Ketä täällä pitää äänestää, että velkaralli loppuu?

16-21% on Suomen aatteellinen vaihteluväli

Johtuen kansan velka-kriisitietoisuuden kasvusta, vuoden 2023 eduskuntavaaleista tuli talousvaalit. Narratiivien taistossa voiton vei porvaririntama, joka lupasi lopettaa velkaläträyksen. 

Orpon hallitusohjelma julistikin juhlavasti tasapainottavansa julkisen talouden… vuoteen 2031 mennessä. Itse epäilen kyynisesti, että potkimalla aikahorisontti noinkin kauas pelataan jatko-osan mahdollisuutta tai jätetään ne oikeasti vaikeat päätöksen seuraavalle hallitukselle. 

Joka tapauksessa, opposition jatkuvasta valitusvirrestä voisi kuvitella nykyhallituksen olevan kasa saksikäsi-Edwardeja ja -Elwiiroita, jotka saalistavat heikompiosaisia vain rakkaudesta leikkelyn jaloon lajiin. 

Totuus on kuitenkin paljon karumpi – ja se on sinun ja minun syytä.

Me äänestäjät olemme tehneet tämän itsellemme. Olemme ruokkineet valtioriippuvuuden kierrettä äänestämällä toistuvasti tämän sotkun rakentaneita puolueita ja poliitikkoja. Emme ole palkinneet rohkeita visionäärejä, vaan antaneet äänemme turvallisen status quo’n puolesta.

Poliitikot pelkäävät aidosti kuollakseen syytöksiä “pohjoismaisen hyvinvointivaltion” romuttamisesta. Kansalliseen valtioriippuvuus-syndroomaamme taas kuuluu se, että hyvinvointivaltion ydintehtäviä ei kukaan osaa määritellä. Siten mikä tahansa leikkaus on potentiaalinen uhka koko rakennelmalle. 

Korkeaan palvelutasoon – tai ainakin raskaan sarjan julkisiin menoihin – tottunut kansa sulkee silmänsä sen tosiasian edessä, ettei maailman köyhimmällä Pohjoismaalla riitä lähellekään tulot tämän jättimäisen korttitalon rahoittamiseen. 

Velkaa otetaan niin kauan kuin sitä meille myönnetään – vaikka korkokulut ovat ensi vuonna arviolta noin 3,7 miljardia euroa, eli jo saman verran kuin Suomen kuudenneksi suurimman ministeriön (liikenne- ja viestintäministeriö) määrärahat tälle vuodelle. 

Siitä pääsemmekin maagisiin numeroihin 16 ja 21, joihin tiivistyy maamme aatteellinen umpikuja.

Valtiovarainministeriön tuoreen budjettiesityksen mukaan Suomen valtion tulojen ja menojen erotus ensi vuodelle on 12,2 miljardia euroa alijäämäinen. Koska velkaantuminen on vain siirrettyä verotusta, varastamme siis tulevaisuudelta. Taas yhden vuoden.

Vaan huoli pois: valtiovarainministeri Purra lohduttautui sillä, että ilman hallituksen tekemiä korjaustoimia alijäämä olisi ollut 16 miljardia euroa, joten 12,2 miljardia on siihen nähden ”suorastaan esteettinen”. Minäkin olen korkeushyppääjä, jos rimaa tarpeeksi lasketaan, mutta en minä tuloksellani kehuskelisi.

Näin ollen; talousvaaleissa voiton vienyt porvaririntama tekee budjetin, joka on 16 prosenttisesti (12,2 miljardia) alijäämäinen. Tätä puolustellaan väittämällä – totta tai ei – että vasemmisto-vaihtoehto ei olisi tehnyt mitään, jolloin alijäämä olisi ollut 16 miljardilla peräti 21 prosenttisesti alijäämäinen. 

Oikeiston ja vasemmiston äänestäjille tarjoamat ”vaihtoehdot” ovat siis joko 16 tai 21 prosenttisesti syömävelalla rahoitettu julkinen sektori. Onko rutto koleraa parempi?

