SDP:n lakimies puolustaa perustuslakivaliokunnan sote-politikointia virheellisillä tiedoilla

SDP:n lakimies Valtteri Aaltonen on laatinut kommenttikirjoituksen Ajatuspaja Liberan sivuilla 21.3. julkaistuun artikkeliini ”Sote näytelmän opetus: perustuslain ylin valvonta tulee siirtää tuomioistuimelle”. Aaltonen aloittaa kommentointinsa seuraavasti: ”Varsin jyrkkiä väitteitä esittävä kirjoitus sisältää nähdäkseni lukuisia merkittäviä asiavirheitä, jotka vievät niiltä jyrkiltä väitteiltä aikalailla pohjan.”

En tiedä, joutuuko Aaltonen virkansa puolesta puolustelemaan perustuslakivaliokunnan suorituksia, mutta joka tapauksessa hänen kirjoituksensa pitää sisällään niin paljon virheellisiä ja harhaanjohtavia tietoja, että hyvän järjestyksen vuoksi päätin kirjoittaa siihen vastineen. Seuraavassa listattuna Aaltosen väitteitä ja vastauksiani niihin.

Väite 1: ”Hallituksen ensimmäiseen sote-esitykseen sisältynyt yhtiöittämisvelvollisuus ei koskenut maakunnan liikelaitoksia, vaan maakunnan sote-keskuksia.”  

Tämä on omituinen väite eikä sille löydy perusteita mistään aineistosta. Alkulähteessä eli hallituksen esityksessä 15/2017 vp sivulla 62 todetaan seuraavaa: Maakunnan liikelaitos ei voi tuottaa kilpailutilanteen piirissä olevia palveluita, vaan maakunnan on annettava tällaisten palvelujen tuottaminen maakunnan liikelaitoksen omistaman yhtiön tai yhteisön hoidettavaksi (yhtiöittämisvelvollisuus).

Väite 2: ”Yhtiöittämisvelvollisuus ei [kesällä 2017] perustuslakivaliokunnassa kaatunut perustuslain yhdenvertaisuussäännöksen (PL 6 §) vaan perustuslain asettamaan velvollisuuteen turvata kaikille riittävän sosiaali- ja terveyspalvelut (PL 19.3 §). Myös 6 §:ään vedottiin, mutta nimenomaan liittyen PL 19.3 §:ssä tarkoitetun turvaamisvelvollisuuden tasapuoliseen toteutumiseen.”

En kirjoituksessani tietenkään käsitellyt kaikkia yksityiskohtia perustuslakivaliokunnan 79 sivuisesta lausunnosta, vaan keskityin oikeudellisesti relevantteihin seikkoihin. Valiokunta todellakin vetosi PL 6 §.n yhdenvertaisuusperiaatteen ohella PL 19.3 §:n velvollisuuteen turvata riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut. Vetoaminen PL 19.3 §:ään sote-esityksen hylkäämiseksi on, jos mahdollista, vielä mielivaltaisempaa laintulkintaa kuin vetoaminen PL 6 §:ään. Palvelujen ”riittävyys” on täysin subjektiivinen käsite ja PL 19.3 § on luonteeltaan ainoastaan tavoitetyyppinen normi, ei absoluuttinen sääntö. On selvää, että minkä tahansa sisältöinen soteuudistus-esitys voidaan torjua yleisellä väitteellä, että esitys ei turvaa kaikille riittäviä palveluita.

Aivan saman kommentin kuin PL 6 §:n osalta voin toki esittää myös PL 19.3 §:n osalta: Valiokunnan tai sen kuulemien asiantuntijoiden lausunnoissa ei esitetty mitään ymmärrettävää perustelua sille, miten yhtiöittämisvelvollisuus voisi vaarantaa riittävien palvelujen turvaamisen tai miksi maakunnan kokonaan omistama yhtiö olisi riittävien palvelujen turvaamisen kannalta huonompi kuin maakunnan liikelaitos.

Väite 3: ”Perustuslakivaliokunta ei [keväällä 2019] missään kohdassa ole linjannut, että yhtiöittämisvelvollisuuden puuttuminen rikkoisi EU-oikeutta. Perustuslakivaliokunta sen sijaan katsoi, että esitetyn mallin suhteesta EU-oikeuteen on epäselvyyttä, minkä vuoksi se pitää EU-lainsäädännön edellyttämällä tavalla notifioida EU-komissiolle riskien vähentämiseksi.”

