Urheilujuhlan tuntua

Tämä artikkeli on osa Liberan julkaisua Kolme piristysruisketta Suomelle (julkaistu alunperin joulukuussa 2021)

Lehtien taloussivut ovat jälleen alkaneet täyttyä hyvistä uutisista. Pörssiyhtiöiden osavuosikatsausten myönteiset tulevaisuuden arviot ohjaavat kursseja ylöspäin ja samalla arviot maan talouden lähiaikojen näkymistä muuttuvat yhä optimistisemmiksi. Ultrakeveän rahapolitiikan viimein herättämien inflaatio-odotusten ja suurten julkisten meno-ohjelmien siivittämänä kansainvälinen talous on kiihtynyt yli viiden prosentin vuosikasvuun ja imee Suomea mukaansa postkoronaaliseen noususuhdanteeseen.

Pandemian taloudelliset vauriot näyttävät siksi jäävän pelättyä pienemmiksi ja korjaantuvan pääasiassa tämän vuoden kuluessa. Suomen kansantaloudelle povataan kolmen prosentin kasvua mikä, olkoonkin että se kalpenee niin Yhdysvaltojen kuin useimpien Euroopan maiden rinnalla, palauttaa elintasomme koronaa edeltävälle tasolle.

Kasvanut kokonaiskysyntä on jopa tuottanut työvoimapulaa. Kyselytutkimusten mukaan ammattityövoiman puute on elinkeinoelämässä noussut tärkeimmäksi myynnin kasvun esteeksi. Ainakin rakentamisessa, jossa pandemia on vaikeuttanut ulkomaisen työvoiman käyttöä, tilanne on ollut ilmeisen vaikea. Siksi tuntuu yllättävältä, että maassa on Tilastokeskuksen mukaan 275 000 työtöntä ja lisäksi vielä toistasataatuhatta piilotyötöntä.

Työmarkkinoillamme on ilmeinen ja huomattava kohtaanto-ongelma. Suuret alueelliset erot talouskasvussa ja avokätinen sosiaaliturva ovat jopa johtaneet toimipisteiden sulkemisiin esimerkiksi ravintola-alalla. Hampurilaisravintoloiden palkat häviävät kilpailussa sosiaaliturvalle. 

Vaikka työvoimasta on paikoittain pulaa, työttömyysaste on kuitenkin jämähtänyt kahdeksan prosentin tienoille ja 2,5 miljoonaa työllistä elättää tänään yli 5,5 miljoonan väestöä. 

Ikääntymisen myötä tuo suhdeluku tulee tulevaisuudessa väistämättä edelleen heikentymään. Pitkään hallitusten tavoitelistan yläpäässä ollut työllisyysaste, joka vuoden 2016 Kiky- ja eläkeratkaisujen jälkeen lähti loivaan nousuun, otti vuonna 2020 takapakkia, eikä toivottua 75 prosenttia tultane saavuttamaan tälläkään hallituskaudella. Sekin olisi vielä 4-6 prosenttia alhaisempi kuin Ruotsin ja Tanskan työllisyysaste.

Viime aikojen myönteisiä talouslukuja tarkasteltaessa on siksi hyvä pitää mielessä talouden suurempi kuva. Se on nimittäin huomattavasti synkempi kuin mitä nuo luvut antavat ymmärtää. Työn tuottavuuden kasvu on jäänyt kilpailijamaista selvästi jälkeen, mikä on merkinnyt sitä, että suomalaisten elintaso ei ole noussut yli kymmeneen vuoteen. 

Tilastokeskuksen mukaan inflaatiolla korjattu bruttokansantuote henkeä kohden oli vuoden 2020 lopulla itse asiassa hieman matalampi kuin mitä se oli vuonna 2008. Eikä se johtunut koronasta. Finanssikriisiä edeltänyttä tasoa ei edellisenäkään vuonna tavoitettu. Takanamme on menetetty vuosikymmen.

Tämä on tietenkin hyvin vakavaa. Mitään vastaavaa ei taloushistoriassamme ole aiemmin tapahtunut; ei vaikka lamat, sodat ja sotakorvaukset otetaan mukaan tarkasteluun. Riitta Hjerppen mukaan Suomen BKT supistui vuosina 1938-1940 noin 10 prosenttia, mutta sotaa edeltänyt taso saavutettiin kovalla jälleenrakennuksella vuonna 1946. Viisikymmentä vuotta myöhemmin, 1990-luvun suuressa lamassa kansantuote laski puolestaan kolmen vuoden aikana yhtensä 13 prosenttia, mutta lamaa edeltänyt taso saavutettiin jo vuonna 1996. 

Rakenneuudistukset vai avokätinen velanotto?

