Vaalipiirien poistaminen tekisi eduskuntavaaleista reilummat

Kirjoitin tiistaina analyysin siitä, miltä Suomen 2019 eduskuntavaalitulos olisi näyttänyt jos koko maa olisi ollut yksi vaalipiiri. Ehdottamani malli sai paljon ansaittua kritiikkiä, mutta monet kriittiset väitteet eivät pitäneet paikkaansa. Käyn tässä blogissa läpi tätä kritiikkiä alueellisen edustuksen, helsinkiläisen ylivallan, vaalirahoituksen, ehdokasasettelun ja vallan pirstaloitumisen aiheista. Tarjoan vastauksia yleisiin kysymyksiin jatkaakseni keskustelua aiheesta.

Mitä käy alueelliselle edustukselle?

Selvästi yleisin kritiikki oli, että malli siirtäisi valtaa pois syrjäseuduilta kaupunkeihin. Ensinnäkään, syrjäseutujen yliedustus ei kuulu vaalitavan tavoitteisiin. Sen tehtävä on edustaa kansaa tasavertaisesti. Toisekseen, nykyinen vaalipiirien mukainen verrattain epäsuhteellinen malli ei edes välttämättä edistä syrjäseutujen edustusta. Se on kaikkiaan epäreilumpi verrattuna koko maan kokoiseen vaalipiiriin. Kaupunkikeskuksilla on jo nykyisessä vaalitavassa ylilyöntiasema, sillä jokaisessa vaalipiirissä on nytkin kaupunkikeskuksia, joista on helpompaa päästä läpi.

Ei ole muutenkaan mitään syytä, että syrjäseutujen asukkaat ansaitsisivat enemmän edustusta vain sen takia, että he eivät asu kaupungissa. Jos vaalitapa syrjii ihan minkä vaan alueen äänestäjiä, se on yksiselitteisesti epätasa-arvoinen. Jonkun ihmisen äänellä ei voi olla enemmän painoarvoa vain sen takia, että hän on päättänyt asua jossain tietyssä paikassa. Tämä on juuri se ongelma, jonka vaalipiirien poistaminen ratkaisisi.

Vuoden 2019 eduskuntavaaleissa suurin piilevä äänikynnys oli Lapissa 9.7% vaalipiirin äänistä. Uudellamaalla vastaava luku oli 2.3%. Tämä johtaa siihen, että Uudellamaalla asuvan pientä puoluetta äänestävän on helpompi saada edustajansa läpi eduskuntaan kuin Lapissa asuvalla. Analyysin ehdottamassa mallissa tämä kynnys olisi 0.5% koko maassa, eli se vaatisi vain vähän yli 15 000 ihmisen äänet ihan mistä vaan päin Suomea eduskuntapaikan saamiseen. Jokainen ääni olisi samanarvoinen, niinkuin sen pitääkin olla.

Tämä edistäisi siis harvemmin asuttujen seutujen edustusta sillä, että heidän äänensä painoarvo nousee samalle tasolle muun Suomen kanssa, jos se ei ole jo siellä. Kaikkien äänellä olisi tasan sama arvo. Jos joku maaseudulla asuva haluaa, että häntä edustaa sieltä kotoisin oleva edustaja, hän voi äänestää häntä ihan vapaasti. Tämä lisäisi vapautta valita ja alentaisi keinotekoista kynnystä päästä läpi eduskuntaan. Eduskunnan tarkoitus on edustaa kansaa, ei alueita. Jos helsinkiläinen haluaa äänestää lappilaista, tai toisin päin, niin miksi ei tätä voida heille suoda? Helsingin suosituimmat ehdokkaat olivat eurovaaleissa Oulusta kotoisin oleva Heidi Hautala ja turkulainen Ville Niinistö.

Esimerkiksi kristillisdemokraatit, joka ei ole mikään perinteinen “kaupunkilaispuolue”, hyötyisivät mallista suuresti. Heillä on pieni äänestäjäkunta ja monet heidän äänestäjistään harvemmin asutuilla alueilla. Heillä on tämän takia, muiden pienten puolueiden tapaan, vaikeuksia ylittää piilevää äänikynnystä monessa vaalipiirissä. Liikkeet joiden kannattajat jakautuvat maantieteellisesti tasaisesti häviävät epäsuhteellisissa vaalipiireissä. Iso-Britannia on tästä äärimmäinen esimerkki, missä yhden edustajan enemmistövaalipiirit tekevät vihreille, EU-kriittisille puolueille ja muille maantieteellisesti jakautuneille liikkeille lähes mahdotonta saada ansaitsemansa paikat kansalliseen parlamenttiin.

