Turvallisuuspolitiikka on vaikea ja vaativa laji. Helsingin Sanomien vastikään julkaiseman mielipidetiedustelun mukaan ulko- ja turvallisuuspolitiikka sijoittuu eduskuntavaalien kahdentoista tärkeän teeman joukossa toiseksi viimeiseksi. Vaikka tämä ei juuri yllätä, Suomen ulkoisen turvallisuuden toivoisi kiinnostavan niin ehdokkaita kuin äänestäjiäkin.
Kiinnostuksen vähäisyydestä huolimatta turvallisuuspoliittisten teemojen ajankohtaisuudesta tuskin on erimielisyyttä. Viidessä vuodessa Euroopan tilanne on muuttunut monella tavalla, eikä hyvään suuntaan. Venäjän laittomat toimet Krimillä ja itäisessä Ukrainassa ovat horjuttaneet Euroopan turvallisuusjärjestystä. Populismi on korjannut merkittäviä voittoja Britannian Brexit-äänestyksessä ja Yhdysvaltain presidentinvaaleissa. Yhdysvaltain sitoutuminen Euroopan turvallisuuteen on epävarmaa.
Samaan aikaan Venäjä, Kiina ja muutkin valtiot toimivat entistä julkeammin harmaalla, hybridisellä alueella. Digitaalisiin järjestelmiin tunkeudutaan keinoin, joita voi pahimmillaan luonnehtia kybersodaksi. Informaatiovaikuttaminen on systemaattista ja pitkäjänteistä. Sosiaalisen median alustat tarjoavat siihen aiempaa hienovaraisempia ja tehokkaampia keinoja.
Vaalien vuosi
Ruotsi sai syyskuun valtiopäivävaalien jälkeen vähemmistöhallituksen vasta tammikuussa. Sen turvallisuuspoliittinen linja on entisen kaltainen. Ruotsi pitää kiinni sotilaallisesta liittoutumattomuudestaan. Hallituksen muodostaminen oli pitkä ja tuskallinen prosessi, jonka seurauksena neljän puolueen porvariallianssi hajosi.
Ruotsin uuden hallituksen suhtautuminen Suomen kanssa tehtävään puolustusyhteistyöhön on entiseen tapaan hyvin myönteinen. Tämä käy ilmi sekä pääministeri Stefan Löfvenin valtiopäivillä esittelemästä hallitusohjelmasta että puolustusministerinä jatkavan Peter Hultqvistin lausunnoista.
Suomen ja Ruotsin välistä turvallisuus- ja puolustuspoliittista yhteistyötä tehdään entistä vaativammassa kansainvälisessä ympäristössä. Vaikka yhteistyöllä on vankka tuki molemmissa maissa, sen pidemmän aikavälin tavoitteet nähdään Suomessa usein eri tavoin kuin Ruotsissa. Monet suomalaiset poliitikot tarjoavat Ruotsi-yhteistyötä vaihtoehdoksi Nato-jäsenyydelle. Ruotsissa tällaista ajattelua ei juuri esiinny.
Näistä asioista puhutaan Hanasaaressa keskiviikkona 13. helmikuuta järjestettävässä seminaarissa. Ovatko Suomi ja Ruotsi ”yhdessä yksin” (together alone)? seminaarin temaattinen otsikko kysyy. Ne ovat Naton ulkopuolella, mutta tuoko EU:n yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka todellista turvaa?
Ruotsien valtiopäivävaalien yhteydessä turvallisuuspolitiikasta ei juuri keskusteltu. Suomen vähitellen alkavassa vaalikampanjassa turvallisuuspolitiikka on jäänyt maahanmuuttokysymysten ja vanhusten hoivasta käydyn keskustelun jalkoihin. Kyse ei tietenkään ole siitä, että muut teemat eivät olisi tärkeitä, vaan siitä että myös ulko- ja turvallisuuspolitiikalla on merkitystä.
Nuoret mukaan avoimeen keskusteluun
Suomen sisäpolitiikassa on toisen maailmansodan perintönä vallinnut ulkopoliittisen vaikenemisen kulttuuri. Ulko- ja turvallisuuspolitiikka on haluttu nostaa politiikan yläpuolelle tai sen sivuun asiaksi, josta pitäisi puhua juhlavasti ja konsensuksen hengessä. Ikääntyneen poliitikkopolven on edelleen selvästi vaikea käsitellä ulkopolitiikkaa normaalin poliittisen keskustelun foorumeilla ja säännöillä. Jotkut jopa tuntuvat uskovan, että avoin keskustelu haittaisi ulkopolitiikan hoitoa.
Tällainen ajattelu on outo jäänne menneestä maailmasta. Haluan haastaa nuoren polven – niin politiikassa toimivat kuin tavalliset äänestäjätkin, tutkijat ja median – paneutumaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan uudella tavalla. Kun Suomen ja Euroopan turvallisuus horjuu ja kansainvälinen järjestys on murroksessa, päättäjien ja päättäjiksi pyrkivien vastuu on suuri. Valistuneiden äänestäjien tulisi tätä heiltä edellyttää. Ulkopolitiikasta keskusteleminen ei ole veneen keikuttamista vaan päinvastoin kansakunnan turvallisuuden vahvistamista.
Tätä keskustelua Hanasaaren seminaari pyrkii osaltaan edistämään. Pääpuhujat ja panelistit tuovat keskusteluun paljon asiantuntemusta ja mielenkiintoisia näkökulmia.
Blogit
Liberan blogiin kirjoittavat eri alojen asiantuntijat tai muuten vain mielenkiintoiset henkilöt. Blogit ovat kirjoittajiensa mielipiteitä, eivätkä välttämättä edusta Liberan virallista kantaa.
