Valtion kehitysyhtiö Vake on neljässä vuodessa saanut aikaiseksi lähinnä toimitusjohtajan vaihdoksen, mutta poliitikoille se on jo vakiintunut budjettirahoituksen ulkopuolisena runsaudensarvena.
Jo Sipilän hallituksen perustaessa Vakea, nostimme Liberassa esiin huolen jälleen yhden julkisen sijoitusyhtiön perustamisesta. Kriittisten äänien määrä on kuitenkin selkeässä kasvussa.
Esimerkiksi Oulun yliopiston työelämäprofessori Pentti Pikkarainen esitti toistaiseksi avoimeksi jääneitä kysymyksiä ilmastorahaston tukimallista. Hän myös muistutti, että ilmastoprojektien suhteen ongelma ei ole rahoituksen puutteessa, vaan rahoitettavien projektien vähäisyydessä.
Myös Osmo Soininvaara esitti huolensa Vaken strategiasta riskirahoittaa kaupallisesti kannattamattomia hankkeita. Soininvaara viisaasti huomautti, ettei ongelma ratkea tukihimmeleitä rakentamalla vaan hintaohjaukseen puuttumalla.
Julkinen tukiraha tuhoaa markkinat
Oivana esimerkkinä toimii Suomen maksamat tuulivoimasubventiot. Veronmaksajien rahoilla tuettu tuulivoima kannibalisoi markkinat, tehden lähes kaikkien muiden energiamuotojen rakentamisesta taloudellisesti kannattamatonta.
Uusin manifesti huonolle ympäristöpolitiikalle kirjattiin Euroopan vihreän kehityksen ohjelmaan, joka tukee poliittisesti sopivia energiamuotoja ja jättää esimerkiksi vähäpäästöisen ydinvoiman tukimekanismien ulkopuolelle. Oikea ratkaisu energiamarkkinallakin olisi teknologianeutraalisti verottaa aiheutettua ulkoishaittaa, esimerkiksi hiilidioksidi- ja pienhiukkaspäästöjä. Järkevällä vero-ohjauksella tuulivoimatuille tai green dealille ei olisi koskaan ollut tarvetta, vaan vähäpäästöisiä energiamuotoja olisi voitu rakentaa markkinaehtoisesti.
Too big to fail – Liian iso epäonnistumaan
Mutta historian valossa valtiojohtoisiin projekteihin liittyy muitakin ongelmia. Ensimmäinen on ”liian iso epäonnistumaan”-mekanismi, jossa veronmaksajien rahoilla puhallettua aluepoliittista toiveiden kuplaa ei voida poliittisen riskin takia päästää puhkeamaan.
Esimerkiksi valtionyhtiöiden ja julkisten rahoituslaitosten kautta rahoitettu Talvivaaran kaivosprojekti on maksanut vuosien saatossa veronmaksajille satojamiljoonia euroja. Nyt Terrafamesta enemmistön omistava valtionyhtiö Suomen Malminjalostus Oy on suunnittelemassa puolen miljardin euron investointia akkutehtaisiin.
Mitä tapahtuu, jos Terrafamen kaivoksella ajaudutaan uusiin ongelmiin? Entä, jos sähköautobuumi ei täytäkään odotuksia tai akkumateriaalien globaali raaka-ainemarkkina muuttaa liiketoiminnan tappiolliseksi? Silloin pölkylle menee jälleen kerran veronmaksajan lompakko, jos tappiollisesta liiketoiminnasta ei haluta päästää irti.
Ehkä Talvivaara-projektin veronmaksajille aiheuttama haitta saadaan joskus korvattua. Kyseisellä kaivoksella ei silti tehty mitään, mitä yksityisen sektorin toimijat eivät olisi voineet tehdä omalla riskillään. Valtion on turha väkisin mennä markkinahäiriköksi kaivos-, akku- tai muuhunkaan bisnekseen.
