Lääkäreitä tulee kouluttaa enemmän ja paremmin

Nuorten Lääkärien Yhdistys julkaisi vastineen blogikirjoitukselleni (22.8.2018), jonka kuvaava otsikko oli ”Lääkäreitä tulisi kouluttaa enemmän”. Nuorten Lääkärien Yhdistyksen tehtävänä on ymmärtääkseni toimia nuoren lääkärin äänenä eli käytännössä yhdenlaisena etujärjestönä nuorille lääkäreille. Luonnollisesti myös Lääkäriliitto on vahvasti edustettuna NLY:n toiminnassa.

Vastineen otsikko oli ”Lääkäreitä tulisi kouluttaa paremmin”. Todettakoon, että olen otsikon kanssa täsmälleen samaa mieltä. Kukakohan ei olisi?

Kirjoittajat tuovat kirjoituksessaan ansiokkaasti esiin laillistettujen lääkärien kokonaismäärän sekä ulkomailla tutkintoa suorittavien lääketieteen opiskelijoiden lukumäärän. Viimeisin luku laillistettujen lääkärien määrästä on liki 29 000. On toki todettava, että kaikki laillistetut lääkärit eivät toimi lääkärin työtehtävässä. Lisäksi kirjoittajien mukaan ulkomailla opiskelee liki tuhat henkilöä.

Kuten jo aiemmassa kirjoituksessa toin jo esille, lääkäreiden koulutusmäärien muutokset eivät kerro optimaalisesta eli yhteiskunnan näkökulmasta parhaasta mahdollisesta lääkäreiden lukumäärästä. Jos aikaisemmin koulutettujen lääkärien lukumäärä on ollut valtavasti alakanttiin, on mahdollista, että se on nyt vain merkittävästi alakanttiin. Näin sanottuna tämä on tietysti vain spekulaatiota. Optimaalista lääkärien määrää on hyvin vaikea luotettavasti arvioida. 

Onneksi markkinataloudessa saamme tärkeää informaatiota markkinoiden toiminnasta tutkailemalla kysyntää ja tarjontaa – ja niiden perusteella määräytyviä hintoja eli tässä tapauksessa palkkoja.

Tarkastelkaamme siis lääkäreiden työmarkkinoita. Siis niitä työmarkkinoita, jossa ”lääkärien koulutusmääriä on huomattavasti lisätty”. Lääkärien työttömyys on koulutusmäärien lisäyksestä huolimatta nollan tuntumassa ja keskimääräinen ansiotulotaso on yli kaksinkertainen keskimääräisen palkansaajan tulotasoon nähden. Todellinen ero on vielä suurempi, koska monet lääkärin ammattia harjoittavat nostavat osan tuloistaan pääomatulona palkan sijaan.

Mitä tulotason ja työttömien lääkärien lukumäärän suhteesta pystymme päättelemään? Kysynnän ja tarjonnan lakeja on vaikea kiertää – johtopäätös voi olla vain ja ainoastaan se, että lääkäreiden kysyntä on suurta suhteessa tarjontaan. Yhdelläkään toimivalla työmarkkinalla ei ole vastaavaa tilannetta, mutta jostain syystä monet kokevat, että lääkäreiden tapauksessa tämä ei ole ongelma.

Pystyn toki ymmärtämään asian edunvalvonnallisen näkökulman; Lääkäriliiton mukaan tietysti lääkäreitä on aivan liikaa. Myös Perälä ja Telkkä toteavat, että ”maltillinen ja harkittu koulutusmäärien laskeminen on ajankohtaisempi suunta, sillä nykyisiä opiskelijamääriä ei voida riittävän laadukkaasti kouluttaa.” Huomionarvoista on se, että kirjoittajat eivät ensisijaisesti edes esitä toivetta resurssipulan korjaamiseksi, vaan ennemmin vähentäisivät vaan suoraan koulutusmääriä.

Valitettavasti lääkärien työmarkkinatilanne on muun yhteiskunnan kannalta ongelmallisempi ja siksi argumentoinkin lääkärien lisäkoulutuksen puolesta.

Ennen kuin menen toiseen Perälän ja Telkän kirjoituksen kärkiteemaan eli lääkäriresurssin käyttöön, minun on aivan pakko tarttua yhteen yksityiskohtaan Perälän ja Telkän kirjoituksessa. Se johtuu siitä, että maltillisesti järkytyin lukemastani. Lause menee näin: 

”Tutkimusnäytön valossa koulutuksen lisääminen ei korjaa haja-asutusalueiden tilannetta. Jotta lääkäreitä saataisiin syrjäiselle paikkakunnalle, pitäisi siellä olla työ myös puolisolle, koulut lapsille ja palveluita käytettäväksi. On ymmärrettävää, jos lääkäri ei jää paikkakunnalle, mikäli nämä edellytykset eivät täyty. Tämä ei ole pelkästään lääkäreitä koskeva trendi.”

