Kiikarissa alueiden Suomi 2040: Muutosta luvassa – mutta mihin suuntaan?

Politiikan uskottavuus. Kaupungistuminen. Ilmastonmuutos. Isoja ilmiöitä, jotka muuttavat maailmaa ja Suomea.

 

Polemiikki kysyi ajatuspajojen näkemyksiä siitä, millainen Suomi meillä on 2040-luvulla – ja mistä se saa leipänsä. Miltä näyttää maakuntien ja niiden asukkaiden tulevaisuus?

Sähköpostitse käytyyn keskusteluun osallistuivat ajatuspaja e2:n johtaja Karina Jutila, Liberan toiminnanjohtaja Mikko Kiesiläinen ja Kalevi Sorsa  -säätiössä toiminnanjohtajana pitkään työskennellyt Mikko Majander, joka on tänä syksynä siirtynyt ajatuspaja Magman tutkijaksi ja analyytikoksi.

Nämä ja useat muut ajatuspajat – kuten Magma ja Demos – ovat viime vuosina tuoneet politiikkaa ja yhteiskuntaa koskevaan keskusteluun uusia avauksia niin demokratiasta kuin politiikan kulttuurista, biotaloudesta ja talouspolitiikasta laajemmin, sosiaaliturvan uusista malleista tai vaikkapa kaupungistumisesta.   

 

Millainen alueiden ja maakuntien Suomi meillä on 2040–luvulla?

Liberan Mikko Kiesiläinen avaa e-mail-keskustelun nopeimpana ja tiivistää lyhyeen oleellisen. Hänen mukaansa alueita ja maakuntia muovaa uusiksi edelleen vahva kaupungistuminen. Se on myös seuraavien vuosikymmenten globaali megatrendi, joka ei säästä Suomeakaan.

– Seuraavan parinkymmenen vuoden aikana muuttoliike kaupunkeihin tulee jatkumaan voimakkaana. Väestö ja työpaikat tulee keskittymään entistä enemmän Suomen kymmeneen suurimpaan kaupunkiin, Kiesiläinen ennakoi.

Hän sanoo, ettei kehityssuuntaa kannata yrittää edes vastustaa.

– Kysymys on, miten tähän kehityskulkuun tulisi politiikan keinoin sopeutua. Suomi käyttää tällä hetkellä miljardeja kaupungistumisen jarruttamiseen. Kannettu vesi ei kaivossa pysy. Tämä politiikka pitäisi lopettaa, hän sanoo.

Noin 5,5 miljoonan asukkaan Suomi on Kiesiläisen mukaan sen verran pieni maa, ettei kuntien ja valtiovallan väliin tarvita kolmatta itsehallinnollista yksikköä eli maakuntia.

– Toivon että maakuntauudistus kuopataan tarpeettomana. Suomen tulisi toteuttaa kuntauudistus, jossa kuntakenttää uudistetaan siten, että kunnat muodostavat yhtenäisiä työssäkäyntialueita. Näitä yhtenäisiä työssäkäyntialueita eli seutukuntia on Suomessa noin 70.

Kiesiläinen arvioi, että ne elinkeinot jotka säilyvät maaseudulla tai “alueilla”, ovat 20 – 30 vuoden päästä vähemmän tukiriippuvaisia kuin nyt.

– Ikääntyvän väestön ja heikkenevän huoltosuhteen vuoksi valtiolla ei ole mahdollisuuksia ylläpitää nykyisen kaltaista tukiriippuvaista elinkeinorakennetta ympäri Suomea. Aluetukia ja maataloustukia tullaan tulevina vuosikymmeninä vähentämään.

Mikko Kiesiläinen ei näe kaupungistumista ilmiönä, josta pitäisi olla erityisen iloinen tai surullinen.

– Ihmiset muuttavat sinne missä heidän on hyvä elää ja yrittää. Varmasti jotkut surevat jonkun tutun kirkonkylän raitin hiljentymistä ja toiset taas ilahtuvat uusista palveluista, jotka kasvava kaupunki pystyy tarjoamaan asukkailleen, hän toteaa pragmaattisesti.

Ajatuspaja e2:n Karina Jutila katsoo tulevaisuutta toisin. Alueiden Suomen suurin kysymys ei ole hänen mukaansa kaupungistuminen, vaan ilmastonmuutos.

– Sen seurauksena puhdas ilma, vesi ja maaperä nostavat arvoaan. Kukaan ei pärjää ilman niitä missään, Jutila korostaa.

