Populismi ei ole menossa mihinkään

Tämä kirjoitus pohjaa osittain ruotsalaisen ajatuspaja Timbron yhteistyössä European Policy Information Centerin kanssa koostamaan ja juuri ilmestyneeseen Authoritarian Populism -indeksiin (2024).

Populismi kasvaa vaikkei sitä kastelisi

Piti siitä tai ei, oikeistopopulismi on kasvanut tasaisesti lähes kaikkialla Euroopassa viimeisen 30 vuoden aikana. On siis täysin epärealistista odottaa – tai toivoa – sen olevan katoamassa lähiaikoina yhtään mihinkään.

Populismi on siitä erikoinen poliittinen voima, että se on kasvanut sekä talouskriiseissä että vahvan talouskasvun olosuhteissa. Myöskään maahanmuuton määrä tai sen muutos eivät juurikaan heiluta kannatusta. Maahanmuuttoa kun voi vastustaa kiihkeästi, suuntautui sitä juuri kotimaahasi tai ei.

Maahanmuuton ohella muut politiikan isot linjaukset ovat populistipuolueille tyypillisesti yhtä helppojta vaihtaa kuin paitaa. Esimerkiksi on ihan normaalia kampanjoida EU:n jättämisellä ja kääntää kelkka täysin Brexitin jälkeen ilman, että kannattajat tästä mitenkään pahastuvat.

EU:n yhteisvelka on tyypillisesti ollut perussuomalaisille muiden oikeistopopulistipuolueiden tapaan vastustettava asia, mutta Ukrainan tukemisen kohdalla alkaa mennä puurot ja vellit sekaisin. Parin viime päivän aikana perussuomalaisten puoluetoimisto, eduskuntaryhmän puheenjohtaja ja puolueen puheenjohtaja ovat antaneet keskenään ristiriitaisia lausuntoja valmiudestaan tukea Ukrainaa EU:n yhteisvelan voimin.

Talouslinjaukset eivät muutenkaan aina ole niin justiinsa. Suomen suurin duunaripuolue perussuomalaiset on kerännyt suosiota – ja mitä ilmeisimmin suurilta osin samoja ääniä – niin “ei-sosialistisena työväenpuolueena” kuin nyt fiskaalikonservatiivisena työmarkkinareformoijana. Yhtälöön tarvitsee vain lisätä kuhunkin vaalisykliin sopiva populistisen pikantti mauste, kuten vaikka bensan hinta. 

Populistipuolueiden menestyksen salaisuus niin muualla Euroopassa kuin Härmässäkin perustuu kahteen pääseikkaan.

Nykypäivän populistit ovat onnistuneet mukauttamaan retoriikkansa sellaiselle radikalismin tasolle, joka on sekä suuren yleisön että muiden puolueiden hyväksyttävissä. Tämän vuoksi esimerkiksi perussuomalaisista on tullut siedettävä hallituskumppani monille puolueille. 

Samalla poliittisesta kentästämme on yllättäen paljastunut “demokratia-kriittinen” blokki, joka haluaa sulkea populismin mörön jo etukäteen ulos kaikesta neuvottelematta sen kanssa – hyvää kenties tarkoittaen, mutta tosi asiassa pahaa aikaansaaden.

Perussuomalaisten automaattinen ulossulkeminen tuntuu varmasti pahalta puolueen äänestäjäkunnassa, eikä varmasti edesauta sovittelevampaa politiikkaa perussuomalaisten taholta. 

Toisekseenkin, maltillisemman retoriikan turvin populistipuolueet ovat alkaneet päästä vallankahvaan hallituksissa, mikä on poistanut riskin siitä että heille annettu protestiääni menisi “hukkaan”. Hallitusvastuun mukana kertyy myös näyttöjä siitä mihin paljon lupailevat populistit todellisuudessa pystyvät, suomalaisen konsensuspolitiikan reunaehdot huomioiden.

Kolme suurta, vain kaksi vaihtoehtoa?

Suomessa populismin uusi nousu on johtanut siihen, että edelleen on olemassa kolme suurta puoluetta, mutta perussuomalaiset pyrkii ottamaan pysyvästi haltuunsa maaseutu ja maakunta-puolueen valtikan keskustalta. Näin ollen uudet kolme suurta puoluetta ovat siirtyneet piirun verran enemmän oikealle kuin vanha kolmikko (kokoomus-keskusta-SDP) ennen 2010-lukua. 

Suomen siirtyessä vauvanaskelia oikealle, perussuomalaiset on samalla sekä retoriikallaan että joissain tapauksissa jo pelkällä olemassaolollaan polarisoineet poliittista kenttää siten, että vasemmistopuolueissa on alkanut vahva, yhtenäinen torjuntareaktio. Siten vasen laita yhdistyy ja liikkuu vaihtoehdottomamman vasemmistopolitiikan suuntaan.