Ensinnäkin haluaisin tietää mitä nämä ”tutkimukset” ovat, joihin edellisessä kappaleessa viitataan. Sanotaanko näin, että olen skeptinen tämän tutkimusnäytön valaisevuudesta – erityisesti siksi, ettei kirjoituksessa kerrota mihin tutkimukseen viitataan. Mutta tämä ei sinänsä ollut järkyttymiseni aihe vaan se, että ilmeisesti Perälän ja Telkän mukaan lääkärien (tai kenen tahansa työvoimapuolan kohteena olevan ammattiryhmän edustajan) puolisolle ja lapsille pitäisi tarjota jonkinlaista erityiskohtelua muihin kansalaisiin suhteessa.

Eikö putkimiesten, kaupan kassojen, rekkamiesten, sairaanhoitajien, roskakuskien, pilottien, puolustusvoimien työntekijöiden, hammaslääkärien, opettajien, kaupunginjohtajien, rovastien, kanttorien, urkurien tai metsurien samalla tavalla pidä ottaa täsmälleen samat rajoitteet huomioon? Myös heillä on kenties lapsia ja puoliso, joita ajatella muuttopäätöstä tehdessään. Vastaus on, että kyllä pitää ja se on täysin luonnollinen osa työmarkkinoiden toimintaa. Lääkärien professio ei eroa mitenkään muista ammattikunnista. Kirjoittajat toki toteavat, että ”tämä ei ole pelkästään lääkäreitä koskeva trendi”. No ei varmasti ole, koska se on universaali totuus kaikille ammattikunnille – mikä argumentti tämä sitten on minkään asiaan liittyvän puolesta? 

Työmarkkinoilla on niin, että työmarkkinan ollessa riittävän kilpailtu, moni on valmis omasta halustaan siirtymään hänelle vähemmän houkuttelevammalle asuinpaikkakunnalle. Ekonomistislangilla reservaatiopalkka on laskenut, jolloin työn vastaanottamisen kynnys alenee. Tämä koskee niin lääkäreitä kuin muitakin ammatteja. Lääkäreiden koulutusmäärien lisäämisellä olisi juuri tämä vaikutus.

Perälä ja Telkkä tuovat esiin myös sen, että opetuksessa ryhmäkoot ovat kasvaneet liiaksi heikentäen oppimisen laatua. Tästä emme saa erimielisyyttä aikaan. Lääkärien lisäkouluttaminen vaatii myös sitä, että resurssit per oppilas pysyvät vähintään ennallaan tai mieluiten kasvavat hieman. Tämä onkin yksi ongelma, johon poliittisessa päätöksenteossa törmää aika ajoin – joskus on poliittisesti vaikea tehdä päätös, joka maksaa rahaa nyt, mutta tuo hyötyjä vasta kaukana tulevaisuudessa. Hallituskausikin on vain neljän vuoden mittainen. 

Lopuksi kirjoittajat alleviivaavat myös lääkärien työn järkevöittämistä. 

”Lääkäreiden määrästä puhuttaessa on kiinnitettävä huomio myös siihen, mitä lääkärit tekevät. Nyt iso osa työajasta menee kirjaamiseen, tilastointiin ja muihin koulutusta vastaamattomiin tehtäviin, sillä muusta henkilökunnasta on karsittu. Jo tämän muuttaminen vapauttaisi ison määrän lääkäriresurssia potilaiden hoitamiseen.”

Tästäkään emme saa erimielisyyttä aikaan. Lääkärin työ on pidettävä tarkoituksenmukaisena, oli ammattilaisia sitten paljon tai vähän. Se on riippumaton siitä kysymyksestä tulisiko lääkäreitä kouluttaa enemmän tai vähemmän. Jos lääkäreitä on vähän, pitää työtehtävien tarkoituksenmukaisuuteen kiinnittää huomiota, jotta lääkäriresurssi saadaan aikaisempaa paremmin käyttöön. Jos lääkäreitä on enemmän, pitää työtehtävien tarkoituksenmukaisuuteen kiinnittää huomiota, jotta lääkäriresurssi saadaan aikaisemmin paremmin käyttöön. 

Vai perusteleeko lääkärien määrä sen, kannattaako lääkärin työ järjestää mahdollisimman tarkoituksenmukaisesti? Toivottavasti ei.