Kroonisesti sairas apteekkimarkkina kaipaa lääkintää

Suomen ”alueellisen apteekkimonopolin” aiheuttama kilpailun puute tekee apteekkareista rikkaita. Laskun maksavat sairaat ihmiset keinotekoisesti ylihintaisten lääkkeiden kautta. Purkamalla tämä aikansa elänyt monopolirakenne saadaan merkittäviä tuloja valtiolle ja säästöjä kuluttajalle, naapurimaiden esimerkkejä seuraten. Kun valtiontaloutta on joka tapauksessa pakko tasapainottaa, tässä on yksi esimerkki alhaalla roikkuvasta hedelmästä. 

Apteekkimonopoli on Pohjoismaalainen ilmiö

Pohjoismaissa on perinteisesti uskottu monopolien holhoavaan voimaan ja niihin onkin muodostunut samankaltaisia rajoituksia esimerkiksi alkoholille, uhkapelaamiselle ja apteekkitoiminnalle. Kullekin monopolille on ollut oma, yleensä kansanterveydellinen perustelunsa.

Esimerkiksi apteekkilupien rajoittamisella pyritään aikoinaan varmistamaan lääketurvallisuus. Joskus historian hämärissä suurin osa lääkkeistä valmistettiin apteekeissa. Tuolloin oli ymmärrettävää, että apteekkarin tuli olla laillistettu proviisori eli farmasian alan ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut ammattihenkilö.

Mutta nykyisin lääkkeiden valmistus on lähes täysin kadonnut apteekeista. Tästä on syntynyt painetta purkaa alan regulaatiota.

…joka on muissa Pohjoismaissa jo purettu

Kun Ruotsi vapautti apteekkimarkkinat vuonna 2009, Suomi jäi viimeiseksi menneisyyden vangiksi. Naapurimaiden kokemukset ovat olleet täysin ennustettavia. Yleensäkin kun Pohjoismaalainen monopoli puretaan, vastustajien maalailemat kauhukuvat eivät toteudu ja kuluttajat voittavat. 

Esimerkiksi Ruotsissa apteekkien aukioloajat ovat pidentyneet ja liikkeiden määrä on lisääntynyt, lääkkeiden hinnat ovat laskeneet, ja asiakastyytyväisyys on korkealla. Apteekkiketjuja on syntynyt, lääkkeiden nettikauppa on mahdollistunut ja reseptittömiä lääkkeitä saa kaupoista. 

Yhdessäkään Pohjoismaassa ei ole ollut puhetta palaamisesta vanhaan järjestelyyn. Tulokset puhuvat puolestaan.

Samaan aikaan Suomessa

Meillä taas apteekkijärjestelmän peruslähtökohdat ovat pitkälti samat kuin sata vuotta sitten. Keskushallinto suunnitelmallisessa viisaudessaan päättää, mikä alue saa apteekin – ja vain yhden sellaisen, ettei kilpailu pilaisi hyvää bisnestä. 

Markkinoiden rajoittaminen johtaa usein tehottomuuteen ja ylisuuriin voittoihin. Rahanpainokoneen keksineet apteekkarit saavat kilpailun puutteen takia periä sairailta asiakkailtaan ylihintaa lääkkeistä. Uhrit eivät eivät kuitenkaan huomaa sitä täysimääräisesti, koska veronmaksajat maksavat Kela-korvauksen kautta yli puolet lääkemenoista.

Näissä olosuhteissa on vaikeaa epäonnistua “yrittäjänä”. Apteekkarien keskimääräinen bruttotulo (20 000€/kk) jättää suurimman osan ammattiryhmistä kauas taakseen, ilman aitoa yrittäjäriskiä. Alueellinen monopoli lääkemyynnille onkin käytännössä yksityinen verotusoikeus.

Apteekkarien veronalaiset tulot vuosina 1993–2017 suhteessa eri ammattiryhmiin. Lähde: Kilpailu- ja kuluttajavirasto (2020)

Seurauksena aikansa eläneistä rajoituksista, reseptilääkkeet ovat Suomessa 18% kalliimpia kuin Norjassa ja 5% kalliimpia kuin Ruotsissa. Jonkin toisen Pohjoismaan hinnoittelujärjestelmällä ja arvonlisävero-kannalla, tukkuhintojen pysyessä samoina, avohuollon lääkekustannukset olisivat noin 184–244 miljoonaa alhaisemmat vuosittain. Myös potilaiden omavastuumenot olisivat selvästi alemmat. 

Ei ihmekään, että Suomen vastine Ruotsin apteekkiliitolle on apteekkariliitto. Se ajaa avoimesti jäsentensä asiaa eikä sitä voi siitä syyttää. Mutta tehokasta tai järkevää valtion rahankäyttöä nykyjärjestelmä ei missään nimessä ole. 

Politiikkasuositus on itsestään selvä

Apteekkitoimintaa on luonnollisesti pakko säännellä, jotta taataan lääkkeiden oikea-aikainen ja turvallinen käyttö mahdollisimman kustannustehokkaasti. Kansa toivoo reseptivapaita lääkkeitä kauppoihin, kunhan lääkeneuvonta ja lääketurvallisuus taataan. Tämä yhtälö on helppo toteuttaa vaikka nykyinen monopolijärjestelmä puretaan. 

Kilpailu- ja kuluttajaviraston ehdotuksen mukaisesti apteekkilupien tarveharkinnasta tulee siirtyä vähimmäiskriteereiden tarkistamiseen. Tällöin kaikki kriteerit täyttävät tahot voisivat vapaasti perustaa apteekin. 

Apteekin omistajan ei tarvitse olla proviisori. Lääketurvallisuus voidaan varmistaa esimerkiksi sillä, että apteekkiluvan saa vain jos apteekissa on palkattu vastuullinen proviisori. Lääketukkujen valtaa voidaan kahlia rajaamalla ne suurten lääkeyhtiöiden ohella pois apteekkiluvan piiristä.

Voimassaolevaa asetusta lääketaksasta tulee muuttaa siten, että lääkkeille asetetaan vain enimmäishinta.

Syrjäseutujen apteekkitoiminta tulee jatkossakin säilyttää. Vapaammat markkinat voisivat monissa paikoissa tuoda jopa helpotuksia lääkkeiden saatavuuteen kaukana kasvukeskuksista. Niissä paikoissa missä markkinat eivät tätä saa hoidettua, voidaan käyttää suoraa valtion tukea – mutta tuetaan lääkkeiden tarvitsijoita eikä apteekkareita. 

Suomalaisten ostovoima on länsieurooppalaisittain heikkoa tasoa ja valtiontalous jyrkässä epätasapainossa. Lopettamalla maanlaajuisen ylihinnan perimisen lääkkeistä saamme korjattua molempia asioita.

Lisää säästöjä on löydettävissä muun muassa muiden monopolien purkamisesta. 

TÄMÄ KIRJOITUS ON OSA AJATUSPAJA LIBERAN KAHDEN MILJARDIN EURON LEIKKAUSLISTAA.