Perustuslakivaliokunnan ei tietenkään tarvinnut kirjata suorasanaisesti, että yhtiöittämisvelvollisuuden puuttuminen rikkoisi EU-oikeutta. Aivan sama lopputulos saatiin aikaan lausumalla, että sote-mallin suhteesta EU-oikeuteen on epäselvyyttä, minkä vuoksi se pitää notifioida EU-komissiolle.

Perustuslakivaliokunnan pyöreisiin muotoiluihin EU-oikeudesta ovat epäilemättä vaikuttaneet myös poliittistaktiset syyt. Perustuslakivaliokunta esitti nimittäin aikaisemmin täysin päinvastaisen linjauksen EU-oikeudesta. Vielä kesällä 2017 valiokunta oli sitä mieltä, että EU-oikeus ei edellytä yhtiöittämistä.

Väite 4: ”Saman normijärjestelmän (tässä EU-oikeus) normit eivät tietenkään voi olla kategorisessa ristiriidassa keskenään. Tästä ei kuitenkaan suinkaan seuraa, että yhden normin täyttävä malli, ehdotus tms. täyttäisi automaattisesti toisenkin saman normijärjestelmän normin. Olisi suhteellisen erikoista, jos yhden EU-oikeudellisen säännöksen täyttämällä täyttäisi aina ne kaikki.”

ja

Väite 5: ”Periaatteessa kansallinen perustuslakikin kyllä väistyy nimenomaisen EU-oikeudellisen säännöksen tieltä, jos ristiriitaa ei pystyä muuten poistamaan. Sote-uudistuksen hallituksen esitys oli kuitenkin täysin kansallinen säädösesitys ja hierarkisesti perustuslain alapuolella. Se, että tiettyjä valittuja kansallisen lainsäädäntöesityksen ratkaisuja perusteellaan EU-oikeudella, ei tätä muuta. Hallitusten esitysten on mahduttava sekä perustuslain, että EU-oikeuden raamien sisään.”

Nämä ovat virheellisiä ja harhaanjohtavia väitteitä EU-oikeuden ja kansallisen oikeuden välisestä suhteesta. Meillä ei ole kahta erillistä oikeusjärjestystä, vaan Suomi on EU-jäsenyyden myötä hyväksynyt EU:n oikeusjärjestyksen osaksi kansallista oikeusjärjestystä. EU-oikeudella on myös aina etusija suhteessa kansalliseen lakiin, myös perustuslakiin.

EU-oikeus sisältää kaikki keskeiset oikeusvaltion periaatteet ja kansalaisten perusoikeudet. Sote-esityksen käsittelyn kannalta oleellisia EU:n perusoikeuksia ovat kansanvaltaisuuden periaate, oikeus sosiaaliturvaan ja terveyspalveluihin sekä yhdenvertaisuuden periaate. Nämä samat perusoikeudet on kirjattu myös Suomen perustuslakiin.

Perusoikeuksien tulkinnassa on noudatettava tasapainoa, sillä oikeudet ovat usein ristiriidassa keskenään. Jos esimerkiksi oikeutta sote-palveluihin tai kansalaisten yhdenvertaisuutta tulkitaan mielivaltaisen laajasti, rikotaan kansanvaltaisuuden periaatetta, jonka mukaan valtiovalta kuuluu kansalle, jota Suomessa edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. Kansanvaltaisuus ei voi toimia, jos eduskunnan oikeus tehdä lakiuudistuksia estetään perusoikeuksien mielivaltaisilla tulkinnoilla.

Jos hallitus esittää sote-uudistusta, joka täyttää EU:n kilpailuoikeuden vaatimukset ja EU:n perusoikeusjärjestelmän vaatimukset, lakiesitystä ei voida – siis oikeudellisesti ei pitäisi voida – katsoa Suomen perustuslain vastaiseksi. Jos tällainen erillisten järjestelmien ja itsenäisten kansallisten tulkintojen oppi hyväksyttäisiin, EU-oikeus ja koko Euroopan Unionin tarkoitus menettäisivät käytännössä merkityksensä.

Oikeudellisesti asetelma on se, että jos Suomen perustuslain katsottaisiin olevan ristiriidassa EU-oikeuden kanssa, perustuslakia pitäisi muuttaa. Ja edelleen, jos EU-oikeutta ei haluta noudattaa, EU:sta pitäisi erota.