikassa ja sidottava Iso-Britannia siihen mahdollisimman hyvin. NATO-maiden täytyy kasvattaa puolustusmäärärahat Trumpin vaatimaan 3 prosenttiin BKT:stä, mutta ei Trumpia miellyttääkseen vaan päinvastoin koska häneen ei voi luottaa.

Kuten Sanna Marin totesi, 40 miljardin vuotuinen lisätuki (0,2% Euroopan NATO-maiden BKT:stä) Ukrainalle riittäisi vastaamaan Venäjälle. “Euroopan NATO-maiden yhteenlaskettu bkt on 23 biljoonaa dollaria, mikä on kymmenen kertaa enemmän kuin Venäjällä”. Nämä vastaansanomattomat luvut osoittavat, että Euroopan heikkous on vain illuusio, jos tahtoa löytyy.

Jos USA ja Venäjä yrittävät solmia Ukrainan ja Euroopan päiden ylitse kolmatta Minskin sopimusta, siihen ei tule suostua. Eurooppa voi ja sen pitää tukea Ukrainaa siltä osin kuin USA vetäytyy tukemisesta. Pakotteita merkittävästi kiristämällä laitetaan painetta Venäjälle irrottautua sodasta.

Muuten teemme saman virheen kuin länsivallat Münchenissa. Sellainen rauha käy kalliiksi.