Viekö Helsinki kaikki paikat?

Helsinki-keskeisyys nousi esille kritiikissä myös hyvin paljon. Helsingin vaalipiiri olisi analyysin mukaan saanut jopa kahdeksan lisäpaikkaa, mikä saattoi järkyttää muutamaa ihmistä. Tämä johtuu kuitenkin siitä, että Helsingissä jäi eduskunnan ulkopuolelle monia, jotka saivat hyvin paljon ääniä kansallisella tasolla. Helsingissä oli myös monta puoluetta, jotka eivät ylittäneet äänikynnystä, vaikka olisivat siihen pystyneet valtakunnallisesti. Esimerkiksi Helsingin vaalipiirista ehdolla ollut, ja eduskunnasta pudonnut, entinen maa- ja metsätalousministeri Kimmo Tiilikainen (kesk.), joka on kotoisin Ruokolahdesta, olisi tullut valituksi koko maan kokoisessa vaalipiirissä. Tähän porukkaan olisi kuulunut myös mm. pienpuolueiden Joel Harkimo (liik.) ja Petrus Pennanen (pp.). Helsingissä oli muuhun maahan verrattuna enemmän ehdokkaita, jotka eivät päässeet läpi piilevän äänikynnyksen takia.

Pääkaupunkiseudulla asuu noin neljäsosa suomalaisista, joten voimme odottaa sieltä ainakin sen verran paikkoja. Monet poliitikot, jotka ovat syntyneet muualla ja identifioituvat vahvasti kotialueensa kanssa usein myös muuttavat pääkaupunkiin. Tämä saattaa olla syy siihen, miksi Tiilikainen ei kerännyt niin paljon ääniä Helsingistä 2017 tai 2019 vaaleissa. Ministeri jäi kaupunginvaltuuston ja eduskunnan ulkopuolelle, koska Kaakkois-suomalaiset eivät voineet enää äänestää häntä.

Mitä tapahtuu ehdokasasettelulle ja vaalibudjeteille?

Puolueet todennäköisesti asettaisivat uudistuksen myötä ehdokkaita niin, että puolueella on muutama kansallinen ns. kärkiehdokas ja monta paikallista ehdokasta. Näin meneteltiin monessa puolueessa eurovaalien suhteen. Julkkisehdokkaiden määrä voisi lisääntyä, mutta jos joku haluaa äänestää julkkista, heillä on myös siihen oikeus. Puolueet valitsevat itse ehdokkaansa ja kansa päättää niistä parhaat.

Isommat vaalipiirit tarkoittaisivat suurempaa määrää mahdollisia äänestäjiä, joka lisäisi suurten budjettien ehdokkaiden läpipääsyn mahdollisuuksia. Malli tekisi kuitenkin myös pienillä budjeteilla läpimenon mahdolliseksi, kun äänikynnys laskee huomattavasti. Suuremmilla vaalibudjetilla on jo nyt todennäköisempää tulla valituksi, mutta siihen voi yrittää kyllä keksiä parempia ratkaisuja kuin epäsuhteellisen vaalitavan ylläpitäminen.

Kampanjoinnin hinta nousisi koko maassa, kun pitäisi mainostaa huomattavasti isommassa vaalipiirissä. Koko maan kattavaan kampanjaan pystyisi vain hyvin rahoitetut puolueet, ehdokkaat joilla on iso budjetti ja liikkeet jotka pystyisivät mobilisoimaan suuria määriä vapaaehtoisia toreilla ja internetissä. Suurten vaalibudjettien merkitystä tasaisi se, että suuret puolueet menettäisivät paikkoja pienemmille reilumman vaalimatematiikan ansiosta. Pienempien puolueiden nousu eduskuntaan myös antaisi heille enemmän ilmaista medianäkyvyyttä, jota heille ei nyt suoda eduskunnan ulkopuolisuuden takia.