Kreikkalaisessa mytologiassa Troijan kuninkaan tytär Cassandra oli saanut kuvankauniilta ihailijaltaan Apollolta, lääketieteen, taiteen ja totuuden jumalalta, ennustamisen lahjan. Kun hän hienosta lahjastaan huolimatta joutui torjutuksi, Apollo lisäsi katkerana siihen kirouksen: vaikka Cassandra näkisi edelleen tulevaisuuden, kukaan ei tulisi koskaan uskomaan hänen ennustuksiaan. Kun hän sitten Troijan sodassa varoitti isäänsä ja hänen alamaisiaan ”lahjoja tuovista kreikkalaisista”, häntä ei kuunneltu.

Kymmenen vuotta kaupunkia piirittäneet joukot näyttivät vetäytyneen ja jättäneen jälkeensä vain valtavan puuhevosen, joka varoituksista huolimatta tuotiin kaupungin torille. Yöllä sen sisältä astui esiin Odysseuksen johtama pieni sotajoukko, joka avasi valtaajille kaupungin portit. Troija tuhottiin ja Cassandra itse joutui kreikkalaisten sotapäällikön Agamemnonin jalkavaimoksi ja lopulta hänen kanssaan tapetuksi.

Ilmiötä, jossa ilmeisen perusteltua varoitusta tai ennustusta ei uskota, kutsutaan nykyään Cassandran syndroomaksi. Viimeisen kymmenen vuoden aikana tällaisia Cassandroja on Suomessa ollut monia.

Elinkeinoelämän ”ikuisten valittajien” kuoroon on liittynyt ekonomisteja useasta tutkimuslaitoksesta, Suomen Pankkia ja sen eläkkeellä olevia johtajia myöten. Maan taloudellisesta alisuoriutumisesta huolestuneina he ovat peräänkuuluttaneet rakenteellisia uudistuksia: joustavampia työmarkkinoita, kannustavampaa sosiaaliturvaa, viisaampaa verotusta, kovempaa kilpailua ja paikallista sopimista.

Varoitukset ja suositukset tuntuvat kuitenkin pääasiassa kaikuneet kuuroille korville. Kataisen ja Sipilän hallitukset eivät pystyneet tekemään merkittäviä talousuudistuksia; Rinteen/Marinin hallitus ei ole niitä edes halunnut tehdä.

Monta vuotta sitten, työeläkejärjestelmää uudistettaessa olettamana oli, että BKT kasvaisi vuosittain keskimäärin noin 3 prosenttia. Se ei selvästikään enää ole realistinen luku. Jos sen sijaan lähtökohdaksi valitaan EU-maiden viime kymmenen vuoden keskimääräinen reaalinen talouskasvu, 1,8 prosenttia, kymmenen menetettyä vuotta on maksanut Suomelle vajaan viidenneksen kansantu

Se tarkoittaa, että elintasomme on runsaat 40 miljardia euroa matalampi kuin mitä se olisi ollut, jos olisimme pysyneet edes EU:n tahdissa. Runsaat 40 miljardia on lähes 8 000 euroa vuodessa jokaista suomalaista kohti ja suunnilleen saman verran kuin mitä valtio kerää vuosittain veroja ja veroluontoisia maksuja; kaksi kertaa enemmän kuin mitä se käyttää sosiaali- ja terveysmenoihin, opetukseen ja kulttuuriin yhteensä.

Alueellista kehitystä tarkastellessa kuva muuttuu vieläkin raadollisemmaksi. Vaatimaton talouskasvu on keskittynyt suurimpiin kaupunkeihin ja varsinkin Helsingin seudulle, muun maan taantuessa. Työttömyysasteet ovat korkeimpia idässä ja pohjoisessa sekä taantuvilla teollisuuspaikkakunnilla, missä kaksinumeroiset prosenttiluvut ovat sääntö eikä poikkeus. Toki on niitäkin, jopa palkansaajien tutkimuslaitoksessa, jotka näkevät tämän kehityksen vain jatkuvana sopeutumisena Nokian jälkeiseen aikaan. Heille tehtaiden sulkemiset ja kylmilleen jäävät talot ovat osa välttämätöntä ”luovaa tuhoa”. Tuhoa ei tietenkään voi kiistää, mutta sen luovuudesta ollaan varmasti taantuvilla alueilla hieman eri mieltä. Siellä kysytään, miksi suomalaisia paperikoneita suljetaan, kun teknisesti samantasoisia saksalaiskoneita on yhä tuotannossa? 

Euroopan entisestä huippusuorittajasta näyttää tulleen häntäpään valvoja. EU:ssa Suomea hitaampaa talouskasvua ennustetaan vain Alankomaille. Tärkein syy tähän on se, että Suomeen ei 2010-luvulla investoitu ja siksi maahan ei syntynyt läheskään riittävästi uusia työpaikkoja. Paljon puhuttu työn tuottavuus ei nimittäin nouse ilman investointeja. Investointeja taas ei tule, elleivät ne ole kannattavia ja se vuorostaan edellyttää kilpailukykyisiä tuotanto- ja logistiikkakustannuksia, verotusta ja säätelyä. 