Liikaa politiikkaa, liian vähän markkinoita
Tukien ja valtion rahojen jakaminen politisoituu aina, eikä todennäköisesti johda esimerkiksi ulkoishaittojen vähentämisen kannalta hyvään ratkaisuun. Tämä johtaa entisestään kasvavaan tukien tarpeisiin, mikä vinouttaa markkinoita entisestään. Noidankehä on valmis.
Sipilän hallituksen perustaessa Vakea, sen pääomia toivottiin silloisen hallituksen toiveesta yritystoiminnan riskirahoittamiseen. Nyt valta on vaihtunut ja Vaken rahoja ollaan suuntaamassa hallituksen lempilapsen, ilmastotyön, edistämiseen. Ja kun valta vaihtuu vuonna 2023, Vaken miljardeja syydetään taas uuden hallituksen lempikohteisiin, veronmaksajien riskillä tietysti.
Vake on jo nyt muodostunut yhdeksi suomalaisen eturyhmäpolitiikan alajaostoksi. Sen toiminnassa lopputuksen määrittävät henkilökemiat, poliittiset suhteet ja kaikki muu epäolennainen. Muutaman vuoden kuluessa Vakesta muodostuu eduskunnan päätöksille immuuni poliittinen monoliitti, koska niin moni politiikko, poliitikon kaveri, poliittinen raato, virkamies, tutkija tai muu edunsaaja elää ko. rahaston tuotoista.
2,3 miljardilla eurolla voi ostaa paljon valtaa ja vakiinnuttaa asemansa nopeasti. Kysykää vaikka Alkon tai Veikkauksen hillotolpasta kynsin hampain kiinni pitäviltä poliitikoilta ja kansalaisjärjestöiltä.
Aatetta, ratkaisuja ja ideoita
Aate- ja ideakirjoituksissa käsittelemme nyky-yhteiskuntaan sekä poliittiseen päätöksentekoon sopivia ratkaisuja klassisen liberalismin viitekehyksestä.
Tietoa kirjoittajasta
Tere Sammallahti
Tere on vapautta rakastava kansalaisvaikuttaja, some-asiantuntija ja kokoomus-poliitikko. Hän toimi Liberan sisältöjohtajana vuosina 2019-2020.
2 kommenttia artikkeliin Vake ja ilmastorahasto – Sitä samaa vanhaa uudessa kiiltopaperissa
”Ehkä Talvivaara-projektin veronmaksajille aiheuttama haitta saadaan joskus korvattua. Kyseisellä kaivoksella ei silti tehty mitään, mitä yksityisen sektorin toimijat eivät olisi voineet tehdä omalla riskillään. Valtion on turha väkisin mennä markkinahäiriköksi kaivos-, akku- tai muuhunkaan bisnekseen.”
Kyseisellä kaivoksella tehtiin jotain, mitä yksityisen sektorin toimijat eivät olisi saaneet tehdä omalla riskillään, eli aiheutettiin laajamittainen ympäristöongelma. Riskin toteutuessa yhtiön aiemmilla omistajilla ei ollut halua rahoittaa ongelmien hoitoa, vaan ympäristöriskien hoitokustannukset olivat kaatumassa yhteiskunnalle. Jos kaivosyhtiö olisi päästetty konkurssiin, valtiolle, alueen kunnilla ja erilaisille sivullisille olisi kaatunut valtavat ympäristön ennaltamiskustannukset. Kaivosyhtiöille ei oltu sitä vastuuta sälytetty lainsäädännössä kuin suppeasti, joten kattavia vakuuksia ei löytynyt, eivätkä kaivosyhtiöt olleet markkinaehtoisesti itse luoneet kaivoksiin liittyvää ympäristörahastoa. Kaivosyhtiön todettiin tuottaneen vuosien ajan selvästi lupaehtoja enemmän sulfaattipäästöjä. Lisäksi yhtiön toimintaan liittyi paljon julkisuutta saaneita kipsisakka-altaiden vuotoja 2010-luvulla. Suomen ympäristökeskuksen eräs johtaja taisi luonnehtia julkisesti Talvivaaran tapahtumia Suomen 2000-luvun (siihen mennessä) pahimmaksi ympäristöonnettomuudeksi. Osa asiantuntijoista lausui aikoinaan, että toiminnan keskeytys saattaisi johtaa vielä suurempiin ympäristöriskeihin kuin sen jatkaminen, ja osa oli päinvastaista mieltä.
