Termi ”uusliberalismi” ei tarkoita mitään

Kriiseillä ja poliittisella hajanaisuudella on tapana laajentaa yhteiskunnallista keskustelua päivänpolitiikan ulkopuolelle. Avoin ja yleisemmän tason keskustelu talousjärjestelmistä olisi pitkästä aikaa tervetullutta vaihtelua. Puoluepoliittisista jakolinjoista irtautunut keskustelu voi kuitenkin jäädä toiveajatteluksi, sillä vanhat poliittiset myytit ja käsitehirviöt ovat nousseet maailmalla piinaamaan yhteiskuntafilosofistakin keskustelua.

Tämä koskee myös termiä ”uusliberalismi”, joka tuntuu tarkoittavan yhtäaikaa kaikkea ja ei mitään.

Varjonyrkkeilyä epäselvällä termillä

Vaikka uusliberalismin oppi-isinä pidetään erityisesti liberaaleja taloustieteilijöitä, termistä on tullut suosittu kaikkialla muualla paitsi liberaalien ja taloustieteilijöiden parissa. Suomessa uusliberalismia on vuoden sisällä käsitelty mm. poliittisena ja historiallisena aikakautena ja toisaalta vuosikymmenten saatossa erilaisia muotoja hakeneena reaalipoliittisena ideologiana.

Kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki kirjoitti keväällä “uusliberalistisen aikakauden” loppua enteilevän kolmiosaisen blogitekstisarjan (1,2,3). 1900-luvun filosofien ajatuksista poiketen uusliberalismi ei enää tarkoita Patomäelle pelkkää ihannetta valtion roolin rajaamisesta, vaan elämän eri osa-alueille tunkevaa kuvausta viime aikojen maailmasta. Siinä yhdistyy ristiriitaisesti yksityinen voitontavoittelu tappioita sosialisoimalla, itsekeskeiset ihanteet, kilpailukyky, jopa darwinismi.

Yleisradion taannoin julkaisemassa uutisartikkelissa pohdittiin muutoksia, joita tulisimme näkemään länsimaiden talouspolitiikassa tulevina vuosina. Teksti käytännössä referoi ”uusliberalismin” vastaisesta aktivismista tunnetun poliittisen ajattelijan Rutger Bregmanin jyrkkää mielipidetekstiä The neoliberal era is ending. What comes next?

Artikkelissa Bregmanin käsityksille ei ole haettu vertailukohtaa tai vastapainoa. Hänen erittäin värittyneistä poliittisista tulkinnoistaan on pikemminkin tehty objektiivisemmalta uutiselta näyttävä poliittinen kertomus. Tekstiä on täydennetty taloushistorian professori Adam Toozen haastattelulla, jossa nousee esille aiheellisiakin havaintoja hyvävelikapitalismista, joskaan loogisesti ajateltuna sellaiset valtiojohtoisuuden muodot eivät edusta minkäänlaista liberalismia. Toozen pätevimmätkin huomiot on silti valjastettu palvelemaan suurempaa, yksipuolista ja värittynyttä uusliberalismin vastaista tarinaa.

Uusliberalismi on käsitteellinen sumupilvi

Maailmalla huomiota saanut Bregmanin teksti ja siitä tehty uutisreferaatti havainnollistavat, miksi uusliberalismin käsite on hedelmätön ja soveltuu lähinnä poliittisen keskustelun myrkyttämiseen. Uusliberalismi on jo siitä ongelmallinen aatemaailma, ettei kukaan varsinaisesti julistaudu itse sen edustajaksi. Liberalismin ja markkinatalouden kannattajien on hankala tunnistaa itseään uusliberalismin kuvauksista, vaikka niissä olisikin ohuelti tarttumapintaa.

Uusliberalismi onkin käsitteellinen sumupilvi. Toisille se tarkoittaa talousteoriaa, toisille poliittista ideologiaa, joskus reaalipoliittisia ohjelmia, laajempaa yhteiskuntajärjestystä, historiallista ajanjaksoa tai kulttuuria. Monesti useampia näistä merkityksistä on liitetty löyhästi termiin edes perustelematta tai tarkastelematta niiden välisiä suhteita. Uusliberalismi elää terminä yhteiskunnallisissa puheenvuoroissa, sillä sen avulla on helppo niputtaa ja leimata monia keskenään ristiriitaisiakin ideoita ja ilmiöitä kuin epäpyhäksi salaliitoksi.

Bregmanin tuore kirjoitus on tästä esimerkki. Hän luo väkisin suurta historiallista kertomusta pakottamalla yhteen keskenään ristiriitaisiakin tarinan elementtejä. Sen mukaan länsimaissa olisi vuosikymmenten ajan vallinnut uusliberalistinen ihanne, jolta olisi nyt viimein katoamassa pohja ja yhteiskunnallisen ajattelun valtavirta olisi muuttumassa valtiojohtoiseksi. Uusliberalistista lähihistoriaa kuvataan epämääräisenä nippuna erilaisia liberaaleja ihanteita rajoitetusta valtion roolista ja markkinataloudesta.

