Tulisiko Suomen liittyä Naton jäseneksi? (1/2)

On realismia olettaa, että Nato-optio on Suomelle olemassa

Naton varapääsihteeri Jamie Shea lausui 4.6.2014: ”Naton ovi on avoinna, mutta jäsenhakemus on Suomen oma asia”. Yhdysvaltain Nato-suurlähettiläs totesi Helsingissä 14.10.2014: ”Yhdysvallat tukisi Suomen Nato-jäsenyyttä”. Useat Suomessa viime vuosina vierailleet Nato-kenraalit ovat toivottaneet Suomen tervetulleeksi Nato-jäseniksi. Tuoretta puheenvuoroa edustaa Yhdysvaltain Nato-suurlähettilään Kay Bailey Hutchinsonin lausuma kesältä 2019: ”Toivottaisimme Suomen aina tervetulleeksi Natoon, jos he päättäisivät hakea jäsenyyttä. Suomalaiset ovat hyviä kumppaneita meille”.

Toisin kuin Georgialle tai Ukrainalle, Suomelle Nato-optio on olemassa. Miksi? Tämä liittyy Baltian turvallisuuteen ja palaan siihen alempana.

Suomen liittyminen läntisiin puolustusyhteistyösopimuksiin

Suomen kohtalosta ovat kautta historian lopulta päättäneet suurvallat. Tästä tietoisena Suomi on viime vuosina tehnyt valintojaan. Suomi on tehokkaasti verkottunut kansainvälisiin puolustusyhteisöihin. Näiden sopimustenkin myötä Suomi on mennyt niin lähelle myös Natoa kuin mahdollista ilman varsinaista jäsenyyttä. Suomi on osallistunut Naton rauhankumppanuusyhteistyöhön vuodesta 1994 lähtien. Se on osallistunut EU:n siviilikriisinhallintaoperaatioihin ja sotilaallisiin kriisinhallintaoperaatioihin.

Suomi on myös allekirjoittanut isäntämaatukea koskevan pöytäkirjan Naton kanssa 5.9.2014. Se määrittää, miten Naton sekä sen jäsenvaltioiden joukot voivat perustaa tukikohtia ja tuoda joukkoja isäntämaan alueelle sekä rauhan että kriisin aikana. Sopimus velvoittaa isäntämaata tarjoamaan tukea, tietoja ja suojelusta näille joukoille.

Pohjoismaisella suunnalla Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyön kehittämisen työsuunnitelma allekirjoitettiin 6.5.2014. Suomen ja Ruotsin puolustusministerit mainostavat sitä, kuinka usein he tapaavat keskenään. Tanskan, Suomen, Norjan ja Ruotsin puolustusministerit allekirjoittivat 10.3.2015 puolustusmateriaalin yhteistyötä koskevan valtiosopimuksen. Lisäksi Suomi ja Ruotsi allekirjoittivat 9.7.2018 puolustusyhteistyötä koskevan yhteisymmärryspöytäkirjan. Se muodostaa kehyksen Suomen ja Ruotsin väliselle puolustusyhteistyölle.

Suomen ja Ison-Britannian välinen puiteasiakirja allekirjoitettiin 9.7.2016 ja se on luonteeltaan julistuksenomainen poliittisen yhteistyötahdon ilmaus. Suomi myös osallistuu Ison-Britannian johtaman Joint Expeditionary Force (JEF) joukon toimintaan. Tästä sovittiin Suomen, Ruotsin ja Ison-Britannian puolustusministereiden tapaamisessa 30.6.2017. 

Suomen ja Yhdysvaltain kahdenvälistä puolustusyhteistyötä koskeva aiejulistus allekirjoitettiin 7.10.2016 ja sen tavoitteena on syventää kahdenvälistä puolustusyhteistyötä. Lisäksi Suomi, Ruotsi ja Yhdysvallat allekirjoittivat 8.5.2018 kolmenvälisen aiejulistuksen kokoamaan yhteen aikaisemmin sovittuja asiakokonaisuuksia.