Kaiken lisäksi viime vuosikymmenen suurimmat investoinnit tehtiin hyvin pääomavaltaiseen teollisuuteen kuten Äänekosken sellutehtaaseen ja Olkiluodon kolmanteen ydinvoimalaan, työvoimavaltaisempien palvelualojen kasvun jäädessä selvästi verrokkimaista jälkeen. Uuden sellutehtaan rakentaminen nosti hetkellisesti investoinnit poistoja korkeammaksi, mutta muuten Suomen kone- ja laitekanta on tähän vuoteen saakka jatkanut supistumistaan suurten teollisuusyhtiöiden kohdistaessa paremman tuoton toivossa enenevässä määrin investointejaan ulkomaille.

Suomi on siksi edelleen näivettymässä. Erityisen huolestuttavaa on se, että vaikka tutkimus- ja tuotekehitysmenoissa on viime aikoina ollut kasvua, niiden nykyinen vuositaso, runsaat 3 miljardia euroa, on nimellisarvonakin edelleen vain kaksi kolmasosaa parhaiden Nokia-vuosien tasosta. Jotta olisi toivoa siitä, että tehty tuho olisi luovaa, tulisi tutkimusinvestointien määrän olla selvästi suurempi.

Ikävä kyllä tulevaisuuskaan ei näytä kovin paljon valoisammalta. Vaikka investoinneissa on juuri nyt kasvua, taso jää edelleen naapurimaista huomattavasti jälkeen. Ja vaikka suuri sellutehdasinvestointi Kemiin tulee taas nostamaan investoinnit hetkeksi poistoja suuremmiksi, on hyvä muistaa, että molemmat Metsäliiton suuret tehdashankkeet, kuten myös Turkuun nouseva Bayerin uusi ehkäisyvalmistetehdas, ovat korvaavia investointeja, joiden edestä on saanut väistyä vanha, pienempi ja tehottomampi laitos.

Suuria, maan tuotantorakennetta uudistavia ja uusia teollisia työpaikkoja luovia investointeja ei ole nähty lähes kahteen vuosikymmeneen. Akkumateriaaliteollisuudessa on ehkä toivoa paremmasta, mutta se on vielä huomattavan epävarmaa.

Kotimaista tuotantokapasiteettia on sen sijaan leikattu kovalla kädellä niin konepaja-, kemian kuin metsäteollisuudessa. Kuluneen vuoden aikana ilmoitettiin kolmen suuren tuotantolaitoksen, Kaipolan, Veitsiluodon ja Naantalin jalostamon sulkemisesta. 

Metsäteollisuuden nykyisen investointitrendin jatkumisesta ei myöskään ole suurta toivoa, koska alan kasvua rajoittaa raaka-aineen saatavuus ja Suomen metsät ovat käytännössä jo täydessä käytössä. Paperin kysynnän väheneminen on lisäksi johtanut jalostusasteen laskuun, joka melko varmasti sekin tulee jatkumaan.

Yllättävää kyllä maassa ei kuitenkaan vallitse kriisitunnelma. Monen Välimeren maan tavoin näytämme oppineen elämään talouden alisuoriutumisen kanssa. Siinä meillä on tukena ollut perinteisesti hyvin hoidettu julkinen talous. Mutta koronapandemian myötä myös hyvästä julkisesta varainhoidosta on jouduttu luopumaan.

Julkisyhteisöjen EDP-velka, joka kuvaa EU:n jäsenmaiden julkisen talouden velkaantumista, nousi tämän vuoden alussa yli 70 prosenttiin kansantuotteesta. Se on edelleen euromaiden keskiarvoa alempi, mutta noin kaksinkertainen Ruotsiin ja Tanskaan nähden ja niin ikään kaksi kertaa enemmän kuin mitä se oli vuonna 2008. 

Vuoden 2021 aikana valtio otti yli 11 miljardia euroa uutta velkaa, minkä päälle tulee muun julkishallinnon pari-kolme miljardia. Tämän lisäksi Suomi sitoutui EU:n 750 miljardin euron ”elvytyspakettiin”, josta se lähivuosina tulee saamaan 2,6 miljardia. Suomalaisten välillistä velkaa paketti kasvattaa kuitenkin 6,6 miljardilla. Ensi vuonna valtion velanottoa kaavaillaan supistettavaksi 7 miljardiin, mutta koko julkisen sektorin velanotto yltänee kuitenkin kymmeneen miljardiin, mikä oli koronaa edeltänyt ennätystaso. Talouden alisuoriutumista on perinteisten kriisimaiden tapaan alettu pysyvästi paikata avokätisellä velanotolla.

Epäseksikäs kriisitunnelma

Syitä siihen, että Cassandroja ei haluta kuunnella on monia. Heikon talousmenestyksen vähättelystä on mediassa tullut maan tapa. Huoli ilmastonmuutoksesta on vallannut poliittisen debatin näyttämön ja siihen verrattuna taloudelliset vastoinkäymiset näyttävät pieniltä. Punavihreässä liikkeessä on lisäksi monia, jotka kyseenalaistavat talouskasvun merkityksen ja puhuvat ekologisesti kestävämmästä agendasta. 

