Kansainvälisessä vertailussa Suomen korkeakoulujärjestelmä on rahoitusrakenteeltaan varsin poikkeuksellinen. Yksityinen rahoitus muodostaa pienemmän osan rahoituksesta kuin missään muussa OECD-maassa.
Suomi käyttää julkista rahaa korkeakoulujärjestelmään enemmän kuin mikään muu OECD-maa suhteessa bruttokansantuotteeseen.
Suomen korkeakoulut ovat siis kaikista eniten riippuvaisia julkisesta rahoituksesta.
Erityisen ikäväksi tilanteen tekee se, että Suomen julkinen talous on väestön ikääntymisen vuoksi tiukoilla. Tilastokeskuksen mukaan työikäisen väestön määrä on kääntynyt laskuun jo vuonna 2010, ja laskun odotetaan jatkuvan vuoteen 2030 asti.
Maksajien määrän väheneminen ja samanaikainen huollettavien määrän kasvu on hankala yhdistelmä. Julkisen talouden ollessa jo valmiiksi alijäämäinen kaikki menoerät joudutaan käymään läpi ja säästökohteita on löydyttävä.
Yliopistojen rahoitus on jo nyt joutunut säästötoimien kohteeksi, vaikka isompia julkisen talouden sopeutustoimia on varmasti luvassa 2020-luvulla. Yliopistojen ei suinkaan pitäisi olla ensimmäisten leikkauskohteiden joukossa. Esimerkiksi tuottamattoman maatalouden tukemiseen käytetyt 2,7 miljardia euroa olisivat paljon viisaampi säästökohde. Se, että yliopistot eivät ole kyenneet pitämään puoliaan edes maatalousyrittäjien edunvalvonnan rinnalla, kertoo karua kieltä siitä, mitä ensi vuosikymmenellä on odotettavissa.
Talouspolitiikan arviointineuvoston vuoden 2017 raportissa todetaan:
”Yliopistoresurssien supistuminen on kansainvälisesti harvinainen ilmiö. Suomi on ainoa maa Euroopassa, jossa korkea-asteen tutkinnon suorittaneiden osuus populaatiosta ei ole kasvanut 2008 – 2016. Suomi on menettänyt asemansa korkeimmin koulutettuna maana Euroopassa ja OECD:ssa (katso kuitenkin Hedman ja Kivinen, 2017).”
Maisteritutkinnolle omavastuuosuus
Valtion harjoittaman tulonjakopolitiikan tavoitteena tulisi olla yhteiskunnan huono-osaisten tunnistaminen ja auttaminen. Korkeakouluopiskelijoita ei voida pitää yhteiskunnan huono-osaisina.
Lasten ja nuorten syrjäytymistä ehkäisemään perustetun Me-säätiön vuonna 2017 tekemän selvityksen mukaan korkeakoulutetut tienaavat työuransa aikana jopa miljoona euroa enemmän kuin kouluttamattomat. Opiskelijat ovat usein pienituloisia, mutta huomattavasti harvemmin huono-osaisia.
Huono-osaisuus on vaihtoehtojen puutetta. Korkeakouluopiskelijat taas ovat vapaaehtoisesti pienituloisia. He ovat ikäluokkansa lahjakkaimpia, ja heillä on lukuisia vaihtoehtoja opiskelemiselle. He ovat kuitenkin valinneet väliaikaisesti alemman tulotason, jotta voivat loppu-uran ajan nauttia korkeammasta tulotasosta, mielekkäämmistä työtehtävistä tai sosiaalisesta arvostuksesta.
Tämän vuoksi täysin maksuton maisterin tutkinto ei ole hyvää tulonjakopolitiikkaa. Kuten Me-säätiön tutkimuksesta käy ilmi, korkeakoulututkinnolla on Suomessa erittäin suuri taloudellinen arvo. Koulutetusta väestöstä hyötyy koko yhteiskunta, mutta suurin hyötyjä korkeakoulutuksesta on opiskelija itse.
Kandidaateiksi valmistuvat ovat saaneet kolme vuotta arvokasta mutta maksutonta korkeakouluopetusta ja arvostetun tutkintotodistuksen. Esimerkiksi Iso-Britanniassa, missä myös kandidaatin tutkinto on maksullinen, suurin osa korkeakouluun päässeistä siirtyy kandidaatin tutkinnon jälkeen työmarkkinoille. Monet korkeakoulutettua työvoimaa edellyttävät työtehtävät eivät siis vaadi maisterin tutkintoa.
Yliopistojen rahoituksen turvaamiseksi olisi syytä laajentaa rahoituspohjaa ja antaa yliopistoille mahdollisuus periä maisteriopiskelijoilta omavastuuosuus tutkinnon kustannuksista lukukausimaksuina. Näin ollen maisterin tutkinnosta perittävä omavastuuosuus siirtäisi osan tutkinnon kustannuksista sille, joka siitä eniten hyötyy: opiskelijalle.