Hänen mukaansa ilmastonmuutos seurauksineen nostaa maakuntien merkitystä, koska luonnonvarojen vastuullinen hyödyntäminen edellyttää osaamista ja työvoimaa eri puolilla Suomea.

– Kyse on metsä- ja peltobiomassan sekä vesivarojen kestävästä käytöstä: siis ruuantuotanto, energiajärjestelmä, vesihuolto ja uusiutuvat kulutustavarat, kuten pakkaukset ja vaatteet. Niissä realisoituu maaseudun ja kaupunkien yhteistyö.

Kyse on Jutilan mukaan monialaisesta, sektorirajat ylittävästä osaamisesta, tuotantotapojen ja kulutuskäyttäytymisen muutoksesta, joka näkyy myös nykyisten vastakkainasettelujen laantumisena.

– Eri puolilla maata kaupungeissa ja niiden ympärillä maaseudulla asuvat näkevät toistensa tekemisen arvon vähintäänkin yhtä hyvin kuin nykyisin. Kriisit ovat avanneet silmiä, hän arvioi.   

Myös luontomatkailun merkitys nousee kaupungistumisen ja ilmastonmuutoksen seurauksena – tämä ei Karina Jutilan mukaan koske vain Lappia, Kainuuta tai Saimaan aluetta, vaan koko Suomea.

– Maailman mittakaavassa Suomi on ainutlaatuinen sekä puhtaan, vihreän ja sinisen luonnon että hiljaisuuden osalta. Niiden arvo tulee nousemaan kriisien maailmassa.

Jutila korostaa, että menestys vaatii ylisukupolvista vastuuta ja toisaalta myös palvelukokonaisuuksien kehittämistä.

– Tämä on iso mahdollisuus alueille, maakunnille ja myös suomalaisille kaupungeille. Maailman metropolien rinnalla vihreät veden ääressä olevat kaupungit ovat keitaita, Jutila kiteyttää.

Hänen mukaansa vaikeammin ratkaistava asia on kaivosteollisuus, joka sekin sijaitsee maakuntien Suomessa.

– Miten esimerkiksi teknologisen
kehityksen edellyttämiä raaka-aineita (akkuteollisuus) voidaan kestävästi tuottaa vaarantamatta luontoarvoja?

Jutila kaipaa keskustelua aiheesta – ja riskien ymmärtämistä ennen kuin tehdään päätöksiä.

Jutila korostaa, että ilmastonmuutoksen torjunta kannattaa nähdä paitsi raskaana velvollisuutena myös kannustavana tulevaisuustekijänä.

 

Mikko Majander muistuttaa, että näkymä runsaan parin kymmenen vuoden päähän merkitsee ihmisiässä noin yhtä sukupolvea.

– Demografisesti se ei merkitse enää huoltosuhteen kiihtyvää kurjistumista, vaan loppupäästä jo asetelman tasoittumista luonnollisen poistuman myötä. Kun ajattelee Suomen kuntien ja alueiden ikärakenteita, niin jo tälläkin on aika tavalla merkitystä, Majander summaa.

Toivoa tuovat siis uudet sukupolvet.

– Sukupolvessa ehtii moninkertaistua digitaaliseen maailmaan ja sen edellyttämiin taitoihin luonnostaan kasvava ja sopeutuva väestö – ainakin jos pidämme huolta vahvuutemme kivijalasta, kattavasta ja laadukkaasta koulutuksesta.

Majander arvioi, että tulevaisuuden ansaintalogiikat ovat yksilötasoa myöten moninaisemmat kuin osaamme tällä hetkellä ajatella.

Majander uskoo, että palvelusektoritkin avautuvat entistä enemmän rajat ylittävälle kilpailulle.

– Palvelevaan puhelimeen voidaan vastata yhtä hyvin Pielisen kuin Suomenlahden takaa – tai Bangaloresta. Verojen keruu perinteisen infrastruktuurin ja huoltovaltion ylläpitämiseksi tuskin käy helpommaksi, saati yksinkertaisemmaksi.

Mitä tämä sitten tarkoittaa Suomen aluekehitykselle?

– Tulevaisuus syntyy tunnetusti siellä, mihin nuoret naiset muuttavat, ja tässä kilpailussa kaupunkikeskittymät taitavat olla ylivertaisia. Pääkaupunkiseudun imu ja suhteellinen osuus koko väestöstä painottuu entisestään, Majander tiivistää.