Pienpuolueet, vallan pirstaloituminen ja suomalaisen politiikan kehitys

Suhteellisempi vaalitapa nostaisi eduskuntaan pitkällä aikavälillä paikallisia liikkeitä, uusia puolueita, sitoutumattomia ehdokkaita puoluepolitiikan ulkopuolelta ja kaikennäköisä vielä kansalle tuntemattomia ihmisiä. Tämä johtaisi eduskunnan poliittisen ja ideologisen pirstaloitumisen jonkinasteiseen lisääntymiseen. Pirstaloitimisen lisääntyminen tulkitaan negatiiviseksi kehitykseksi sen takia, että se voi rapauttaa eduskunnan kykyä muodostaa hallitus ja puolueiden kykyä saada edustusta jokaisessa valiokunnassa. Tätä kehitystä voidaan myös katsoa hyvällä, jos toivotaan, että perinteisten puolueiden agendoja haastetaan uusilla ideoilla.

Tässä päästään siihen kysymykseen, että onko eduskunnan tarkoitus edustaa kansaa vai olla mahdollisimman tehokas muodostamaan hallitus ja johtamaan maata. Nämä ovat kummatkin toivottuja asioita, mutta voivat olla ristiriidassa toistensa kanssa. Jos haluaa ottaa äärimmäisen esimerkin, niin Yhdysvalloissa on tapana yhden puolueen johtaa koko maata (tai osavaltiota) yksin, tai päätöksenteko kärsii huomattavasti. Kalifornia on 40 miljoonan ihmisen osavaltio, jossa yksi puolue päättää ihan kaikesta. Tämä tekee päätöksenteosta tehokasta, mutta yksipuoluejärjestelmä ei edusta kansalaisten mielipiteen kirjoa hyvin.  Alankomaissa, jossa suhteellinen vaalipiiritön vaalitapa on jo käytössä, hyvin monella puolueella on edustusta maan parlamentin alahuoneessa ja hallituskoalitioiden muodostaminen on työläs prosessi. Se ei kuitenkaan millään tavalla mahdotonta, eikä olisi Suomessakaan.

Se, että Suomessa pienet puolueet jäävät eduskunnan ulkopuolelle tai saavat vähemmän paikkoja vain vaalipiirien takia ylläpitää suurten puolueiden valtaa ja vähentää Suomen poliittisen kentän kehitystä. Kovempi kilpailu puolueiden välillä on äänestäjän etu, ihan niin kuin kilpailu yritysten välillä on kuluttajan etu. Perinteisten puolueiden ideologinen kehitys nopeutuisi, kun heitä haastettaisiin politiikan eri osa-alueilla uusilla tavoilla. Poliittinen kuluttaja voittaa tässä tilanteessa. Häviäjät ovat ne, jotka eivät pärjää reilussa kilpailussa.

Yhteenveto

On aika selvää, että vaalibudjettien kasvava vaikutusvalta ja ehdokasasetteluun liittyvä vaalitaktikointi ovat kenties tämän ehdotetun uudistuksen suurimpia haasteita. Niitä vastaan pitää punnita mahdolliset lisäykset äänestäjien valinnavapaudessa, politiikan kehityksessä ja paikkajaon reiluudessa. On myös tärkeä muistuttaa, että Suomen vaalitapa on nyt jo kansainvälisessä vertauksessa hyvin reilu, mutta parantamisen varaa selvästi löytyy.

Kaikkiaan, vaalipiirit ovat historiaan sidottu tapa, joita ylläpidetään mm. siinä luulossa, että ne takaavat paremman alueellisen edustuksen. Niitä puolustetaan sillä, että ne vähentävät kaupunkien ylivaltaa. Tämä väite ei kuitenkaan välttämättä pidä edes paikkaansa ja sotii muutenkin tasa-arvoisen edustuksen periaatetta vastaan. Tämänkaltainen uudistus olisi vaikeaa viedä läpi, sillä se todennäköisesti veisi valtaa pois kaikkein suurimmilta puolueilta lisäämällä paikkajaon suhteellisuutta ja puolueiden välistä kilpailua, ja sitä kautta uudistaisi suomalaista poliittista kenttää. Tämä vanhaan vallan tasapainoon vaikuttaminen saattaakin olla paras argumentti uudistuksen puolesta.