Hallituksen työllisyystoimet tai -toimettomuudet, osa III: Paikallinen sopiminen ja kolmikanta

Blogisarja jatkaa hallituksen suunnittelemien ja toteuttamien työllisyystoimien käsittelyä, arvioiden niiden tarkoituksenmukaisuutta suhteessa Suomen haasteisiin. Tämä kirjoitus käsittelee paikallista sopimista ja kolmikantavalmistelun dynamiikkaa. 

Taustaa: makrovakaus vastaan mikrotehokkuus

Paikallisen sopimisen edistäminen tuntuu nousevan esiin aina kun Suomelle esitetään toimenpidesuosituksia työllisyysasteen kasvattamiseksi. Kyseessä on myös kansan enemmistön kannattama toimi. Esimerkiksi joulukuussa julkaistussa Evan kyselyssä ainoastaan 27% vastusti työaikajoustojen lisäämistä. Huolta herättää kuitenkin spekulointi työnantajan yksipuolisesta sanelusta, mikä on kaatanut aiemmat yritykset. Onnistunut sopuesitys vaatii siis luottamusta työnantaja- ja työntekijäpuolten välillä.

Suurin aiheeseen liittyvä periaatteellinen kysymys on makrovakauden ja mikrotehokkuuden keskinäinen tasapaino. Ensimmäinen tarkoittaa työehtojen ja palkkojen sopimista siten, että kansantalouden etu – esimerkiksi työllisyys- tai inflaatiotavoite – toteutuu. Mikrotehokkuus taas tarkoittaa, että maksimaallinen tehokkuus saavutetaan paikallisten joustojen ja tarpeen mukaisten sopimusten kautta.

Aiempina tupo-aikoina työmarkkinamme painottuivat liiallisesti makrovakauden puolelle ja perintönä noilta ajoilta Suomessa on erittäin jäykkä palkanmuodostus – maailman talousfoorumin mukaan kolmanneksi jäykin koko maailmassa. 

Paikallisen sopimisen lisäämisen tarve tunnustetaan laajalti. Oikein muotoiltuna se omaa win-win-win potentiaalin. Työntekijät hyötyvät pelastettujen työpaikkojen lisäksi siitä, että he ovat vapaampia suunnittelemaan työaikoja tarpeidensa mukaan. Työnantajapuoli saa keinon reagoida muuttuviin taloustilanteisiin. Valtio hyötyy, kun lisääntyneet työmarkkinajoustot luovat lisää työpaikkoja. Kestävyysvajeen puuskuttaessa kansantalouden niskaan luulisi tämän reformin olevan hallituksen prioriteettilistan kärkipäässä. 

Kolmikantavalmistelu lähtökohtana

Edellä mainituista syistä 2019 hallitusohjelma lupasi edistää paikallista sopimista työehtosopimusten kautta. Työtä varten perustetun Työ- ja elinkeinoministeriön vetämän kolmikantaisen työryhmän piti antaa toimenpide-esityksensä syyskuuhun 2020 mennessä. 

Työryhmän odotetusti epäonnistuttua tässä se pyysi ja sai lisäaikaa maaliskuuhun 2021 asti. Hallituksen syyskuun 2020 budjettiriihi kirjasi joka tapauksessa ylös tavoiteen lisätä paikallista sopimista osapuolten keskinäiseen luottamukseen perustuen, huolehtien myös henkilöstön riittävistä vaikutusmahdollisuuksista luottamuksen ilmapiirin aikaansaamiseksi.

Työryhmän päätehtäväksi täsmennettiin työlainsäädännön läpikäyminen paikallisen sopimisen mahdollisuuksien edistämisen näkökulmasta. Tavoitteena oli löytää tasapaino työntekijöiden vähimmäissuojan ja yrityskohtaisten joustavuustarpeiden välillä.

Viime viikolla tapahtui uusin ennalta-arvattava lässähdys, kun työryhmä ilmoitti jälleen epäonnistuneensa ratkaisuesityksen luomisessa. Työministeri Haataisen mukaan työryhmä jatkaa aikarajoista lipsumisesta huolimatta ajanhaaskaustaan tästäkin eteenpäin.

Miksi kolmikantasuunnittelu epäonnistui?

Kolmikanta voi antaa yleistä hyväksyttävyyttä merkittävillekin muutoksille. Tämän vuoksi on luonnollista, että siihen pyritään ja sitä ollaan valmiita odottamaan. Ongelmana kuitenkin on, että työntekijä- ja työnantajapuolet eivät juuri koskaan jätä käyttämättä tilaisuutta osoittaa kompromissihaluttomuuttaan.