Samalla opintolainan enimmäismäärää tulisi korottaa siten, että koko omavastuuosuus olisi mahdollista kattaa lainalla. Lainan takaisinmaksu tulisi sitoa opiskelijan tutkinnon jälkeisiin tuloihin siten, että takaisinmaksu alkaa vasta, kun valmistuneen maisterin tulotaso on noussut vaikkapa keskimääräisen tulotason yläpuolelle. Jos tulotaso ei nouse tuolle tasolle, ei lainaakaan tarvitsisi maksaa takaisin. Näin opiskelijalle ei muodostuisi rahoitusongelmaa opintojensa aikana eikä riskiä takaisinmaksuvaiheessa. Lisäksi pienituloisista perheistä tuleville opiskelijoille voitaisiin myöntää vapautus omavastuuosuudesta.
Tutkinnon kustannusten omavastuuosuuden rajaaminen vain maisteriopintoihin ja koko omavastuuosuuden kattava opintolaina varmistaisivat parhaiten mahdollisuuksien tasa-arvon säilymisen. Lukukausimaksuista on hyviä kokemuksia muun muassa Iso-Britanniassa. Siellä vuosina 1998, 2006 ja 2012 tehtiin lukukausimaksu-uudistukset edellä kuvatun mukaisesti.
Uudistukset ovat lisänneet yliopistojen resursseja, kun korkeakoulujen opiskelijapaikkojen lukumäärää on voitu kasvattaa. Uudistus on myös lisännyt väestön koulutustasoa. Samanaikaisesti osa lukukausimaksujen tuomista lisäresursseista on kohdistettu pienituloisista perheistä tuleville opiskelijoille.
Uudistusten seurauksena pienituloisista perheistä tulevat nuoret päätyvät korkeakouluopiskelijoiksi suuremmalla todennäköisyydellä kuin ennen uudistusta.
University College Londonin korkeakoulututkimusyksikön tutkimuksen mukaan vuonna 2004 köyhimmiltä alueilta tulevista nuorista noin 10 prosenttia päätyi korkeakoulutukseen. Vuoteen 2016 mennessä tuo osuus oli noussut 20 prosenttia. Ero rikkaisiin alueisiin on toki edelleen suuri, mutta korkeakoulujen lukukausimaksujen periminen on kaventanut eroa.
Tämä artikkeli on osa Liberan julkaisua
Paljon opittavaa – kuinka korjata Suomen korkeakoulutusBlogit
Liberan blogiin kirjoittavat eri alojen asiantuntijat tai muuten vain mielenkiintoiset henkilöt. Blogit ovat kirjoittajiensa mielipiteitä, eivätkä välttämättä edusta Liberan virallista kantaa.
Tietoa kirjoittajasta
Mikko Kiesiläinen
Mikko Kiesiläinen is an economist at EK – Confederation of Finnish Industries. He has previously worked as the Director of HYY Group and as a consultant for McKinsey. He has a Master's degree from the London School of Economics, and a Bachelor's degree from the University of York. Mikko was the CEO of Libera Foundation in 2018-2019.
5 kommenttia artikkeliin Paljon opittavaa – maisteriopinnoista pitää voida periä lukukausimaksua
Koulutusta haluava täytyy osallistua huomattavasti enemmän kustannuksiin jo ihan siitä syystä että tällä hetkellä näyttää siltä että koulutettuja on liikaa kysyntään nähden.Sipilän hallituskauden aikana on syntynyt vaan halpatyötä mihin ei juuri koulutusta tarvita ja Sipilä itse myöntänytkin että näin on tapahtunut eikä pysty suuntaa ilmeisesti muuttamaan.Suomesta tullut bulkkimaa halpapalkka suosiva ei laatua ei tasoa missään jo kansan omat kulutusmahdollisuudet pyörii Lidlin ja Tokmannin Viron ostosten ympärillä+valtion jatkuva alijäämäisyys johtuen huoltosuhde ongelmista mitkä vaan kasvaa . Eiköhän tämä ole nähty ja viimeinen sammuttaa valot ja korkeakoulutusta on kohta vaan muistoissa entisestä hyvästä ajasta.Suomi on jumbosijalla Skandinaviassa talouden huonojen valintojen takia.
”Lainan takaisinmaksu tulisi sitoa opiskelijan tutkinnon jälkeisiin tuloihin siten, että takaisinmaksu alkaa vasta, kun valmistuneen maisterin tulotaso on noussut vaikkapa keskimääräisen tulotason yläpuolelle. Jos tulotaso ei nouse tuolle tasolle, ei lainaakaan tarvitsisi maksaa takaisin.”
