Hallituksen työllisyystoimet tai -toimettomuudet, osa V: Palkkatuen uudistus

Blogisarja arvioi hallituksen suunnittelemien ja toteuttamien työllisyystoimien tarkoituksenmukaisuutta suhteessa Suomen haasteisiin. Tämä kirjoitus käsittelee palkkatuen uudistamisen vaikutuksia työllisyyteen ja kansantalouteen.

Palkkatukeen esitetyt uudistukset

Palkkatuella tarkoitetaan, että osa työllistettävän henkilön palkkakustannuksista maksetaan julkisista varoista. Ehtona tuen saamiselle on, että hakija on ilmoittautunut TE-toimistoon työttömäksi työnhakijaksi. Lisäksi hänen ammattiosaamisessaan tulee olla puutteita, hänellä on jokin pysyvä vamma tai sairaus, tai hänen tulee olla vähintään 60-vuotias ja yli vuoden työttömänä. Työnantaja sitoutuu maksamaan työskentelystä työehtosopimuksen mukaista palkkaa, josta valtio maksaa siis osan. 

Nykyisen, monimutkaisemman mallin sijaan uudistuksen jälkeen palkkatuen tasoksi asetetaan 50 % palkkakustannuksista riippumatta hakijan työttömyysjakson pituudesta. Uudistus mahdollistaa siirtymisen esimerkiksi kunnan palkkatukityöstä yritykseen palkkatukityöhön. Jatkossa jopa tuotannollisista ja taloudellisista syistä irtisanonut työnantaja saa palkata työttömiä palkkatuella. Uudistuksen on tarkoitus tulla voimaan syyskuussa 2021 ja sen tavoitteena on lisätä palkkatuen käyttöä ja nopeuttaa työttömien uudelleen työllistymistä. 

Palkkatuen uudistuksen työllisyysvaikutukset

Palkkatuen uudistaminen esiintyy 2019 hallitusohjelmassa. Syksyllä 2019 silloinen pääministeri Rinne ja työministeri Harakka nostivat palkkatuen uudistamisen yhdeksi hallituksen keskeisimmistä työllisyystoimista. Rinne arvioi tuolloin uudistuksen tuovan jopa 10 000-20 000 työllistä lisää. 

Hallituksen esityksen lausuntokierroksella syksyllä 2020 työryhmän riippumaton arvio työllisyysvaikutuksista oli vaatimaton 500-1000 lisätyöllistä. Vaikka palkkatuesta voi olla apua joissain rajoitetuissa tilanteissa, isossa kuvassa se ei korjaa Suomen työmarkkinoiden ongelmia juuri lainkaan. Puhtaasti työllisyystoimena se on lähinnä ajanhukkaa. Kyse on isommista, ideologisista kysymyksistä.

Aktiivinen työvoimapolitiikka vaihtoehtona rakennemuutoksille

Palkkatuki on ollut etenkin pääministeripuolue SDP:lle yksi suosikkikeinoista tarjota “aktiivista työvoimapolitiikkaa” vaihtoehdoksi kannustinloukkuihin puuttumiselle. Jälkimmäinen tarkoittaisi tarpeellisia, mutta puolueille usein kivuliaita toimenpiteitä, kuten sosiaaliturvan leikkaamista tai ansiosidonnaisen työttömyysturvan heikentämistä. 

Palkkatuki on käytännössä sosialistisen työllistämisen muoto, jonka kaltaista tulevaisuuden työelämää SDP:ssä ilmeisesti pidemmällä aikavälillä tavoitellaan. Kun Suomen julkisen sektorin koko on jo nyt EU-maiden toiseksi suurin, en näe, että tähän suuntaan on mahdollista jatkaa kovin pitkälle. Lyhyemmällä aikavälillä taas palkkatuen kaltaisten näennäistoimien parissa puuhastelu vie tälläkin hallituskaudella aikaa ja resursseja, joita tulisi käyttää tarvitsemiemme rakenneuudistusten edistämiseen.  

Suomen kehno huoltosuhde, työllisyysaste ja velkaantumisen tahti eivät anna meille sitä luksusta, että meillä olisi varaa valita “aktiivisen työvoimapolitiikan” ja sosiaaliturvan loukkuihin puuttumisen väliltä. Meidän täytyy tehdä molempia työllisyysasteen nostamiseksi. 

Johtopäätökset

Nykyhallitus on esitellyt melko kattavan luettelon työllisyystoimia (käsitelty aiemmin blogeissa “Pohjoismaisen työnhaun malli”, eläkeputken poisto, paikallisen sopimisen edistäminen työehtosopimusten kautta, sekä oppivelvollisuuden laajentaminen). Työllisyysasteen nosto on aina kannatettava asia Suomessa. Annan hallitukselle tältä osin kiitosta yrittämisestä. 

Oheisilla toimilla ei kuitenkaan päästä lähellekään tarvitsemaamme Pohjoismaista työllisyysastetta. Tarvitsemme kokonaisvaltaisen näkökulma-muutoksen työllisyyskysymyksiin. 

Sen sijaan, että odottaisimme valtion luovan aktiivisesti työpaikkoja – esimerkiksi maksamalla puolet työntekijän palkasta – meidän tulisi edistää keinoja, joilla valtio jättäisi työpaikat rauhaan. Tässä yhtälössä valtiovallan tehtävänä on ainoastaan minimiehtojen noudattamisen valvominen. Muilta osin asiat voidaan jättää työpaikoille.

Tekemällä työllistämisestä kannattavampaa saamme huomattavasti tehokkaammin lisää työtä tähän maahan. Lisäksi on tärkeää uudistaa sosiaaliturva aidosti työntekoon kannustavaksi, jotta töitä kannattaa ottaa vastaan ja että palkalla – tai palkan ja tuen yhdistelmällä – tulee toimeen. Reformit ovat sitä kiireellisimpiä, mitä enemmän hukkaamme aikaa ainoastaan “aktiivisen työvoimapolitiikan” toimien edistämiseen. Niiden työllisyysvaikutukset kun eivät kertakaikkiaan riitä.