Valtio pääsi sitten valitsemaan ruton ja koleran välillä: huolehtiako siitä, että toiminta jatkuu ja että ympäristövahinkoja rajataan ja niiden kasvua entisestään ehkäistään toiminnan jatkamisen yhteydessä asioita korjaten, vai antaako kaivoksen mennä nurin, jos niin meinaisi muutoin käydä, ja alkaako ilman kaupallisen toiminnan jatkamista yhteiskunnan varoin ennallistaa miljoonien tonnien kokoluokassa muunneltua ympäristöä, johon on vieläpä laitettu käyntiin biofysikaalinen bioliuotusprosessi, joka ei kerran käynnistettyään pysähdy ihan hetkessä, vaan jatkuu ainakin jollain vauhdilla kai ainakin vuosikymmeniä, ellei jopa vuosisatoja.
Tapa, jolla Talvivaaran kaivos otettiin valtion haltuun, ei ollut varmaan taloudellisesti järkevin mahdollinen, ainakaan jälkikäteen ajateltuna. Jos valtio ei olisi ihan niin aikaisin mennyt omistajaksi, se olisi saanut hankkeen haltuunsa myöhemmin varmaan halvemmalla. Siitä olen samaa mieltä, että valtion tehtävä ei lähtökohtaisesti ole pyörittää kaivosbisnestä sen enempää Nikkelin tuottajana kuin muidenkaan metallien osalta
Yleisesti ottaen voidaan kuitenkin kysyä, miten ja kenen tulisi toimia sellaisten markkinaehtoisesti toimievien yritysten aiheuttamien akuuttien ympäristöongelmien tapauksissa, joissa yritys on menossa yrityssaneeraukseen tai konkurssiin, eikä vaikuta olevan kykenevä hoitamaan aiempaa toimintaansa koskevia ympäristövastuitaan? Tuleeko ympäristö silloin vain jättää pilaantumaan yhä pahemmin, jos joku yritys epäonnistuu markkinoilla, ja on jättämässä jälkeensä ympäristökatastrofin ilman maksajaa? Jos ei, niin kenen pitäisi maksaa ympäristöriskien vähentämiseen liittyvät laskut?
Elämme yhä siinä harhauskossa ja itsepetoksessa, että ilmastonmuutos olisi jotenkin torjuttavissa tai pysäytettävissä. Ei vaan ole. Vääjämättä etenevä prosessi on ajautunut jo niin pitkälle että sen impaktia voidaan mahdollisesti jossain määrin hillitä oikeilla toimilla, mutta ei missään nimessä peruuttaa tai pysäyttää.
Onko uusi ”vihreä” teknologia ja liikenteen sähköistäminen vastaus ongelmiin? Ei sitten vähimmässäkään määrin. Uuden tavaran tuottaminen ei ole ekoteko, vaan vahingonteko, jos nyt hieman kärjistetään. Esimerkiksi sähköauton kokonaishiilijalanjälki on kaksin tai jopa kolminkertainen verrattuna polttomoottoriautoon. Hybridiauto on ehkä kaikkien aikojen petos ja huijaus. Hybridiauton valmistus ja ylläpito kuluttaa luonnonvaroja ja vahingoittaa ilmastoa julmasti ja vain sen takia että taajamassa ja keskustassa päästään ajamaan jokunen pätkä sähkömoottorilla mutta valta- ja moottoriteillä päästellään bensaa polttaen.
Mutta autoilu, muovipussit tai grillaaminen juhannuksena eivät ole samassa kategoriassa metsäkadon ja merien hapettomuuden kanssa. Ne ovat kaksi pahinta katastrofin ainesta josta puhutaan hyvin vähän. Mikäli aavikoituneiden alueiden metsitystä ja merien elvyttämistä ei heti aloiteta massiivisilla panostuksilla, voidaan heittää kaikki toivo ilmaston suhteen.