Lisäksi on mainittu reaalipoliittisia valtionyhtiöiden yksityistämisiä, eriarvoisuutta ja toisaalta hyvin liberalismille vierasta eturyhmäpolitiikkaa sekä valtioiden suorittamia pankkien pelastamisoperaatioita. Bregman kuvailee heikoin perustein, että uusliberalismille keskeistä olisi myös kyyninen ihmiskuva, jolla yhteiskunnan eheyden rikkoutuminen on saatettu oikeuttaa.

Artikkelia kuvittaa piirros uusliberalismiin monesti liitettyjen talousnobelistien Milton Friedmanin ja Friedrich Hayekin murenevista patsaista. Tekstissä heidät esitetään uusliberalismin älyllisinä isähahmoina markkinatalousteorioineen ja yhteiskuntafilosofisine moraalipohdintoineen. Teksti maalaa kuvaa, jonka mukaan Friedmanin ja Hayekin ajattelusta olisi tullut valtavirtaa ja yleisemminkin läpitunkeva henkinen kulttuuri-ilmiö. Heidän konkreettista ajatteluaan ei silti käsitelty tarkemmin.

Kirjoituksessa talousnobelistien rooli nähtiin pikemminkin epämääräisesti Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin ajan markkinataloushenkisen politiikan innoittajina. Jokainen Friedmania ja Hayekia lukenut voi kuitenkin todeta itse, että heidän ajatuksensa joko innostavat tai oudoksuttavat juuri siitä syystä, että ne poikkeavat edelleenkin sekatalousyhteiskuntiemme valtavirrasta. Bregmanin pintapuolinen kuvaus saa epäilemään, miten hyvin hän lopulta tuntee äänekkään kritiikkinsä kohteet.

Onko sekatalous uusliberalismia?

Tarkoitushakuiset ja kärjistetyt kuvaukset uusliberalismista hämärtävät ja luovat tarpeettomia vastakkainasetteluja. Esimerkiksi Friedman ja Hayek eivät kategorisesti vastustaneet sosiaaliturvaa. Taloustieteilijöinä heitä kuitenkin kiinnosti yhteiskunnan tasolla mm. kannustimet, niiden suhde politiikkaan ja ylipäätään ne mekanismit, joilla resursseja kohdistetaan yhteiskunnassa. Friedmanin varhainen ajatus negatiivisesta tuloverosta on jopa nähtävissä eräänlaisena perustulomallina, jollaista Bregman itsekin peräänkuulutti uusliberalismin vastaisessa tekstissään.

Reaalipolitiikassa tapahtunut finanssiriskien sosialisoiminen ja eturyhmäpolitiikka ovat vastoin taloudellisen liberalismin ihanteita valtion rajoitetusta roolista. Aikanaan Hayek arvosteli suhdanneteorioissaan keskuspankkien löysää rahapolitiikkaa ja sillä aikaansaatuja matalia korkoja, jotka ovat myös viime vuosina herättäneet kriittistä keskustelua eri puolilla poliittista kenttää.

Mustavalkoinen tarinankerronta uusliberalismista on vieraantunut siitäkin tosiasiasta, että länsimaiset yhteiskunnat ovat jo pitkään olleet sekatalouksia. On hämmästyttävää, miten kritiikittömästi tarina uusliberalismista leviää maailmalla, vaikka se kärsii perustavanlaatuisesta sisäisestä ristiriidasta. Toisaalta väitetään, että valtiolla olisi pitkään ollut rajoitettu rooli. Toisaalta taas uusliberalismia syytetään ennen kaikkea valtiojohtoisuudesta, kuten pankkien pelastamisesta, riskien sosialisoimisesta ja erilaisten intressiryhmien palvelemisesta.

Valtiojohtoisuudesta kertovat mittarit kuten julkisten menojen ja julkisen velan kasvu vuosien saatossa ovat herättäneet huolta erityisesti talousliberaaleissa. Hankalammin mitattava ulottuvuus valtiojohtoisuudessa on eri alojen sääntely, jossa on suuria maakohtaisia eroja. Katsaus melkein minkä tahansa vauraan länsimaisen valtion lainsäädäntöön ja viranomaistoimintoihin osoittaa, ettemme ole ikiaikoihin eläneet kriitikoiden kuvaamien sääntelemättömien markkinoiden armoilla.

Valmiiksi sosialismia ja markkinataloutta yhdistelevän sekatalouden leimaaminen demonisoiduksi uusliberalistiseksi ääripääksi on hyvin poliittisesti latautunut pyrkimys saada ihmiset mielikuvien voimalla asennoitumaan kohti toista, entistä valtiojohtoisempaa ääripäätä. Psykologinen kehystäminen on tunnettu vaikuttamiskeino, sillä se vaikuttaa ihmisten tapaan kiinnittää huomiota, hahmottaa maailmaa ja suhtautua erilaisiin vaihtoehtoihin. Politiikan teoriassa nämä raamit tunnetaan nk. Overtonin ikkunana. Tämän ikkunan kaventaminen ja siirtäminen haluttuun suuntaan on tehokkainta poliittista vaikuttamista.

Aina tulkitsijan mukaan kaikkea mahdollista tarkoittava termi ei lopulta tarkoita yhtään mitään. Ja termi, joka ei tarkoita mitään, ei myöskään ole hyvä työkalu ratkaisemaan niitä ongelmia, joista myös “uusliberalismin” kriitikot ovat huolissaan.