Työnantajapuoli on sentään saanut sisäiset rivinsä järjestykseen. EK ja Suomen Yrittäjät (ja Suomen Keskusta) ovat päässeet sopuun siitä, että paikallisen sopimisen tulee olla samalla tavalla mahdollista niin järjestäytyneissä kuin järjestäytymättömissäkin yrityksissä. Tämä vaatisi sitä, että lainsäädännöstä pitäisi poistaa järjestäytymättömiä yrityksiä koskevat paikallisen sopimisen kiellot.

Periaatteessa edellä esitetty kävisi työntekijäpuolelle, mutta heidän ehdoton vaatimuksensa on, että työntekijöitä tulee edustaa järjestäytymättömissäkin yrityksissä luottamushenkilö. Työnantajapuoli taas on sitä mieltä, että koska yli puolessa yrityksistä ei ole luottamusmiestä tai edes liittoon kuuluvia työntekijöitä, myös muun edustuksen (esimerkiksi liittoon kuulumaton luottamusvaltuutettu, jos työehtosopimus tämän sallii) täytyy olla mahdollista.

Tässä kohtaa erimielisyydet muuttuvat ylitsepääsemättömiksi. Ammattiliitot eivät halua, että heidän neuvottelemiensa sopimusten joustoista päättävät muut kuin liiton omat luottamushenkilöt. Kirjauksien pelätään johtavan siihen, että yhä harvemmat yritykset liittyisivät työnantajaliittoihin. Tämä heikentäisi luottamushenkilöverkostosta valtaansa ammentavaan ammattiyhdistysliikkeeseen. Kehitys voisi vähentää todennäköisyyttä, että sopimuksia määriteltäisiin yleissitoviksi. Tämä taas voisi johtaa yleissitovan työehtosopimusjärjestelmän romuttumiseen ja ammattiyhdistysliikkeen roolin heikkenemiseen.

Edellä mainitut huolenaiheet vaikuttavat varmasti vakavilta ammattiliittojen näkökulmasta. Mutta jos katsoo asiaa Suomen kansantalouden näkökulmasta, ne vaikuttavat triviaaleilta. Onko mitään järkeä lykätään tarpeellisia uudistuksia vain koska ulkoparlamentaariset toimijat pelkäävät vaikutusvaltansa vähenemistä? Sama problematiikka on koko kolmikantavalmistelu-kysymyksen ytimessä. 

Miksi kolmikanta aina epäonnistuu?

Harva instituutio haluaa lakkauttaa itsensä. Niin työntekijä- kuin työnantajapuolistakin on kasvanut rakennelmia, jotka työllistävät suuria määriä ihmisiä ja hallitsevat merkittävää omaisuutta. Koska osapuolet pyrkivät säilyttämään “saavutetut etunsa”, niiden tulee säännöllisesti pyrkiä osoittamaan olemassaolonsa tarkoitus. 

Kun hallitus haluaa tehdä merkittäviä työmarkkinamuutoksia ja kutsuu kolmikannan koolle, on hyvä hetki osoittaa tämä tarkoitus. Jääräpäinen kompromissihaluttomuus kuitenkin osoittaa, että kaksi kantaa kolmesta eivät ole lainkaan valmiita olemaan tarpeellisia. Hallitus haluaisi tehdä muutoksia, mutta ei uskalla tehdä mitään ilman kolmikannan siunausta. Lisäaikaa annetaan aina tarvittaessa ja varmaankin koko hallituskauden loppuun. 

Kolmikanta epäonnistuu isoissa työmarkkinareformeissa lähes poikkeuksetta, koska siltä ei edes odoteta tämän kaltaisiin ratkaisuihin pääsemistä. Vastuu reformeista on hallituksella, jolla on myös demokraattinen mandaatti sopia kahden muun kannan päiden yli asiasta – aivan kuten tehtiin eläkeputken poiston kohdalla.

Vaikka ammattiyhdistysliike vastusti tätäkin muutosta periaatteellisesti sen toteutuneessa muodossa, hyväksyi se jälkikäteen sen hiljaisesti. Toisin sanoen ammattiyhdistysliike ei aina välttämättä ole muutoksen jarruna, mutta sen täytyy esiintyä sellaisena julkisuudessa. 

Jos hallituksessa sisäistetään tämä, on mahdollista edetä paikallisen sopimisen edistämisessä lainsäädännön tasolla. Kolmikantaratkaisuun pääseminen olisi toivottavaa, mutta se ei tule toteutumaan vaikka sitä seuraavat kaksi tai kaksikymmentä vuotta odoteltaisiinkin. Meidän tulee ymmärtää ero päämäärissä. Kaksi muuta kantaa edustavat ainoastaan jäsenistöään. Kolmas kanta – hallitus – edustaa koko maan äänestäjien parlamentaarista enemmistöä. 

Toisin kuin kaksikanta, maamme kilpailukyky ja työllisyyteen liittyvät ongelmat eivät voi odottaa taas kahta vuotta. Toiminnan aika on nyt. Kolmas kanta, pallo on teillä.