Juustohöylä tekee tehotonta tuhoaan

Suurin osa hallituksen kohutuista leikkauksista päätettiin jo viime syksynä. Nyt ehdotetut muutokset ovatkin vain seurausta huonontuneesta talous- ja työllisyystilanteesta. Ay-liikkeen alkuvuoden kansantaloudellisesti itsetuhoinen lakkokäyttäytyminen ei toki auttanut yhtälöä.

Sote-järjestöjen avustuksiin tehdään “isoja leikkauksia”. Käytännössä tämä tarkoittaa, että vuonna 2027 ja siitä eteenpäin järjestöt saavat avustuksia vuosittain 130 miljoonaa euroa nykyistä vähemmän.

Kenties pienoisen kannatusalhonsa vuoksi perussuomalaiset on saanut aiempaa enemmän omaa kädenjälkeään leikkauksiin. Muun muassa turvapaikanhakijoiden vastaanottorahaa alennetaan perustuslain sallimalle minimitasolle. Vuotuinen säästö on pienen ja olemattoman välimaastosta, mutta signaalivaikutus kannattajille lienee suurempi.

Pieniä juustohöyläleikkauksia tehdään muun muassa ulkoministeriöön, valtioneuvoston ja presidentin kanslian kuluihin, liikenne- ja väyläverkostoon ja hevostalouteen. Paljon uutisointia on saanut muun muassa Julkisen sanan neuvoston valtionavun lakkautus. Joka tilanteessa leikkauksen kohde muistaa toistaa mantran “kylmästä kyydistä”.

Todellinen kylmä kyyti on kuitenkin vasta edessä. Meidän äänestäjien on kerta kaikkiaan pakko joku päivä sisäistää, että jo joka kuudes julkisesti käytetty euro on velkarahaa. Nykyhallituksen puuhastelu hidastaa velkaantumista, mutta ei lähellekään pysäytä sitä. Tästä sitä kritisoi muun muassa luottoluokituslaitos Fitch, joka muutti samalla Suomen valtion luokituksen näkymän vakaasta negatiiviseksi.

Juustohöylä-leikkaukset eivät ensinnäkään riitä, mutta ne eivät muutenkaan ole toimiva ratkaisu. Tällä metodilla saamme ainoastaan huonompaa laatua samalla kuristavalla kokonaisveroasteella ja tästä huolimatta kasautuvalla syömävelalla. Eihän tähän voi kukaan tyytyä?

Välttelemällä nyt vaikeita ratkaisuja, varastamme tulevilta sukupolvilta budjetin liikkumatilan ja viemme heiltä jo etukäteen kaikki vaihtoehdot. Jätämme heille pakon korottaa veroja vaikka ne ovat jo maailman kärjessä. He perivät meiltä himoverotuksen mukanaan tuomat hyvinvointitappiot sekä todennäköisesti korkeakoulutettujen kasvavan aivovuodon.

Vaihtoehtoinen Suomi

Edellä kuvailtu tulevaisuus ei ole mikään luonnonlaki. Muutos on mahdollinen, mutta siihen tarvitaan sekä rohkeita poliitikkoja että uudenlaisia avauksia. Kaikista eniten siihen tarvitaan äänestäjiä, jotka tiedostavat muutoksen välttämättömyyden.

Maaginen, itsestään syntyvä talouskasvu kun ei kerta kaikkiaan voi korvata vaikeita päätöksiä. Tätä kuuta nousevaa on odoteltu jo yli 15 vuotta.

Miten vähentää julkisesta kulutuksesta joka kuudes euro? Työtaakka kuulostaa valtavalta, mutta pääosa siitä voidaan itse asiassa hoitaa kertarysäyksellä.

Nollabudjetoinnissa valtion budjetti rakennetaan ihan alusta uudelleen. Tähän tarkoitukseen perustetulle laajalle työryhmälle annetaan tehtäväksi priorisoida julkiset menot tärkeysjärjestykseen, lakisääteisistä tehtävistä luonnollisesti aloittaen. Kantava idea on, että ihan joka ikisen menoerän oikeutus ja tarpeellisuus arvioidaan uudelleen.