 

Hänen mukaansa isossa roolissa ovat kaupunkiverkostot: Helsinki ja Tallinna kehittyvät ”kaksoiskaupungin” suuntaan ilman meren alittavaa tunneliakin, ja nopeat raide- ja tietoliikenneyhteydet integroivat Tamperetta ja Turkua yhdeksi työssäkäyntialueeksi.

Majander ennakoi, että länsirannikon tuotantoklustereilla on kaikki mahdollisuudet menestyä.

– Meri aukeaa rannikolta maailman ääriin asti. Jalostusasteen ja tuotekehittelyn on pysyttävä korkeana, sillä bulkin välittämisestä ei Suomeen jää riittävästi lisäarvoa.

Sisä-Suomen pärjäämistä tukee metsä, jonka innovaatiokyky ei Majanderin mukaan ole – satojen vuosien jälkeenkään – tullut tiensä päähän.

– Maataloudesta ei ole jatkossakaan ”koko maan” asuttajaksi, vaikka ilmastonmuutoksen vaikutuksista on vaikea sen osalta ennustaa suuntaan tai toiseen. Matkailussa on pohjoisen lisäksi paljon potentiaalia järvi-Suomeen ja kulttuuria omaaviin kaupunkeihin.

Mikko Majander painottaa, että kansainvälisesti kilpailevaa tiedepolitiikkaa ei kannata tehdä kotimaisen aluepolitiikan ehdoilla.

– Mutta alueelliset keskukset eivät kukoista ilman henkisesti vireää ilmapiiriä, joissa korkeammilla koulutusasteilla on keskeinen merkitys..

Majanderin mukaan kaupungistumisnäkymät eivät ole uhkakuva kuin pienyhteisönostalgian vaalimisen näkökulmasta.

– Kenties kestävän kehityksen edellyttämät ratkaisutkin on parhaiten löydettävissä ja toteutettavissa urbanisaatiota fiksusti kehittämällä. Päämääränä ei tietenkään ole viiden miljoonan ihmisen megalopoli.

Majanderin mielestä ”koko Suomen” asuttuna pitäminen tarkoittaa 2040-luvulla sitä, että maassa on eri puolilla elinvoimaisia keskuksia – ja mitä useampia, sen parempi.

 

Entä mitä tarkoittaa 2040-luvulla ”aluepolitiikka”?

– Sanojen merkitykset muuttuvat hitaasti. Luultavasti sanan “aluepolitiikan” sisältö on hyvin samanlainen kuin nykyäänkin, mutta sen merkitys on luultavasti paljon pienempi kuin mitä se on tänä päivänä, Liberan Mikko Kiesiläinen ennustaa.

Hän arvioi, että perinteiselle ”siltarumpupolitiikalle” ei ole enää 2020-luvulla mahdollista allokoida yhtä paljon pelimerkkejä kuin aiemmin paremman huoltosuhteen aikoina.

– Kun rahaa on vähemmän jaettavana, niin perinteisen aluepolitiikan merkitys väistämättä hupenee samalla.

Kiesiläisen mukaan alueiden eriytyminen jatkuu ja voimistuu. Sen seurauksena keskitetyt ratkaisut sopivat entistä harvemmin kaikille samanlaisena.

– Ensimmäisten joukossa tämä tulee koskemaan työmarkkinoita. Toimialakohtaiset palkkaratkaisut joilla haetaan samaa palkkakehitystä koko maan alueella, eivät toimi.  

Hänen mukaansa myös julkisen sektorin palveluiden kohdalla nähdään jatkossa enemmän erilaisia ratkaisuja eri alueilla.

– Erityisesti hoivassa ja opetuksessa tullaan näkemään teknologian mahdollistamia uusia ratkaisuja.

 

Karina Jutila puolestaan uskoo, että kielteisesti latautunut aluepolitiikka-käsite jää 2020-luvulla pois käytöstä.

– Tilalle tulee erilaisten alueiden – sekä kaupunkien että maaseudun – elinvoiman kehittäminen. Valtion rooli on jatkossakin vahva muun muassa liikenneinfran kehittämisessä sekä koulutuksessa ja tutkimuksessa.

Julkisten resurssien suuntaamisessa otetaan Jutilan mukaan kuitenkin huomioon alueiden luontaiset elinvoimatekijät, muun muassa osaamisklusterit ja väestökehitys.

Karina Jutila näkee, että elinvoimapolitiikalla on 2040-luvulla vahva legitimiteetti, joka nojaa suomalaisten paikkasidonnaisiin identiteetteihin – lapsuuden tai suvun kotiseudulla tai vapaa-ajanviettopaikkakunnalla on tärkeä arvo suomalaisille.