Tietoa kirjoittajasta
Hannu Himanen
Hannu Himanen on eläkkeellä oleva diplomaatti, joka oli Suomen Moskovan-suurlähettiläänä 2012-2016.
3 kommenttia artikkeliin Vaalivuonna turvallisuuspolitiikka on tärkeää
Turvallisuuspoliittinen talo, josta Herra Himanen (ja Libera) seuraa maailmanmenoa on selvästikkin Trumpin hallintoon pesiytyneiden neokonservatiivien, NeverTrump-neokonservatiivien kuin Yhdysvaltojen demokraattisen puolueen haukkojen piirrustusten mukaan tehty. Talo näyttää ulospäin lähes tavalliselta, mutta sisäänastuessaan ihminen huomaa talossa olevan vain yhden ikkunan; itään, Kremlin suuntaan avautuvan.
Aidosti isänmaallisella ja eurosentrisellä suomalaisella on turpotalossaan kuitenkin enemmän ikkunoita kuin tuo yksi. Ison, itään avautuvan ikkunan lisäksi hänen talossaan on ikkunat ja hyvä näkymä myös sivustoille ja selustaan -ja tietysti se peili itseään varten.
”Haluan haastaa nuoren polven – niin politiikassa toimivat kuin tavalliset äänestäjätkin, tutkijat ja m …”
Minä taasen haluan haastaa sinut ja koulukuntasi paneutumaan syvällisemmin sekä vanhempaan että uudempaan, amerikkalaista realismia edustavaa turpo-ja ir-perinteeseen, edustamanne monokausalistisen turpoilun sijaan -tai edes lisäksi.
Suomalainen ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu on auttamattoman vanhanaikaista kasarmikieltä.
Jos pohdimme raakaa militaristista sodan uhkaa, niin ainoa ajateltavissa oleva vihollinen on se sama mikä se oli 74 vuotta sitten. Venäjä on tosin aivan eri todellisuus nyt kun silloin. Tänäpäivänä Venäjä voisi halutessaan tuhota Suomen tuhkaksi hetkessä ja helposti. Venäjä olisi voinut aiheuttaa maallemme hirvittävät tuhot jo 1945 ellei sen primääritavoite olisi lopulta ollut eteneminen Berliiniin.
Mutta kuten sanottu, maailma on muuttunut paljon ja ohjuksien sijaan käytetään mieluiten softaa ja dataa. Tämä pitää Suomessakin ottaa tosissaan. Vähintään yhtä tärkeää kun juoksuttaa nuoria miehiä ja naisia metsissä kivääri ja reppu selässä, on siirtyä koulutuksessa hyödyntämään yksilöiden lahjakkuuksia, älyä ja luovuutta. Yhdysvaltojen armeija on ollut tässä tiennäyttäjä jo vuosikymmeniä. Siellä on hyödynnetty tehokkaasti eri yksilöiden erikoisosaamista kaikissa tehtävissä.
Suomi on pieni ja avuton suuressa maailmassa, yksin meistä ei ole mihinkään. Siksi kaikki kansalliskiimainen huuhaa pitää haudata syvälle suomalaiseen peruskallioon ja yrittää edes ymmärtää globaalin verkostoitumisen ja liittoutumien välttämättömyys. Alpo Rusi puhui jo jokin aika sitten mahdollisuudesta olla osa skandinaavis-balttista puollustusyhteisöä. Mutta se edellyttäisi valtavaa suunnanmuutosta suomalaisissa asenteissa. Meidän pitäisi oppia aidosti arvostamaan ja luottamaan muihin maihin. Omahyväisyys ja uhriutuminen eivät siihen kuvioon istu millään.
On järkyttävää kuinka patavanhoilliset ja aikansa eläneet käsitykset meidän suhteellisen nuorella puollustusministeri Jussi Niinistöllä on. Hänen puheensa ovat sitä yrmeää Paasikiven ja Kekkosen ajan frasiologiaa.
Ei ei ja vielä kerran ei. Emme saa enää tukeutua Mannerheimiin ja Talvisotaan. On kertakaikkiaan pakko herätä tämän päivän haasteisiin ja uhkiin. Cyber-iskut ja kansainvälinen terrorismi ovat tätä päivää. Eräs vaarallisimpia tapoja vaarantaa Suomen turvallisuus ja demokratia on verkossa levitettävä propaganda jolla pystytään esim. vaikuttamaan siihen keitä populisteja ihmiset saadaan äänestämään.
Puolustuspolitiikka on kamppailulaji. Viime vuodet sitä on hoidettu hyvin Suomessa. Paremmin kuin monissa naapurimaissa – tai kauempanakin Euroopassa.
Vanha vainooja ei ole kolkutellut ovella kuten Georgiassa, Krimillä, Donbasissa tai Moldovassa. Aseistusta on modernisoitu: Leopard 2A6, MLRS-raketinheitin, K9-Moukari, Orbiter-lennokki, vastatykistötutka; Laivue 2020, Gabriel-pintamaaliohjus; HX-hanke, JASSM-risteilyohjus, jne.
EU:n ja Naton kollektiivista puolustustakin on tiivistetty ja konkretisoitu. EU:n puolustusrahastoon on saatu siemenrahat. Toivottavasti siitä kasvaa todellinen ”sotakassa”, jolla hankitaan kallis kalusto (satelliitit, AWACSit, ilmatankkauskoneet, raskaat kuljetuskoneet, yms.) EU-maiden yhteis- ja harjoituskäyttöön sekä konkreettiseksi turvatakuuksi tai ”lend-and-lease” -avuksi ulkoisen uhan tai aggression kohteeksi joutuneelle jäsenmaalle. Naton standardit ja harjoituksetkin ovat siirtyneet kiitettävästi käytäntöön.