Samalla maailmalla ylösnousemuksen kokenut velkaantumiseen vähättelevästi suhtautuva uusvanha talousteoria on rantautunut Suomeen – ja jopa Saksaan. Berliinin velkaa vastustava kanta on pitkään pitänyt EU:n kaidalla tiellä, mutta nyt siltä ollaan, nousevan federalismin siivittämänä, ilmeisen pysyvästi poikkeamassa. Matalat korot ovat nekin tärkeä syy siihen, että kriisitunnelman lietsominen ei Suomessa enää ole poliittisesti houkuttelevaa.

Sauli Niinistön muutettua Mäntyniemeen kansan rakastamia Mauno Koiviston koulukunnan pessimistejä ei valtioneuvoston linnan käytäviltä ole ollut helppoa löytää. Kaiken lisäksi pohjoismaisessakin mittakaavassa avokätinen työttömyys- ja muu sosiaaliturvamme on johtanut siihen, että talouden vastoinkäymiset eivät entiseen tapaan näy tavallisen äänestäjän lompakossa. Ne tuottavat vain entistä suurempia julkisen talouden alijäämiä. 

Tärkein syy perusteettomaan optimismiin tai välinpitämättömyyteen lienee kuitenkin pelko siitä, että vaaditut toimenpiteet tosiasiassa merkitsisivät ”hyvinvointiyhteiskunnan” alasajoa, tai vähintäänkin sen lopun alkua. Suomeen ei haluta uutta Thatcheria. Vaikka Sailaksen leikkauslistat auttoivat nostamaan maan 1990-luvun laman kourista uuteen nousuun, niiden jättämät arvet ovat vieläkin nähtävissä – ainakin monien yhteiskuntatieteilijöiden mielestä.

Iiro Viinaseen henkilöityvä myytti 1990-luvun sosiaalipolitiikan epäonnistumisesta elää vahvana vanhemmissa vasemmistopiireissä ja on sieltä yliopistojemme välityksellä kulkeutunut nuorempaan tutkijakuntaan. Hidas kasvu, jopa näivettyminen, on heille se pienempi paha, varsinkin jos myös ekologiset näkökohdat huomioidaan.

Tässä on pitkälti kyse samasta tutkija- ja poliitikkojoukosta, joka ”uusliberalistisen talouspolitiikan” suuruuden vuosina runsas vuosikymmen sitten kritisoivat taloustieteilijöitä vaihtoehdottomuudesta. Taloudellinen kasvu ja kilpailu oli heidän mielestään saanut liian keskeisen sijan yhteiskunnallisessa keskustelussa. Budjettitasapainolle, veronalennuksille ja säätelyn purulle oli löydettävä vaihtoehtoja. Tänään heidän omat suosituksensa uhkuvat vaihtoehdottomuutta. Ammattiyhdistysliikkeen tuella saavutettujen etujen dogmi on tehnyt taloudellisten rakenteiden uudistamisen hyvin vaikeaksi, lähes mahdottomaksi, vaikka vähänkin pidemmällä aikavälillä näin tuotettaisiin paljon enemmän hyvinvointia jaettavaksi.

Veroreformit ja talouskasvu

Nykyiselle menolle löytyy kuitenkin vaihtoehtoja, jopa testattuja sellaisia. Äärivaihtoehdoista, sanokaamme Singaporesta, Dubaista ja Venezuelasta, ei ole vaikea valita suosikkinsa, mutta muitakin on. Minua on usein ihmetyttänyt se, että Ruotsi poistui suomalaispoliitikkojen seurantalistalta suunnilleen samaan aikaan kun maa itse 1990-luvulla näytti ymmärtävän, että sen on muutettava kurssiaan. Koko 1960- ja 1970-luvun ajan läntinen naapurimme oli näyttänyt omille sosiaalidemokraateillemme tietä.

Vaikka suhde voimakkaasti kansainvälisesti suuntautuneen pääministeri Olof Palmen aikana hieman viilenikin, Ruotsin esimerkillä oli Suomessa painoarvoa aina siihen saakka, kunnes korkeat verot ja avokätinen sosiaaliturva käänsivät länsinaapurin menestystarinan tuskallisen hitaaksi kasvuksi. 1970-luvulta lähtien ja aina finanssikriisiin saakka Ruotsin talouskasvu jäi Suomesta jälkeen keskimäärin prosenttiyksikön verran vuodessa.