– Suomen nähdään olevan osiensa summa, Jutila tiivistää.

 

Mikko Majander arvioi, että tulevina vuosikymmeni-
nä aluepolitiikkaa määrittää se, kuinka toteutuvat aluekeskusten omaehtoinen elinvoima ja dynaamisuus.

– Valtion toimesta niille kannattaa jatkossakin luoda edellytyksiä. Esimerkiksi
sekä fyysisen että tietoliikenteen infrastruktuurista tulee pitää huolta, oli sen toteuttamiskeino sitten millainen public-private-partnership hyvänsä.

Henkisten resurssien jaossa tarvitaan Majanderin mukaan myös alueellista näkökulmaa, esimerkiksi koulutus- ja kulttuuripalveluissa.

– Pelkkä markkinaehtoisuus ei riitä lähestymistavaksi, hän korostaa.

Majander muistuttaa, että alueiden eriytyminen ja eriarvoistuminen on totta jo nyt, eikä tulevaisuus muuta asetelmaa tasaisemmaksi.

– Kansalaisten peruspalvelujen turvaaminen edellyttää kyllä jonkinlaista normitusta, mutta sen kattavuus, taso ja järjestämisen tavat ovat 2040-luvulla kuten nykyäänkin poliittisen kamppailun kenttää.

 

Entä demokratia 2040-luvulla? Käydäänkö eduskunta-, kunta- ja mahdollisiin maakuntavaaleihin samoin kuin nyt?

Karina Jutila uskoo, että vaalijärjestelmän uudistaminen on hidasta, vaikka epäkohdista oltaisiin yksimielisiäkin.

– Siksi arvioin, että vaalit toteutetaan nykyisellään myös parin vuosikymmenen kuluttua lisättynä siis suorilla maakuntavaaleilla. Vaalien yhdistämisessä on edetty eli eduskunta-, maakunta- ja kuntavaalit järjestetään neljän vuoden välein samana vaalipäivänä.  

Jutila ennakoi, että myös vaalidemokratian ohella 2040-luvulle tultaessa on kehitetty muita osallistumisen tapoja, muun muassa kansalaispaneeleja poliittisen valmistelun tueksi sekä selkeissä politiikkakysymyksissä kansanäänestyksiä.

Jutila ennustaakin, että 2040-luvulla Suomessa on edelleen varsin pienet luokkaerot.

– Hyvä kansallinen itsetunto, yhteenkuuluvuus ja keskinäinen luottamus ovat yhteiskunnan kantavia tekijöitä, eivätkä ne ole ristiriidassa kansainvälisen vastuun kanssa.

Jutila visioi, että 2020-luvulla aloitettu demokratiataitojen vahvistaminen peruskoulussa onnistui ja näkyy 2040-luvulla aikuisväestön aktiivisuutena.

– Puolueet ovat kehittäneet merkittävästi toimintaansa ja karsineet byrokraattisia järjestökäytäntöjä. Politiikka on entistä vahvemmin eri sukupuolten ja sukupolvien yhteistyötä.

Mikko Majander ei ole yhtä optimistinen.

– Edustuksellisen demokratian ahdinko syvenee sitä mukaa, kun välittävät mekanismit päätöksenteon tai päättävän eliitin ja kansalaisten väliltä heikkenevät. Tämä on näkynyt erityisesti perinteisten puolueiden ja median käymistilassa, eivätkä ne 2040-luvulla ole senkään näköisiä kuin tänä päivänä.

Majanderin mukaan demokratian tulevaisuuden avainkysymys on, kuinka julkisen vallan käyttö onnistuu jatkossa hakemaan oikeutuksensa eli legitimiteettinsä.

– Maailmalla on jo trendin omaisia merkkejä siitä, että puolueet eivät nosta poliittisia johtajia, vaan poliittiset liikkeet syntyvät karismaattisen henkilön ympärille. Ja kuitenkin kansalaisten luottamusta nauttivat instituutiot ovat jatkossakin toimivan demokratian tae.

Majander sanoo, että suoran vaikuttamisen ja demokratian väylät kasvattanevat jatkossa merkitystään.

– Ja hyvä niin: elinvoimainen kansakunta nojaa aktiiviseen kansalaisuuteen. Siinä on toisaalta myös edustuksellista demokratiaa rapauttava ulottuvuutensa, ikään kuin annetun mandaatin voisi kiistää koska vaan – kuin kuluttaja, joka palauttaa pettymykseksi osoittautuneen tuotteen.