Varsin mielenkiintoinen idea, jos tämä saataisiin järkevällä tavalla toimimaan. Mutta toisaalta näen tässä kaksi haastetta, joihin kaipaisin vastuksia:
1. Yksi tärkeimmistä perusteista maksulliseen korkeakoulutukseen siirtymiseen on mielestäni se, että yksilö ottaisi itse enemmän vastuuta niin opiskeluiden loppuunsaattamisesta kuin siitä, mitä opiskelee. Tällaisen järjestelmän heikkous on epäilemättä se, että yhteiskunnan ja talouden kannalta ”hyödyttömien” tutkintojen tehtailu olisi edelleen maksutonta silloin kun nämä eivät johda yli 3000 tonnin palkkoihin. Mikä on varsin yleistä monilla humanistisilla aloilla. Yksi hyöty maksullisesta järjestelmä kun on se, että ihmiset ottaisivat enemmän vastuuta ”koulutusinvestointiensa” tuloksista. Eikö tämä yksi argumentti maksullisen järjestelmän puolesta kuivu nyt kasaan?
2. Vaikka edellinen ehdotus otettiin esille esimerkin omaisesti, niin tuon konkretisointi voi aiheuttaa ongelmia. Jos opintolainan takaisinmaksuun otettaisiin tiukka mediaaniansion (3000 euroa) raja, niin eikö se muodostaisi myös kannustinloukun kyseisen tulotason kohdalle? Jos lainaa joutuisi lyhentää kuussa 100 euroa ja takaisinmaksu astuisi välittömästi voimaan 3000 euron jälkeen, niin 2999 tienaavan tulisi tienata – verotus huomioiden – lähes 200 euroa enemmän, mikäli haluaisi lisätä nettotulojensa määrää. Tämä kannustinloukku tulisi lisäksi varsin yleisen tuloluokan kohdalle ja koskettaisi näin monia. Ja tokihan tätä siirtymää lainan maksuun voidaan ”pehmentää”, mutta kannustiongelma tuskin kokonaan poistuisi. Varsinkin kun verotuksen progressio alkaa muutenkin iskemään 3000 euron tulojen kohdalla.
Summa summarum: Liberaalin ja rationaaliseen valintaan luottavan näkökulman kautta on joskus helppo puolustaa monia toimenpiteitä. Vaikeampaa onkin yhdistää tähän näkökulmaan mahdollisuuksien tasa-arvo ja sosiaalinen vastuu. Tässä on paljon hyvää yritystä, mutta haluaisin nähdä konkreettisen mallin, joka toimisi.
Aika erikoinen päätelmä. Eikö tuossa nyt oiota ässämutkia suoraksi niin että puskissa suhisee? Opiskelijoiden määrään vaikuttaa monta asiaa, enkä löydä yhteenkään loogista perustetta lukukausimaksuista. Syistä muutama mitkä tulee mieleen: Brändäys, yritysten vaatimukset, työllistyminen, kysyntä, mielikuvat, trendit, helppous jne.
Suomesta on sellainenkin erikoinen tilasto että lapsiperheiden köyhyys on yleisestä trendistä poiketen kasvanut. Tähän yhtälöön opiskelun tekeminen lainapainotteiseksi tai jopa maksulliseksi, kuulostaa hyvin pelottavalta. Opiskelun kuuluu olla jokaisen perusoikeus, jonka itse voi sitten päättää haluaako sitä vai ei. Tukien kestolla voidaan sitten rajata sitä, kuinka kauan siellä koulun penkillä ollaan.
Erittäin fiksua tekstiä. Maisteriopintojen maksullisuuteen sisältyy – vaikka sitä Kiesiläinen ei erikseen alleviivaa – ajatus sisäänrakennetusta kandidaattiopintojen arvostuksen ja tason kohottamisesta. Kandidaatin tutkintoa ihmiset ja työelämä eniten tarvitsevat. Sen avulla jokaisen kykenevän on mahdollista saavuttaa hyvä elämä. Maisteriopinnot ovat jo osa tieteellistä suuntautumista, ja joka tapauksessa erikoiskoulutusta. Kiesiläisen esittämä järjestelmä on yhteiskunnan laajuisesti ihmiskeskeinen ja johtaa kaikki opiskelijat parempiin ja sopivimpiin tutkintoihin varallisuudesta riippumatta.
Voisiko ajatella niin, että yksityisillä yliopistoilla olisi lukukausimaksut ja julkiset yliopistot rahoitettaisiin verovaroin?
Tai ehkä lukukausimaksuja voisi periä EU:n ulkopuolelta tulevilta opiskelijoilta. Alumni saattaisi myös suostua tukemaan lahjoituksin ja testamentein yliopiston sijoitustoimintaa. Ja progressiivinen tulovero palauttaa koulutuksen hyödyn tehokkaasti takaisin valtion taskuun.