Hidas talouskasvu, varakkaiden ruotsalaisten maastamuutto ja varsinkin 1990-luvun alussa voimakkaasti kasvanut työttömyys johtivat kuitenkin uudelleenarviointiin, joihin on syytä kiinnittää huomiota kahdesta syystä. Ensinnäkin niitä ei Suomessa tunneta erityisen hyvin. Toiseksi ne näyttävät perustavalla tavalla parantaneen maan taloudellista suorituskykyä. Ne eivät ole tehneet Ruotsista Pohjolan Taiwania eivätkä ne ole kaivaneet maata kansankodin jalkojen alta: Fredrik Reinfeldtistä ei tekemälläkään saa Ruotsin Thatcheria. Aasian tiikereihin (Hongkongille, Singaporelle, Etelä-Korealle ja Taiwanille) nähden Ruotsin viime vuosikymmenten talouskasvu on siksi ollut vaatimatonta parin prosentin keskimääräistä vuosivauhtia. Mutta Suomen nollakasvuun verrattaessa ero on silmiinpistävä.

Keskustelu talouspolitiikan suunnasta alkoi Ruotsin sosiaalidemokraattisessa puolueessa jo 1980-luvulla, silloisen valtiovarainministerin Kjell-Olof Feldtin ottaessa voimakkaasti kantaa tuhoisan progressiivista tuloverotusta vastaan. Hänen perinnökseen lasketaan se, että puolue tuon vuosikymmenen lopulla luopui tiukoista tulonjakopoliittisista tavoitteistaan ja ryhtyi uudelleen korostamaan taloudellisen kasvun merkitystä. Pari vuotta myöhemmin alkanut lama teki sen välttämättömäksi.

Hallitusten vaihtumisesta huolimatta Ruotsi on siitä lähtien pysynyt valitsemallaan tiellä, joskin poliittinen ja varsinkin sosiaalidemokraattinen retoriikka on tehnyt paljon sen eteen, että sitä ei helposti huomattaisi. Maan poliittista lähihistoriaa dominoi nimittäin paradoksi. Ingmar Carlssonin, Göran Perssonin ja Stefan Löfvenin johtamat sosialidemokraattiset hallitukset toteuttivat vuosina 1994-2006, sekä vuodesta 2014 tähän päivään saakka verouudistuksia, joilla ajettiin varsinkin elinkeinoelämän ja sen omistajien taloudellisia etuja. Reinfeldtin oikeistohallitukset taas kasvattivat vuosina 2006-2014 hyvin määrätietoisesti työn tarjontaa keventämällä varsinkin pienituloisten palkansaajien verotusta.

Hyvin vähälle huomiolle on jäänyt, että Göran Perssonin hallitus toisena virkavuotenaan 1997 poisti varallisuusveron kaikkein varakkaimmilta ruotsalaisilta. Verovapauden edellytyksenä oli työpaikka ja vähintään kymmenen prosentin omistus merkittävässä yhtiössä. Idea ei ilmeisesti ollut Perssonin oma, vaan hän joutui nielemään ratkaisun hänen sukunimikaimansa uhattua muuttaa maasta ja siten siirtää H&M:n omistus ulkomaille. Mutta ajattelutapa muuttui.

Kun Perssonin hallitus seitsemän vuotta myöhemmin esitti perintö- ja lahjaveron poistamista, jopa vasemmistoliitto asettui esityksen taakse. Näin Ruotsin eduskunta pystyi tekemään ainutlaatuisen yksimielisen päätöksen. 1970-luvun aikana arviolta 40 000 varakasta ruotsalaista oli muuttanut Britanniaan. Vuosituhannen vaihteessa monet heistä suunnittelivat jo paluuta.

Verouudistuksistaan huolimatta Persson hävisi vuoden 2006 vaalit paikallisen kokoomuspuolueen, keskustan, kristillisten ja liberaalien muodostamalle Allianssille. Valtaan noussut Fredrik Reinfeldtin oikeistohallitus julisti valtiovarainministerinsä Anders Borgin suulla työlinjaa, arbetslinjen. Talouspolitiikan keskeiseksi tavoitteeksi nostettiin työn tarjonnan kasvattaminen verotuksen ja sosiaalipolitiikan keinoin.

Sosiaalidemokraattien aloittamaa työttömyysturvan uudistamista jatkettiin samalla kun verouudistusten keskeiseksi elementiksi nousi työtulovähennyksen nostaminen. Viidellä ansiotuloverotuksen kevennyksellään Reinfeldtin hallitukset pienensivät merkittävästi kannustinloukkuja ja madalsivat näin työelämään palaamisen kynnystä. Samalla Reinfeldt poisti myös varallisuusveron kaikilta niiltä, joita Perssonin poikkeussääntö ei ollut koskenut.

Sosiaalidemokraattien palattua vuonna 2014 vasemmistoliiton ja vihreiden tuella valtaan Ruotsissa oli paljon puhetta verotuksen kiristämisestä. Suomen lailla siellä haluttiin panostaa koulutukseen, tutkimukseen ja tuotekehittelyyn.