Majanderin mukaan jatkossa ammattimaiset lobbaus- ja viestintäverkostot pikemminkin kasvattavat kuin menettävät merkitystään.

– Demokratian näkökulmasta uhkakuvana on kansalaistaitojen polarisoituminen osallistuviin aktivisteihin ja passivoituviin, joiden äänelle ei löydy kanavia kuin korkeintaan protestien muodossa.

Majander ei lähde ennakoimaan maakuntavaalien tulevaisuutta.

– Pidemmällä perspektiivillä en oikein usko kolmiportaiseen vaalidemokratiaan Suomen väestöpohjalla ja maantieteellä. Eurovaalit säilyvät jos Euroopan unioni kestää, mutta demokraattisin väylä integraatioon vaikuttamiseen kulkee jatkossakin kansallisten parlamenttien ja hallitusten kautta.

Myös Liberan Mikko Kiesiläinen on skeptinen maakuntademokratian suhteen.

– Suomen kokoiseen maahan riittää kaksi itsehallinnollista tasoa aivan hyvin. Kuntien ja valtion lisäksi ei tarvita maakuntia. Toisaalta jos maakunnat tulevat, niin sitten loputkin kuntien tehtävät tulisi siirtää maakunnille ja kunnat voisi lakkauttaa tarpeettomina, Kiesiläinen toteaa.

Hänen mukaansa vain puolet Suomen kunnista on riittävän suuria selviytyäkseen järkevästi niille asetetuista tehtävistä.

– Kävi maakuntauudistukselle miten tahansa niin kuntakenttä kaipaa uudistuksia, hän muistuttaa.

 

Entä millainen yhtälö 2040-luvulla on julkinen valta ja yksityinen sektori?

Mikko Kiesiläinen ennakoi, että tuolloin yksityisillä yhtiöillä on nykyistä laajempi asema palvelutuotannossa.

– Monet palvelut, jotka on totuttu näkemään julkisen sektorin tai valtion yhtiöiden tuottamina, siirtyvät yksityisen palvelutuotannon piiriin. Tähän kategoriaan kuuluu sote-palveluita, posti, rautatieliikenne, rahapelit ja alkoholijuomien vähittäismyynti, Kiesiläinen luettelee.

Hän muistuttaa, että tällä hetkellä monia näistä palveluista tuotetaan siten, että maaseudun tappiollista toimintaa subventoidaan kaupunkien kannattavalla liiketoiminnalla.

– VR:n ja Postin toiminta ovat hyviä esimerkkejä tästä ristisubventiosta. Siirtyminen kilpailtuun markkinaan tuo tämän ristisubvention esiin ja tekee sen piilottelusta nykyistä vaikeampaa, Kiesiläinen arvioi.

Mikko Majanderin mukaan julkisen ja yksityisen sektorin dikotomia on jo nyt enemmän poliittisen taistelun retoriikkaa kuin todellisuutta, sillä käytännön ratkaisuissa ne ovat paljolti dynaamisessa vuorovaikutussuhteessa, jopa yhteen kietoutuneita.

– En näe – ainakaan onnellista – tulevaisuutta, jossa jommankumman laidan fundamentalistit saisivat ylivallan. Yhteisen potin kerääminen julkisen vallan kassaan verotuksen keinoin voi 2040-luvulla olla jo yllättävän haasteellista, Majander pohtii.

Karina Jutilan mukaan parin vuosikymmenen kuluttua palvelutuotanto on entistä selvemmin kumppanuuksiin nojaavaa.

– Vahva, asiantunteva ja luotettava viranomaistoiminta on edelleen välttämätöntä palvelujen ohjaamisen ja valvonnan kannalta, mutta sosiaali- ja terveyspalvelujen tuottamisessa ja kehittämisessä on mukana yrityksiä, osuuskuntia ja järjestöjä.

Ongelmana Jutilan mukaan voivat olla esimerkiksi erityisryhmille tuotettavat palvelut kuten päihde- ja mielenterveyspalvelut.

Jutila uskoo, että muutoksista huolimatta erikoissairaanhoito on pidetty julkisena toimintana myös 2040-luvulla.

Olennaista Jutilan mielestä on huolehtia tasa-arvosta, laadusta ja oikeudenmukaisuudesta hyvinvointipalveluissa – ja samaan aikaan pitää kustannusten nousu kurissa.

– Yksityiset toimijat voivat olla tässä myös julkisen sektorin kirittäjiä, hän muistuttaa.

Haastattelu on alunperin julkaistu Kunnallisalan kehittämissäätiön  julkaisemassa Polemiikki-lehdessä.