Kenen joukoissa hallitus seisoo työmarkkina­kiistoissa?

Postin toteuttaessa postilain velvoittamia ja yhtiön hallituksen päättämiä tehtäviä, ei maan hallituksen uskoisi ajavan yhtiötä takapenkiltä ja heittävän sieltä vielä kapuloita rattaisiin. Taannoisten tapahtumien jälkeen on syytä kysyä, kenen etua hallitus toiminnallaan on ajanut?

Postikriisin alkaessa ainakin omistajaohjausministeri Sirpa Paatero, opetusministeri Li Andersson ja kansanedustaja Paavo Arhinmäki toruivat Postin johtoa “rikkureiden” käytöstä. Terminä “rikkuri” on vanhaa AY-slangia ja tarkoittaa ihmistä, joka mieluummin tekee töitä kuin aiheuttaa haittaa työnantajalleen esimerkiksi osallistumalla tuki- tai poliittisiin lakkoihin. Hallituksen AY-aktiiveja ei hidastanut edes tieto siitä, että kyseiset ”rikkurit” paljastuivat vuokratuiksi sesonkiapulaisiksi.

Epäilyksiä herätti myös pääministerin ja omistajaohjausministerin alati muuttuvat tarinat siitä, onko Postin liikkenluovutuksesta ja TES:n vaihtamisesta ilmoitettu omistajaohjaajalle asianmukaisesti.

Ministeri Paatero väitti vuoroin, ettei ole informoitu ja on informoitu. Seuraavaksi pääministeri Antti Rinne tiesi, että hallitusta on informoitu jo keväällä. Pari päivää myöhemmin Rinne kuitenkin kertoi haastattelutunnillaan, ettei Paatero ollut tiennyt. Seuraavaksi Paatero myönsi Ylen A-studiossa, että päivämäärä oli sittenkin ilmoitettu asianmukaisesti ja hyvissä ajoin.

Alusta lähtien oli ilmiselvää, että Posti on tehnyt asianmukaisen ilmoituksen. Tiukasti ammattiliittojen kainalossa olevilta ministereiltä olisi tulevan uransa kannalta epäviisasta olla huomioimatta ilmoitusta työehtojen heikentämisestä. Niinpä jos ilmoitusta ei olisi tehty, polttopisteessä olevat ministerit olisivat varmasti pesseet kätensä sotkusta ja työntäneet Postin vastuuhenkilöt välittömästi AY-bussin alle.

Nähtäväksi jää, onko hallitus piilotellut totuutta tarkoituksellisesti vai jostain muusta syystä? On vaikeaa uskoa, että valtavan avustajalauman palkanneessa hallituksessa kukaan ei huomannut erittäin tärkeitä päivämääriä. En myöskään haluaisi uskoa, että erilaisten etujärjestöjen kuristusotteessa olevat puolueet ajaisivat aivan näin röyhkeästi ulkoparlamentaaristen toimijoiden etua.

Vaakaa eturyhmäsuhmuroinnin suuntaan kallistaa pääministeri Antti Rinteen lausunto, jonka mukaaan hallitus aikoo rajoittaa kieltää työehtojen kilpailuttamisen Suomesta. Entisen AY-johtajan uhotessa yhdistysmisvapauden rajoituksilla, kuului kabineteista samalla huhuja omistajaohjaajan asettuneen avoimesti valtionyhtiötä vastaan tukemalla ammattiliittojen asiaa.

Samoin opetusministeri Andersson kertoi lakon loputtua hallituksen omistajaohjauslinjan olleen looginen — AY-liittojen linjaa mukaillen hallitus on aktiivisesti estänyt Postia parantamasta liiketoimintaedellytyksiään ja suorittamasta valtion sille määräämää tehtävää.

Huhut ovat tämän kohun aikana vahvistuneet pikavauhtia. Helsingin Sanomat uutisoi keskiviikkona nähneensä kiistaan liittyvää sähköpostivaihtoa. Vastoin aikaisempaa tietoa, pääministeri onkin ollut kokoamassa kiistaa ratkonutta selvitysryhmää. Paateron todistuksen mukaan pääministeri oli tuolloin toteuttanut “PAU:n ja Postin tahtoa”. Jälkikäteen tosin kävi ilmi, että Posti ei ollut ryhmän kokoonpanoon yhtä tyytyväinen kuin pääministeri tai työntekijöiden edustaja PAU. Jälleen herää kysymys, ottaako pääministeri vaalirahoittajiltaan tai muilta ulkoparlamentaarisilta toimijoilta käskyjä vastaan?

Hallituksen ministerit ovat postikriisin aikana ottaneet roolia niin omistajaohjaajana, Postin hallituksena, sen hallintoneuvostona, työmarkkinajärjestöinä kuin valtakunnansovittelijanakin. Aivan kriisin loppumetreillä Rinne kuitenkin otti pari askelta taaksepäin  valokeilasta ja Paatero sai mennä yksin A-studioon selittämään hallituksen sotkuja. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, niin syyllinen on jo päätetty. Nyt enää katsotaan, kuinka paljon raskauttavaa aineistoa pitää tulla päivänvaloon ennen kuin Rinteen on pakotettava Paatero luopumaan ministeriydestä.

