Kylmä sota II

Viimeisen vuosikymmenen aikana maailmanpolitiikkaan muodostunut vastakkainasettelu demokraattisten maiden ja yksinvaltaisten Kiinan ja Venäjän välillä ei ole lieventymässä. Välien kiristymisen tausta on aatteellinen. Demokratian idea muodostaa diktatuureille eksistentiaalisen uhan, jota on mahdotonta kokonaan poistaa . Nykyinen, kylmän sodan kaltainen välirikko Kiinaan ja Venäjään tulee siksi jatkumaan pitkään. Sopeutuakseen tilanteeseen länsimaissa on tärkeää palauttaa mieleen alkuperäisen Kylmän sodan menestysresepti. Tärkeintä on pitää sota kylmänä. Sen jälkeen avoimempi, kannustavampi, rehellisempi, innostavampi, innovoivampi ja vapaampi yhteiskuntamalli voittaa jälleen. 

Yhdysvaltojen presidentti Joe Bidenin laajasti uutisoidun Eurooppa-kiertueen kunniaksi tämä kirjoitus jatkaa aiemman Venäjän politiikkaa analysoineen blogini teemaa laajempiin suurvaltapoliittisiin kysymyksiin. Käsittelen seuraavaksi kylmiä sotia kansainvälisen politiikan systemaattisina komponentteina.

Alkuperäinen Kylmä sota, 1947-1991

Kylmä sota oli aatteellisen vastakkainasettelun aikakausi, jossa kaksi suurvaltaa kilpailivat keskenään maailman ideologisesta herruudesta. Vastakkain olivat kaksi liittovaltiota, Yhdysvallat ja Neuvostoliitto, kaksi aatesuuntaa, kapitalismi ja kommunismi, sekä kaksi talousjärjestelmää, markkinatalous ja suunnitelmatalous. Puolueettomuus oli tuohon aikaan vaikeaa, sillä suurvallat painostivat muita maita blokkeihinsa. 

Sota oli “kylmä”, koska sitä ei voitu käydä perinteisin keinoin – tämä olisi tarkoittanut ydintuhoa. Siksi sen päätaisteluareenat olivat propaganda, vakoilu, talous, kulttuuri, taide ja urheilu. Myös epäsuorat konfliktit Koreassa (vuosina 1950-1953), Vietnamissa (1955-1975) ja Afganistanissa (1979-1989) olivat ajalle tyypillisiä.

Vuosina 1989-1991 Neuvostoliitto menetti ensin Itä-Euroopan satelliittivaltionsa ja hajosi lopulta itsekin. Kiina taas luopui hiljalleen perinteisestä suunnitelmataloudesta – mutta ei kommunistisen puolueen yksinvallasta. Vuoteen 1991 mennessä Kylmä sota oli ohi kommunismin taloudellisen ja ideologisen konkurssin vuoksi.

Kylmän sodan perintö

Jälkeenpäin ihmiset ajattelivat idän ja lännen välisen vastakkainasettelun olleen väistämätöntä, sillä kommunismi on aatteena yhteensopimaton demokratian kanssa. Neuvostoliiton peruslaki esimerkiksi peräänkuulutti ei-sosialististen maiden hallitusten kaatamista ja kaikkien maiden liittämistä Neuvostoliittoon. Kommunismin kukistuttua ei liberaalille demokratialle nähty vaihtoehtoja ja oli muotia julistaa “historian loppua”. 

Usein jää kuitenkin huomioimatta kolikon toinen puoli. Demokratiakin on aatesuuntana radikaali ja eksistentiaalinen uhka kommunismin lisäksi kaikille muillekin illegitiimeille hallinnoille. Pahin kombinaatio diktatuurien kannalta on, jos demokratioissa saavutetaan parempi elintaso ja talouskasvu. Kun kansa huomaa maansa jäävän jälkeen kehityksessä, se saattaa kyseenalaistaa eliitin oikeuden hallita. Demokratioissa tyytymättömyys saa purkautua säännöllisesti vapaissa vaaleissa, mutta diktatuurissa varaventtiilejä ei ole. 