Suurin osa suomalaisista ymmärtää valtion ydintehtäviksi ainakin maanpuolustuksen, poliisin ja oikeuslaitoksen, rajavartion, tullin, pelastuslaitoksen, sosiaaliturvan, koulutuksen, terveydenhuollon, huoltovarmuuden, sekä infrasta ja liikenneverkostosta huolehtimisen. 

Tämä ei tarkoita, että kaiken tämän pitäisi toteutua nykyisillä määrärahoilla – niihin voisi kuluttaa tapauskohtaisesti nykyistä enemmän tai vähemmän – mutta tuo lista lienee joka tapauksessa hyvin suuren enemmistön hyväksymä vähimmäiskehikko.

Muu on ylimääräistä. Kaikkea ei tule leikata pois – muu voi tuoda lisää hyvinvointia ja olla kannattavaa. Mutta kun kaikkeen ei paukut riitä, niin juuri siksi onkin tärkeää käydä se kaikki läpi tarkasti ja miettiä, mikä kannattaa ja mikä ei.

Työryhmän tärkeimpänä tehtävänä olisi määrittää hintalappu luetelluille ydintehtäville ja priorisoida “muu” tekeminen siten, että kunkin vuoden tuloista ydintehtävien jälkeen jäljelle jäänyt osuus jaetaan tärkeysjärjestyksen mukaan tärkeimmille hyvinvointia tuottaville asioille.

Kun tulot on käytetty, loput tulee sitten leikata pois julkisen puolen tehtävänkuvasta –  toki järkevän siirtymäajan puitteissa. Tämä voi olla joidenkin mielestä “kylmää kyytiä”, mutta nykyistä tietä jatkamalla edessämme on jääkausi.

Kun edellä mainittu aito tasapainotus on saatu tehtyä, on työ vasta puolivälissä. Nimittäin, jotta emme toistaisi vanhoja syntejämme ja palaisi vahingolliseen valtiolliseen ylensyöntiin, meidän tulee ottaa käyttöön Ruotsin mallin mukainen velka-ankkuri.

Sitä ei kuitenkaan tule asettaa nykyiselle ennätyskorkealle velka-tasolle. Tämän ja seuraavien hallitusten tulee painaa velka-aste takaisin EU:n kriisirajana pitämälle 60 prosentin tasolle ja ankkuroida velka siihen.

Ei EU:n vaan ihan itsemme takia. 60% rajaan tulee pyrkiä, koska se on aikanaan oikeutetusti asetettu terveen velka-asteen rajaksi. Se on sitä edelleen, vaikka lähes kaikki euromaat olisivatkin epäterveen velkaantumisen tiellä.

Kasvun hedelmät kansalle

Kun edellä mainitut vaikeat asiat on saatu tehtyä, on loppu niin sanotusti laskettelua. Suomi tarvitsee kipeästi kasvua ja halllituksen tekemät reformit saattavat sellaista tuodakin.

Suomen poliitikot ovat kuitenkin osoittaneet toistuvasti kykenemättömyytensä kohtuuteen menojen kasvussa, joten jakovara-aikojen tulee olla lopullisesti ohi. 

Valtioriippuvuuden hylkäävä asennemuutos tuleekin viedä loppuun. Ehdotan, että talouskasvun tuoma liikkumavara tulee jatkossa käyttää kuristavan veroasteemme asteittaiseen pudottamiseen, ensin verrokkimaiden rinnalle ja sitten alle. Erityisesti palkkaverotus on tässä avainasemassa.

Pelkkää haaveilua? Edellä mainitussa ei ole yhtäkään asiaa, mikä olisi mahdotonta aikaansaada. Tekemällä nuo asiat voimme jatkaa sukupolvien välistä ketjukirjettä, jossa kulloinenkin sukupolvi on aina antanut viestikapulan – Oy Suomi Ab:n – seuraavalle sukupolvelle hieman paremmassa jamassa kuin sen itse sai. 

Ei rikota tätä kaavaa nykypäivän itsekkyyden vuoksi.