Postilakon aikana vähemmälle huomiolle jäi työmarkkinajärjestöjen keskinäinen kinastelu. Ensin työntekijöitä edustava PAU kaatoi työnantajille kelpaavan esityksen. Sitten PAU:n johto syytti Teollisuusliiton tukevan työnantajia edustavaa Medialiittoa. Hetkeä myöhemmin sovintoesitykseksi nostettiin PAU:n ja Paltan keskenään neuvottelema sopimus. Lakkoilusta eniten kärsivien työnantajien edustaja Medialiitto hylkäsi sovintoesityksen, koska se olisi joutunut soveltamaan muiden liittojen keskenään neuvottelemaa sopimusta. Kaikki tämä johti asteittain kasvaviin ja suomalaisten elämää vaikeuttaviin lakkoihin.

Lähes kaikki postilakkoon liittyneet avainpelaajat olivat toisensa entuudestaan tuntevia demareita ja AY-järjestöjohtajia.

Valtavaa vahinkoa elinkeinoelämälle ja palkansaajille aiheuttanut ammattiliittojen välinen riitely todistaa, että vallahimo voi olla niille merkittävästi paljon peräänkuulutettua sopimisen kulttuuria tai työntekijän edunvalvontaa merkittävämpi motiivi.

Kansalaisjärjestöillä on tietysti oikeus myös tehdä jäsentensä elämästä kurjempaa. Ongelma on se, että työmarkkinajärjestöjen valtaa erioikeuksillä pönkittävässä, teollistumisen aikaan juuttuneessa ja yleissitovassa työmarkkinajärjestelmässä kaikki suomalaiset joutuvat kärsimään pahimmillaan yhden AY-jäsenen turhamaisuuden takia.

Suomi tarvitsee kipeästi avoimempia työmarkkinoita, mutta liian moni vaikuttaja haaveilee saunaosastoilla ja kabineteissa kokoontuvasta kolmikannasta sekä tulopoliittisista kokonaisratkaisuista. Tämä ei ole yllättävää ottaen huomioon hallituksessa kulloinkin vaikuttavan vahvan etujärjestöedustuksen, puolueesta riippumatta. Tässä hallituksessa se vaikutus vain sattuu olemaan poikkeuksellisen suurta ja erittäin näkyvästi läsnä.

Ministerien ja maan ylimpien lainsäätäjien ei missään tapauksessa tule toimia ulkoparlamentaaristen järjestöjen bulvaaneina.

Esimerkiksi Greenpeacen etua Arctia Shippingin tapauksessa ajanut Vihreiden Heidi Hautala jätti ministeripestinsä merkittävästi vähäpätöisemmän virheen takia.

Tällaisten sekoilujen jälkeen tapahtuneesta olisi ehdottomasti tehtävä laajempi selvitys. Jos käy ilmi, että pääministeri on vahingossa puhunut vastoin parempaa tietoa suorassa TV-lähetyksessä ja täysistunnossa, kyseessä on nolo virhe. Mutta jos niin on tehty vaalirahoittajien tai muiden ulkoparlamentaaristen toimijoiden lepyttelemiseksi, on kyseessä äärimmäisen vakava uhka demokratiallemme.

Puheista ja teoista päätellen paholaiselle annettu pikkusormi saattaa nyt olla viemässä pääministeripuolueelta käden. Erityisen mielenkiintoista on nähdä, millainen paine hallituksen AY-tovereihin kohdistuu ensi vuoden alkupuolella, kun neuvottelut yli miljoonan suomalaisen työntekijän työehtosopimuksista pyörähtävät käyntiin.

Suomalaisten kärkipoliitikkojen ja työmarkkinakorporaatioiden vuosikymmeniä jatkunut käsikynkkä näyttää ajaneen työmarkkinajärjestelmän absurdiin kriisiin. Samalla parlamentarismiamme työnnetään kabinettien suljettujen ovien taakse. Salailun, eturyhmäsuhmuroinnin ja korruption sijaiskärsijöiksi joutuvat aina tavalliset suomalaiset siinä, missä varsinkaan työmarkkinajohtajiin miljardilakoilla ei ole mitään henkilökohtaista vaikutusta.

Mitä tulee Postiin, on sen ympärillä pyörivä sirkus manifesti valtionyhtiöiden ongelmallisuudesta. Valtion ydintehtävien ulkopuolella toimiessaan ne tunkeutuvat erityisasemansa turvin vapaille markkinoille aiheutamaan häiriötä. Samalla valtiojohtoisen liiketoimintayksikön liikesalaisuuksien varjelu pakottaa yhtiön toimintaa valvovat poliitikot eturistiriitoihin, jotka vaarantavat avoimen demokratian toteutumisen.

Postin toiminnot tulisikin välittömästi myydä yksityisille yrityksille. Sama tulisi tehdä kaikille valtionyhtiöille, joilla ei ole keskeistä merkitystä valtion ydintehtävien hoitamiselle.