Länsimailla ei lopulta ollut 1990-luvulla motivaatiota puskea Kylmän sodan voittoaan loppuun asti ja painostaa Kiinan ja Venäjän kaltaisia maita demokratisoitumaan. Yksinvaltaiset maat jäivät katkerina odottamaan mahdollisuuttaan revanssiin. Pelko demokratiaa kohtaan jäi elämään eliittien mielissä ja kylvi uuden vastakkainasettelun siemenet.

Kylmä sota II

2000-luvulla Kiina ja Venäjä alkoivat hiljalleen esittää omaa malliaan vaihtoehtona liberaalille demokratialle. Tämä on johtanut kansainvälis-poliittisen ilmapiirin uudelleen kiristymiseen, erityisesti viimeisen 10 vuoden aikana. Kylmä sota II demokratian ja diktatuurien välillä sisältää hyvin samanlaisia piirteitä kuin alkuperäinen Kylmä sota. Vakoilu, propaganda, sekä toisten maiden sisäisiin asioihin vaikuttaminen ovat jälleen arkipäivää. 

Osanottajat ovat pitkälti samat, joskin tällä kertaa Venäjällä ja Kiinalla on hyvin vähän liittolaisia. Venäjä on vain varjo entisen Neuvostoliiton talousmahdista, mutta toisaalta Kiina on noussut monella mittarilla jo lähes tasavertaiseksi kilpailijaksi Yhdysvaltojen rinnalle. Länsimaiden leiri on kasvanut entisen itäblokin mailla, mutta on aiempaa epäyhtenäisempi. Se myös pitää sisällään heikkenevän demokratian maita kuten Unkari ja Puola. Vastakkainasettelun kiihtyessä leiri saattaa muuttua yhtenäisemmäksi.

Venäjä ilmoittautui peruuttamattomasti Kylmän sodan revanssiin miehittämällä Ukrainalle kuuluvan Krimin helmikuussa 2014. Teko oli korostetun symbolinen, sillä Venäjä ei ikinä päässyt sinuiksi Neuvostoliiton hajoamisen kanssa ja Krim oli yksi sen neuvostonostalgian pääkohteista. Niemimaa sisälsi yhden Neuvostoliiton tärkeimmistä laivastotukikohdista ja sen jääminen Ukrainan haltuun oli jatkuvasti Venäjän ja Ukrainan välisten riitojen aihe. 

Venäjä oli vuosia yrittänyt taivutella Ukrainaa liittymään Euraasian Unioniin, eräänlaiseen köyhän miehen EU:hun entisille neuvostotasavalloille. Kun vallankumous syöksi Ukrainan venäjämielisen presidentin vallasta keväällä 2014, Venäjä hyökkäsi surutta naapurikansansa kimppuun. Se valtasi tehokkaalla sotilasoperaatiolla Krimin laivastotukikohdan ja koko 2,5 miljoonan asukkaan niemimaan siinä sivussa. Myöhemmin samana vuonna Venäjä lietsoi separatistisen kansannousun Itä-Ukrainassa, missä taistelut jatkuvat edelleen. Sittemmin Venäjän laittomien toimien lista on alkanut kuulostamaan enemmän ja enemmän neuvostoajan toiminnalta opposition ja loikkarien myrkytyksineen, matkustajakoneen alasampumisineen ja kaiken kiistämiseen todistusaineistoa röyhkeästi uhmaten.  