Melko vahvana jatkunut talouskasvu teki sen kuitenkin mahdolliseksi ilman merkittäviä muutoksia verotukseen, joille todennäköisesti ei edes olisi löytynyt eduskunnassa riittävää tukea. Kiristysten sijaan valtiovarainministeri Magdalena Andersson myöntyi, suomalaiskollegansa Jutta Urpilaisen tapaan, yhteisöveron alennukseen. Säilyttääkseen eduskuntaenemmistönsä Löfvenin hallitus joutui myös vuonna 2019 keskipuolueiden vaatimuksesta poistamaan vuodesta 1995 voimassa olleen lisäveron, värnskatten.

Kyse ei itse asiassa ollut erillisestä verosta vaan nimestä, jonka silloinen valtiovarainministeri Göran Persson oli antanut valtion tuloveron progression kiristykselle. Yli 689 000 kruunua vuodessa ansainneet ruotsalaiset olivat joutuneet maksamaan tuon summan ylittävistä tuloistaan 25 prosenttia valtion veroa.

Vuoden 2020 tammikuun alusta Ruotsin valtionverotuksessa on siksi enää vain yksi veroluokka, 20 prosenttia. Koska työtulovähennys Borgin uudistusten jälkeen on huomattava, Ruotsin tuloverotus on edelleen progressiivista, eikä kyse siten ole varsinaisesta tasaverosta. Valtion tuloverotuksen korkein marginaaliveroaste on kuitenkin nyt 20 prosenttia. Kun maakunta- ja kunnallisvero on Ruotsissa yleensä noin 30 prosenttia (Tukholmassa 29,82) korkein marginaaliveroaste on yleensä hieman päälle 50 prosenttia. Suomessa se on 6-10 prosenttiyksikköä korkeampi. Ruotsissa valtion tuloveroa maksaa nykyään vain runsaat miljoona palkansaajaa, 10 prosenttia väestöstä. 

Viime 25 vuoden aikana Ruotsin verouudistukset ovat tarjonneet vastauksia kolmeen ekonomistien usein esittämään huoleen verotuksen vaikutuksista taloudelliseen kasvuun. Kasvattamalla työtulovähennystä on helpotettu työn, myös matalapalkkaisen työn, vastaanottamista. Poistamalla varallisuus-, lahja- ja perintöverot on puolestaan kannustettu perheyrityksien omistajia ja sijoittajia pysymään Ruotsissa. Samalla pääomatuloverotus, toisin kuin Suomessa, on säilynyt käytännössä muuttumattomana kolmessakymmenessä prosentissa.

Leikkaamalla korkeimpia marginaaliveroasteita Ruotsi on myös vienyt maaliin Kjell-Olof Feldtin yli kolmekymmentä vuotta sitten julkilausuman tavoitteen siitä, että puolet palkasta tulisi aina jäädä verovelvollisen käteen.

Etsiessämme selityksiä Ruotsin Suomea paremmalle taloudelliselle suoritukselle verouudistusten merkitys on huomattava. Ruotsissa tehdään enemmän töitä – työllisyysaste on siellä viime vuosikymmenen aikana ollut 6-9 prosenttiyksikköä korkeampi – koska se kannattaa. Siellä on myös huomattavasti enemmän suuria perheyrityksiä, private equity-rahastoja ja teknologiayrityksiä. Suomesta poiketen ruotsalaiskapitalistit ovat jääneet kotimaahansa, jotkut heistä ovat jopa muuttaneet takaisin, ja sijoittaneet varojaan ruotsalaisiin yrityksiin.

Nykyhallituksen perintö

Sanna Marinin hallitus tulee jättämään jälkeensä monta talouden haastetta. Ilmeisin niistä on valtiontalouden alijäämä, joka suurten menolisäysten ja kutistuvien verotulojen myötä on kasvanut ennätyssuureksi. Koska verotulojen kasvattaminen tuloverotusta kiristämällä ei enää ole mahdollista, lähes ainoaksi realistiseksi tasapainottamisen välineeksi jää lyhyellä aikavälillä menojen leikkaukset. Se ei kuitenkaan tule riittämään.

Pidemmällä aikavälillä julkisen talouden kuntoon saattaminen edellyttää myös viime kahtatoista vuotta huomattavasti nopeampaa talouskasvua. Se on mahdollista saavuttaa vain uudistamalla työmarkkinoita, sosiaaliturvaa ja verotuksen rakennetta. Siinä jopa Ruotsi kelpaa esimerkiksi. 

Parempiakin esimerkkejä maailmalta tietenkin löytyisi. En ole valinnut Ruotsia verrokiksi siksi, että pitäisin sitä mitenkään ihailtavana tai esimerkillisenä. Jos Euroopasta haluaa löytää esimerkin maasta, joka kasvuhakuisella talouspolitiikallaan on merkittävästi parantanut kansalaistensa elintasoa, on katsottava kauemmas länteen, Irlantiin.