Siten perussuomalaiset edistää ehkä tahtomattaan kotimaisen politiikan blokkiutumista. Nykyhallitus olisi RKP:tä lukuun ottamatta oikeistoblokkia ja SDP-vihreät-vasemmistoliitto sen vasemmistovastike. 

Kompromissitaidoistaan ja joustavasta selkärangastaan tunnettu RKP voi aina olla kenen tahansa kaveri, mutta keskusta on kysymysmerkki. Puolueesta voisi tulla kumpaan tahansa kokoonpanoon mahtuva vaa’ankieli, joka hyvässä tapauksessa rauhoittaisi politiikan heilahteluja tai (pessimistisemmin arvioiden) vesittäisi todelliset muutokset ja kiristäisi samalla aluepoliittisia etuja kannattajilleen.

Keskustan eksistentiaalinen kriisi on kuitenkin sillä tolalla, että sen pysyvyys edes keskisuurena puolueena ei ole tulevaisuudessa taattua.

Blokkipolitiikkaan meno vaatisi harjoittelua ja voisi olla äänestäjän kuluttajansuojan kannalta nykytilaa huonompi vaihtoehto. Siksi olisi hyvä, että vihervasemmalla löydettäisiin uudestaan demokratian henki ja muistettaisiin, että inhat maahanmuuttokriittiset äänetkin ovat yhtä lailla kansan ääntä. 

Käytännössä hallitusneuvotteluissa perussuomalaisten kanssa tulisi varmaan seinä nopeasti vastaan, mutta turha näitä seiniä on rakennella jo säätytalon ulkopuolelle.

Politiikan blokkiutumisen ohella perussuomalaisten suosion kasvu on edistänyt poliittisen retoriikan kärjistymistä niin vasemmalla kuin oikealla. Tämä on myrkyttänyt keskusteluilmapiiriä eduskunnassa asti ja on yksiselitteisen huono asia, mutta mihin ei myöskään ole helppoja ratkaisuja.

Populismi muutosvoimana

Suomen politiikka kärsi pitkään ilmiöstä, jossa yksi kolmikosta SDP-kokoomus-keskusta voitti vaalit ja otti toisen mukaan hallitukseen. Hallitukset olivat siten yleensä keskusta-hitusoikeistolaisia tai keskusta-hivenenvasemmistolaisia. Politiikasta puuttuivat vaihtoehdot ja haasteen puutteen vuoksi hallitukset toteuttivat samaa todellisuuspakoista jakovarapolitiikkaa vailla huolta huomisesta riippumatta siitä, mikä kaksikko oli vetovastuussa.

Perussuomalaisten nousu on tuonut aitoja vaihtoehtoja politiikkaan. Ensinnäkin se on pakottanut itselleen tärkeät asiat politiikan keskiöön. Tässä on onnistuttu hieman heikommin EU-kritiikin osalta, mutta maahanmuutosta on kyllä tässä maassa todellakin keskusteltu ja muutoksiakin on tehty – tosin työmarkkinoiden tarpeiden kannalta maailman kolmanneksi huonoimman huoltosuhteen maassa usein vääränsuuntaisia.

Hallitusvastuissa ollessaan (2015-2019 ja 2023- ) puolue on mahdollistanut sellaisia leikkauksia ja reformeja, jotka olisivat mahdottomia melkein missä tahansa muussa hallituskokoonpanossa. Tämä luo myös uskoa siihen, että myös positiiviset muutokset ovat mahdollisia – jos (ja tämä on iso jos) puolue kykenee tällä kertaa istumaan koko hallituskauden hajoamatta.

Populismista keskusteltaessa ei kannata unohtaa, että se antaa äänen “unohdetuille” ja politiikkaan pettyneille äänestäjäryhmille, jotka voimaantuvat aivan uudella tavalla puoleen saadessa poliittista valtaa hallituksissa. Tällä tavalla populismi tosiasiassa edistää demokratian toteutumista ja kansalaisten uskoa siihen.

Populismi ei katoa, mutta se muuttaa muotoaan. Rakentavammalla asenteella perussuomalaisia kohtaan muut puolueet voivat vaikuttaa siihen, että puolueen muutos on kohti parempaa. Esimerkiksi onnistuvammalla työperäisellä maahanmuutolla lienee myös populistien asenteet muokattavissa suotuisammiksi.

Perussuomalaisia syytetään myös usein vastakkainasettelusta ja keskusteluilmapiirin myrkyttämisestä, mutta tämä on liian helppoa sillä tähän tanssiin osallistuu vastapuolikin. Esimerkiksi Sanna Marinin johtama SDP teki alkuvuodesta 2023 kaikkensa ja vähän päälle demonisoidakseen sekä perussuomalaisia kuin heidän kanssaan yhteistyöhalukkaita tahojakin puheillaan “sinimustasta”, kurjuutta ja kurjistamista mukanaan tuovasta oikeistohallituksesta.

Perussuomalaisilla voi olla päävastuu, mutta paremman keskusteluilmapiirin luomiseen vaaditaan kyllä ihan meitä kaikkia.