Ryhmä maita, jonka kokoonpano korreloi vahvasti Kylmän sodan länsiblokin kanssa, asetti koordinoidusti talouspakotteita Venäjälle. Vaikka pakotteiden vaikutuksista on kiistelty ja monien mielestä niiden olisi tullut olla voimakkaampia, Venäjän talous on kärsinyt merkittävästi. Koska Kreml on kompensoinut tulonmenetykset ainoastaan oligarkeille, perusvenäläisen elintaso on ollut pudotuksessa vuodesta 2014 eteenpäin ja tyytymättömyys hallintoon on noussut samassa suhteessa. Erityisesti Yhdysvaltojen ja Venäjän välit ovat pysyneet kireinä, eikä tilannetta auttanut Venäjän sekaantuminen vuoden 2016 presidentinvaaleihin Donald Trumpin eduksi. Tänään presidentti Bidenilta odotetaankin NATO:n kokouksessa selkeitä linjauksia suhteessa Venäjään ja Kiinaan. 

Kiina on huijannut vapaakaupassa ja Maailman kauppajärjestön (WTO) säännöissä koko 2000-luvun. Kansansa mittavasta elintason noususta huolimatta se on jatkuvasti profiloinut itsensä kehitysmaaksi, mikä on antanut sille kaikenlaisia etuja esimerkiksi vapaakaupan sääntelyssä ja ilmastotavoitteissa. Maa on myös jatkuvasti luvannut demokratisoituvansa, mutta on sen sijaan vajonnut vuosittain yhä syvemmälle diktatuuriin, mistä esimerkkejä ovat muun muassa uiguuri-vähemmistöön ja Hong Kongin itsehallintoon kohdistuvat sortotoimet. 

Viime vuosina myös Kiinan ulkopoliittinen retoriikka on koventunut, erityisesti Taiwania kohtaan. Kiina pitää Taiwania kapinoivana maakuntanaan ja pyrkii aktiivisesti liittämään sen osaksi Kiinaa ja kommunistisen puolueen vaikutuspiiriä. Kiinalla on rajariitoja myös Intian, Vietnamin, Philippiinien ja Japanin kanssa.

Kiinan kauppapolitiikka ja suhtautuminen Taiwaniin, jonka kanssa Yhdysvalloilla on puolustussopimus, on saattanut sen törmäyskurssille maailman suurimman talousmahdin kanssa. Suhteet huononivat tasaista tahtia 2000-luvun alusta lähtien. Donald Trumpin vaalilupauksiin kuului Kiinan entistä voimakkaampi haastaminen ja tämän lupauksensa hän myös piti. Yhdysvallat onkin ollut kauppasodassa Kiinan kanssa vuodesta 2017 eteenpäin ja Bidenin hallinto ei ole ainakaan tähän mennessä pyrkinyt kääntämään tätä kurssia. Yhdysvallat on samanaikaisesti sekä herätellyt epäilyksiä Kiinan kehittäneen koronan laboratoriossa että syyttänyt sitä epäonnistumisesta koronan leviämisen estämisessä. 

Systemaattinen vastakkainasettelu

Miksi Kiina ja Venäjä ovat nousseet vastustamaan demokraattista maailmaa heti kun kokivat itsensä tarpeeksi voimakkaiksi niin tekemään? Tämä vaikuttaa ensi näkemältä epäjohdonmukaiselta käytökseltä, joka on aiheuttanut merkittäviä taloudellisia ja maineen menetyksiä molemmille maille. Lisäksi, toisin kuin kommunismin aikaan, Kiinalla ja Venäjällä ei ole mitään koherenttia ideologiaa mitä levittää muualle.

Todellinen syy on demokratia. Kiinan ja Venäjän johtajat tietävät olevansa epälegitiimejä. Heitä ei ole koskaan valittu äänestämällä valtaan ja rehellisten vaalien tullen tuskin valittaisikaan. Kansanvallan idea on siten eksistentiaalinen uhka, jota vastaan on kamppailtava kaikin keinoin. 