Syy Ruotsin valintaan on yksinkertaisesti se, että maa on elinkeinorakenteeltaan Suomen kaltainen pohjoismainen demokratia, hyvinvointivaltion hyvine ja huonoine puolineen. Se ei ole mikään ihannemaa sen enempää valtiojohtoisuuden määrätietoisille puolustajille kuin kapitalisteillekaan. Ruotsalaisilla on suuria ongelmia perus- ja lukiokoulutuksensa laadun ylläpitämisessä samalla kuin ylenpalttinen säätely, huonosti hallittu maahanmuutto ja verotuksen yleinen taso vuosittain leikkaa useita prosentin kymmenyksiä, ellei jopa prosentteja, taloudellisesta kasvusta ja ylläpitää korkeahkoa työttömyyttä.

Ruotsi näyttää kuitenkin löytäneen eräänlaisen keskitien; kompromissin tulojen kasvattamisen ja niiden uudelleen jakamisen välillä. Maa kelpaa siksi esimerkiksi siitä, että pohjoismainen yhteiskuntamalli on säilytettävissä kunhan – ja vain jos – kannamme huolta taloudestamme. Se taas edellyttää sitä, että kansalaiset työllistyvät ja tekevät tuottavaa työtä, mitä vuorostaan suuresti edesauttaa se, että maahan halutaan sijoittaa pääomia. Investointien saamiseksi yhteisö- ja resurssiverotuksen on oltava kilpailukykyistä. Haitaksi ei myöskään ole se, että pääomatulo-, varallisuus-, lahja- ja perintöverotus on sellaista, että pääomien omistajat haluavat jäädä maahan ja sijoittaa siihen.

Ruotsista ei tässä suhteessa voi puhua maailmanluokan menestystarinana, mutta jotenkuten johdetun puolustustaistelun seurauksena se on sentään yltänyt torjuntavoittoon, joka Suomelta, olympiakullan tavoin, on kahdentoista vuoden ajan jäänyt saavuttamatta.

Urheilu tarjoaa muutenkin kiinnostavan analogian. Kun Suomen joukkue elokuun toisella viikolla palasi takaisin Tokion kisoista, Helsingin Sanomat muistutti meitä siitä, että mitalisaalis oli kaksinkertaistunut Riosta, yhdestä pronssista kahteen: ”Kokonaisuudessaan suomalaiset urheilivat pirteästi, vaikka mitalisaalis jäi laihaksi”. Kisoissa muut suuret pohjoismaat olivat mitalitilastoissa sijoilla 20, 23 ja 25. Suomi oli sijalla 85 (joka oli viimeinen jakamaton sija) ja Islanti jäi mitalittomana jaetulle 94. sijalle. Hesarin kommentteja lukiessa on vaikea olla ajattelematta lehden talousuutisointia, jossa kasvu tuntuu alati olevan ”piristymässä” ja on joka tapauksessa huomattavasti nopeampaa kuin vuosi sitten. Sekä urheilussa että taloudessa on ilmeisesti vaikea myöntää, että asiat ovat menneet pieleen.

Murtumaa hoidetaan sideharsolla

Yhdysvaltain presidentti Harry S. Truman asetti aikoinaan ystävältään Fred Canfililtä saamansa pienen kyltin, jossa luki ”The Buck Stops Here” ovaalin työhuoneensa kirjoituspöydälle. Alkuperäinen kyltti on nykyään Trumanin presidentillisessä kirjastossa Independence, Missourissa, mutta sieltä se on ollut lainassa ainakin Jimmy Carterille ja siitä on tehty kopioita myöhemmillekin presidenteille. Lause on amerikkalainen sanonta, joka tarkoittaa sitä, että ”täältä kapulaa ei voi enää siirtää eteenpäin”; päätös on teht

Mikäli Trumanin aikalaisella Urho Kekkosella olisi presidenttinä ollut käytössään jokin vastaava kyltti se olisi viimeistään uuden perustuslain tultua vuonna 2000 voimaan pitänyt siirtää Kansallismuseoon. Kirjoituspöytää, jolla se olisi muistuttanut viranhaltijaa taloudellisten päätösten tekemisen välttämättömyydestä ei nimittäin sen jälkeen enää ollut helppo löytää.

Presidentille talouspäätökset eivät kuulu eikä pääministeri saa tehdä itsenäisiä päätöksiä merkittävissä kysymyksissä. Primus inter paresina hän vain johtaa valtioneuvoston kollegiota. Ei siksi ole ihme, jos tärkeät päätökset ovat jääneet tekemättä ja kansallinen hätätila, toisin kuin paljon pienemmän kriisin puhjetessa vuonna 1975, julistamatta. Kapula on vain siirtynyt eteenpäin, perustuslaillisesti.

Michael Lewis – joka on tullut tutuksi Wall Streetiin hyvin kriittisesti suhtautuvista kirjoistaan Liar’s Poker, The Big Short ja Flash Boys – kirjoitti vuonna 2018 teoksen The Fifth Risk. Tuo viides riski on sitä, että poliittiset päättäjät tottuvat reagoimaan pidemmän aikavälin haasteisiin lyhyen aikavälin ratkaisuilla.