Myös Suomen ja Viron puolustusyhteistyötä koskeva puiteasiakirja uudistettiin 18.1.2017. Lisäksi Suomi ja Saksa allekirjoittivat puolustusyhteistyötä koskevan puitejärjestelyn 29.6.2017. Suomi myös osallistuu Saksan johtamaan Naton kehysvaltio-ohjelmaan (Framework Nation Concept). Se avattiin vuonna 2016 Naton kehittyneille kumppanimaille, jolloin Suomi, Itävalta ja Sveitsi sekä myöhemmin myös Ruotsi liittyivät Saksan johtamaan ryhmään.

Suomi on niin ikään osallistumassa Ranskan tekemään Euroopan interventioaloitteeseen. Maiden puolustusministerit allekirjoittivat puolustusyhteistyötä koskevan puiteasiakirjan 4. lokakuuta 2018. EU:n neuvosto teki päätöksen pysyvän rakenteellisen yhteistyön (PRY) käynnistämisestä joulukuussa 2017. EU:n puolustusyhteistyössä keskeisessä roolissa ovat niin sanotut uudet puolustusaloitteet. Suomi on myös niissä mukana. 

Näiden sopimusten myötä Suomi on ankkuroitunut vahvasti länteen. Tähän kokonaisuuteen liittyvät ne eri osallistujakombinaatioilla toteutetut monenkeskiset puolustusharjoitukset, joihin Suomi on osallistunut. Naton kanssa tehtyjen sopimusten perusteella Nato-kalustoa on myös osallistunut harjoituksiin Suomen maankamaralla ja ilmassa. Osassa on myös harjoiteltu sotilaallisen avun vastaanottamista.

Nämä sopimukset ja harjoitukset eivät ole johtaneet merkittävään reaktioon Venäjän taholla, joka toisaalta on järjestänyt omia harjoituksiaan sekä yhdessä Valko-Venäjän kanssa. Venäjä on tosin osoittanut mieltään järjestämällä harjoituksiaan samaan aikaan läntisten sotaharjoitusten tuntumassa. Se on myös suorittanut GPS-häirintää, mitä se kuitenkaan ei ole myöntänyt.

Mainituilla valinnoilla on merkitystä Suomen turvallisuuden kannalta. Nämä ratkaisut omalla merkittävällä tavallaan tarjoavat ulkopuolisille tarkkailijoille informaatiota Suomen linjasta ja puolustuskyvystä. Signaaleina puolustusvalmiudesta voivat silti ennen muuta toimia investoinnit puolustuskykyyn, puolustusbudjetti ja sen rakenne, sota-ajan joukkojen määrä ja reservin suuruus, kyberosaamisen vahvuus jne. Ollakseen uskottava signaalin tulee peliteorian mukaan olla kustannuksekas.

Kansallinen puolustushalu ja -kyky eivät toisaalta ole pelkkää tilastollista faktaa, vaan niistä on viestitettävä. Se, että Suomi auliisti paljastaa julkisuudessa tietoa puolustusvalmiudestaan, ilmeisesti sisältää harkitun strategisen ratkaisun: sen avulla kommunikoidaan kaikkiin ilmansuuntiin maanpuolustuskyvystä ja -tahdosta. Aivan kaikkea ei silti tietenkään paljasteta. 

Oleellinen kysymys on, ovatko Suomen nykyiset valinnat riittävät vai onko syytä ottaa lisäaskel liittoutumisen suuntaan? Jos Suomi päättää hakea Nato-jäsenyyttä, onko se heikkouden vai vahvuuden osoitus? Onko se merkki siitä, että Suomen arvion mukaan Itämeren alueen tilanne on muuttunut sellaiseksi, että maan on aihetta liittoutua? Onko se merkki siitä, että Suomi ei – enää – luota omaan puolustuskykyynsä? Jos Suomi taas pysyy itsevarmuuteensa nojaten liittoutumisen ulkopuolella, mikä viesti tähän ratkaisuun sisältyy?

Nato-jäsenyyttä koskevassa raportissaan Bergquist & Heisbourg & Nyberg & Tiilikainen silti toteavat: ”Suomi on syvästi tietoinen siitä, ettei sen omaan erityiseen strategiseen dilemmaan, joka johtuu arvaamattomasta naapurista ja vaatii jatkuvaa hallintaa, ole olemassa ratkaisua.” 