Maailman suurimmista luonnonvaroista ja verrattain hyvästä koulutuksen ja tieteen tasosta huolimatta Venäjä jää jatkuvasti enemmän jälkeen länsimaista. Venäläisten käytettävissä olevat tulot ovat tippuneet jo valmiiksi alhaiselta lähtötasolta yli 10% verrattuna vuoteen 2013. Toisin kuin neuvostoaikaan, nykyään kansalle ei edes väitetä Venäjän olevan ihanteellinen yhteiskunta. Sen sijaan hallituksen lähes täysin kontrolloima media on täynnä länsimaiden syyttelyä ja todistelua siitä, miten täällä menee kaikki huonommin. 

Kiinassa taas ainakin koronaan asti hyvin vahvana jatkunut talouskasvu on ainoastaan lisännyt sen johdon pelkoa, sillä esimerkiksi Taiwanissa diktatuuri kaatui väestön vaurastumisen saavutettua tietyn pisteen. Tutkimukset todentavat selkeän yhteyden taloudellisen kehityksen asteen ja demokratian välillä. Vertailukelpoiset maat ovat erityisen pelottavia esimerkkejä, mikä selittää Kiinan ja Venäjän vaistomaiset reaktiot suhteessa Hong Kongiin, Taiwaniin ja Ukrainaan. Ei ole sattumaa, että Kylmä sota II alkoi Venäjän kohdalla Ukrainan demokraattisesta vallankumouksesta, tai että Kiina lupauksistaan huolimatta pyrkii lakkauttamaan Hong Kongin demokraattisen itsehallinnon ja järjestää sotilaallisia voimannäytöksiä Taiwanin salmessa. 

Kiinan ja Venäjän hallinnot ovat valmiita riskeeraamaan lähes mitä tahansa taistelussaan demokratiaa vastaan, sillä – kuten aina diktatuureissa – ne sekoittavat oman selviytymisensä kansansa selviytymiseen. Näin ollen hallituksen pystyssä pysymisestä tulee kansallisen turvallisuuden ydinkysymys, mikä ei ole totta demokratioiden kohdalla. 

Tästä syystä Kiinaa ja Venäjää on mahdotonta rauhoittaa myöntyvyyspolitiikalla. Edes kansainvälistä oikeutta räikeästi rikkova ratkaisu, jossa Venäjä saisi nostalgisesti kaipaamansa satelliittivaltioista koostuvan etupiirin Itä-Eurooppaan ja Kiina Taiwanin, ei riittäisi. Demokratian idea uhkaa Pekingiä ja Moskovaa aina siihen asti, kun molemmissa järjestetään vapaat ja rehelliset vaalit. Sitä ennen Kylmä sota II vaikuttaa väistämättömältä. 

Ollakseen jälleen voittoisia, länsimaiden kannattaa muistaa ensimmäisen Kylmän sodan opetukset. Kunhan sota pysyy kylmänä, ei meillä ole hätää. Aivovuoto kulkee edelleen vain yhteen suuntaan. Puutteistaan huolimatta lännessä on kyetty rakentamaan lähes joka tasolla paremmat ja toimivammat yhteiskunnat. Kuvaavaa on, että esimerkiksi venäläisistä nuorista 44% halusi vuonna 2019 muuttaa ulkomaille. Halutuimmat kohdemaat olivat Venäjän mediassa demonisoidut Yhdysvallat ja Saksa. 

Todellisuuden ja propagandan välinen ero on tärkein demokratiat ja diktatuurit toisistaan erottava seikka. “Totuuden jälkeistä aikaa” ei tässä mielessä tullutkaan. Demokratioissa valtaapitävät saavat säännöllisesti palautetta toiminnastaan avoimen lehdistön, kansalaisyhteiskunnan ja vaalien kautta. Diktatuureissa eliitti ei ymmärrä tai kykene korjaamaan yhteiskunnallisia ongelmia. Silloin ihmiset joko äänestävät jaloillaan kohti vapaampaa elämää ulkomailla, tai lähtevät haastamaan valtaapitäviä kaduille. Tämä diktatuurien valuvika heikentää niitä pitkällä aikavälillä ja voi myös romahduttaa ne nopeasti olosuhteiden ollessa oikeat.