Murtunutta nilkkaa hoidetaan ikään kuin sideharsolla ja kipulääkkeillä. Ja kun pikakuurit ja suhdanteen kääntyminen saavat pahimmat oireet kuriin, innovatiiviset ratkaisut jäävät löytämättä, Yhteiskunnalliset päättäjät ja äänestäjät eivät siksi koskaan opi ymmärtämään, miten talouden rakenneongelmat olisivat ratkaistavissa. 

Saamme harva se päivä lehtien mielipidesivuilla lukea eri alojen ammattilaisten esittämiä arvioita oman alansa resurssien riittämättömyydestä ja tulevaisuuden kasvavista tarpeista. He ovat yleensä hyvää tarkoittavia ihmisiä ja melko varmasti oikealla asialla. Koulutukseen, perusterveydenhuoltoon, lasten- ja vanhustenhoitoon sekä erikoissairaanhoitoon ja moneen muuhun asiaan pitäisi saada lisää resursseja. Ongelmana on vain se, että julkisia varoja ei enää ole jaettavana. Itse asiassa elämme jo nyt huomattavasti yli varojemme. Noin joka viides valtion käyttämä euro on lainattu.

Ilman huomattavasti nopeutuvaa kansantalouden kasvua toiveet merkittävästi suurempien resurssien kohdistamisesta tärkeisiin julkisiin palveluihin voi unohtaa. Tiedämme myös kokemuksesta, että aliresursoiduissa ja pääasiassa volyymiohjatuissa hallinnollisissa järjestelmissä ensimmäisenä kärsii laatu. Hoitojonot pitenevät, koulumatkat ja oppilasryhmät kasvavat ja yhä harvempi kallis farmakologinen erikoishoito on enää kansalaisten ulottuvilla.

Heikkenevä palvelujen laatu johtaa vuorostaan vaihtoehtoisten ja yleensä yksityisesti tuotettujen hyvinvointipalvelujen tarjonnan kasvuun niin kotimaassa kuin ulkomailla tuotettuna. Julkisten palvelujen laadun heikkeneminen kasvattaa eriarvoisuutta ja johtaa tietenkin viime kädessä myös lisääntyvään maasta muuttoon. Tuloksena on noidankehä, jossa laskevat verotulot tekevät julkisen talouden tasapainottamisen entistäkin vaikeammaksi. Jossain vaiheessa tuosta kehästä on murtauduttava ulos.

 

* * *

Tiivistettynä

 

• Valtiontalous täytyy saada takaisin ylijäämäiseksi. Alijäämät ovat siinä pisteessä, että pelkät leikkaukset eivät enää riitä. Pidemmällä aikavälillä julkisen talouden tasapainoon päästään ainoastaan huomattavasti nopeamman talouskasvun oloissa. Se vaatii uudistuksia työmarkkinoihin, sosiaaliturvaan ja verotuksen rakenteeseen

 

• Rakenteellinen työttömyysasteemme on tiputettava Pohjoismaiselle tasolle. Ruotsi ja Tanska rahoittavat omat hyvinvointipalvelunsa 4-6% korkeammalla työllisyysasteella, jonka tulee olla meidänkin tavoitteemme pidemmällä aikavälillä 

 

• Työmarkkinoiden kohtaanto-ongelma vaatii ratkaisuja. Suuret alueelliset erot talouskasvussa ja avokätinen sosiaaliturva ovat johtaneet jopa toimipisteiden sulkemisiin, kun palkat saattavat usein jopa hävitä kilpailussa sosiaaliturvalle

 

• Työeläkejärjestelmämme ei ole kestävällä pohjalla. Se perustuu olettamalle, että bruttokansantuote kasvaa vuosittain keskimäärin noin 3 prosenttia. Ilman suuria muutoksia tämä ei ole realistinen luku. Ongelma ainoastaan pahenee ajan kanssa

 

• Ruotsin viimeisten 15 vuoden aikana toteuttamat reformit osoittavat potentiaaliset vaikutukset Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa. Myös meillä tulee helpottaa työn vastaanottamista, kannustaa omistajia ja sijoittajia pysymään maassa, sekä parantaa työnteon miellekkyyttä leikkaamalla marginaaliveroasteita

 

• Hyvinvointivaltio on säilytettävissä vain, jos ihmiset työllistyvät tuottaviin töihin. Suomen tulee houkutella ulkomaisia sijoituksia. Yhteisö- ja resurssiverotuksen on oltava kilpailukykyistä, ja pääomatulo-, varallisuus-, lahja- ja perintöverotuksen kannustavaa. Kuten muissakin maissa, vaurastuminen tulisi nähdä normaalina ja tavoiteltavana, ei rangaistavana asiana. Tämä edesauttaisi vauraiden ihmisten tänne tuloa ja jäämistä, sekä yleisesti menestyshakuisempaa ilmapiiriä