Venäjä on määritellyt lännelle ”punaisen viivan”

Suomen mahdolliseen Nato-jäsenyyteen ts. Nato-option lunastamiseen vaikuttavat useat seikat: turvallisuustilanteen kehitys Suomen lähialueilla, Ruotsin Nato-ratkaisu sen valtiopäivien hyväksyttyä vuoden 2020 lopulla päätöksen, jossa maan hallitusta kehotetaan kirjaamaan Nato-optio osaksi Ruotsin turvallisuuspoliittista linjaa sekä eurooppalaisen turvallisuusajattelun kehitys. Jälkimmäisen osalta presidentti Sauli Niinistö on esittänyt Euroopan oman puolustuksen vahvistamista kannattavan tuoreen puheenvuoron.

Neuvostoliiton hajoaminen, entisenlaisen suurvalta-aseman menettäminen, sekä Varsovan liittoon kuuluneiden liittolaisten siirtyminen perinteisen vihollisen leiriin eli Natoon, johtivat venäläiseen traumaan. Viimeinen niitti ilmeisesti olivat Naton pommitukset Serbiaa ja Jugoslaviaa vastaan vuonna 1999. Naton operaatiolla oli vahva moraalinen perusteensa: serbijoukot olivat pitkään terrorisoineet Kosovoa, kahden miljoonan asukkaan maakuntaa, jonka albaaniväestöä sorrettiin.

Venäjän presidentti Vladimir Putin syytti Münchenin turvallisuuskokouksessa vuonna 2007 Yhdysvaltoja pyrkimyksestä yksinapaiseen maailmanjärjestykseen, jossa olisi vain yksi isäntä, vain yksi suvereeni valtio. Putin arvosteli sotilasliitto Naton laajenemista ja hanketta sijoittaa Yhdysvaltain ohjuspuolustusjärjestelmä Eurooppaan.

Putinin esiintyminen heijasteli ja ennakoi Venäjän ja lännen suhteiden viilenemistä jo ennen elokuun 2008 Georgian sotaa. Georgian sodan seurauksena Venäjä perusti Georgiaan kaksi sen tunnustamaa nukkevaltiota Etelä-Ossetian ja Abhasian. Venäjän miehittäessä Krimin Presidentti Putin perusteli tätä Kosovon tapauksella. Ajatus ilmeisesti oli, että myös Venäjällä on oikeus puolustaa intressejään, koska länsikin tekee niin. Venäjä on määritellyt ”punaisen viivan”, jota länsi ei saa ylittää. Etupiiriajattelu on palannut.

Venäjän sotilaspoliittisessa ajattelussa suuri merkitys kuitenkin täytyy olla sillä, miten sen suhde Kiinaan kehittyy. On tiedossa, että sen yhteistyö Kiinan kanssa on pitkään monipuolistunut. Tämä on voinut antaa Venäjälle selkänojaa aggressiivisiin toimiin Euroopan suunnalla. Silti on ilmeistä, että Venäjän ja Kiinan intressit ovat ristiriidassa keskenään: Kiinalla on aito kiinnostus Pohjoiselle jäämerelle eli Venäjän takapihalle. 

Pitkällä tähtäimellä Venäjän intresseissä luulisi olevan yhteistyöhön hakeutuminen Euroopan unionin kanssa, ei sen kanssa hankauksiin ajautuminen. Jos Venäjä jatkaa Euroopan unionia hajottavaa toimintaansa, tämä todennäköisesti lähentää Naton jäsenmaita toisiinsa. Eurooppalainen ratkaisu jäisi silloin odottamaan aikoja parempia. Ukrainan suunnalla konfliktin eskaloituminen vaikuttaa mahdolliselta, vaikka tosiasiallisia syitä sille on vaikea esittää – muutoin kuin sen, että Venäjä katsoo Ukrainan olevan historiallisistakin syistä osa sitä itseään.

 

Kirjoittaja on kansantaloustieteen emeritusprofessori, sotatieteiden tohtori ja kauppatieteiden tohtori