Paljon opittavaa – kandidaatin ja maisterin tutkinnot on erotettava toisistaan

Selkein esimerkki Bolognan julistuksen pintapuolisesta toteuttamisesta on yliopistotutkintojen kaksivaiheisuus. Julistus edellyttää, että yliopistotutkinnot jaetaan kahteen osaan: 3–4-vuotiseen alempaan tutkintoon ja 2-vuotiseen ylempään tutkintoon. Suomessa tutkinnot nimettiin kandidaatin ja maisterin tutkinnoiksi.

Ennen Bolognan julistuksen edellyttämää tutkintouudistusta suomalainen kandidaatin tutkinto viittasi yleensä ylempään viisivuotiseen korkeakoulututkintoon. Käytännössä se siis vastasi nykyisen kandidaatin ja maisterin tutkinnon yhdistelmää – se vain suoritettiin yhtenä kokonaisuutena.

Bolognan julistukseen nojaavan eurooppalaisen ohjeistuksen tarkoitus oli lisätä oppilaiden liikkuvuutta yliopistojen ja maiden välillä. Ajatuksena oli, että yhteneväisten kandidaatin tutkintojen perusteella olisi helpompaa hakea toisessa yliopistossa suoritettavaan maisterin tutkintoon.

Korkeakoulujen välinen liikkuvuus lisää kilpailua sekä oppilaiden että instituutioiden välillä ja kannustaa molempia parempiin suorituksiin. Globaalissa ympäristössä kansainvälisen liikkuvuuden tuoma parempi kielitaito ja eri kulttuurien tuntemus ovat entistä arvokkaampia taitoja. Lisäksi kaikenlainen liikkuvuus on tehokas tapa siirtää parhaita käytäntöjä maasta ja instituutiosta toiseen.

Suomessa tämä hyvä tavoite on onnistuttu torppaamaan. Kandidaatin tutkinto on jäänyt pelkäksi muodollisuudeksi, eikä siitä ole tullut itsenäistä tutkintoa. Suomessa lähes kaikki yliopistojen opiskelupaikat myönnetään edelleen maisterin tutkintoon johtavaan 3+2-vuotiseen ohjelmaan. Opiskelijat etenevät automaattisesti maisteriopintoihin, eivätkä maisteriopinnot edes edellytä sitä, että kandidaatin tutkinto olisi valmis. Maisterivaiheen opinnot on siis mahdollista aloittaa, vaikka alempi tutkinto olisi vielä kesken.

Kansainvälisessä vertailussa käytäntö on varsin poikkeuksellinen. Järjestelmä ei myöskään kannusta korkeakouluja strukturoimaan tutkinto-ohjelmiaan siten, että ne voi suorittaa järkevästi normaaliajassa, minkä takia opiskeluajat venyvät. Suomessa lähes kaikki paikat maisteriopintoihin varataan oman koulun oppilaille

Muualla maailmassa maisteriohjelmiin haetaan erikseen, ja kaikki hakijat ovat samalla viivalla riippumatta siitä, ovatko he tehneet kandidaatin tutkinnon samassa vai toisessa yliopistossa. Esimerkiksi Iso-Britanniassa opinto-oikeus myönnetään vain kandidaatin tutkintoon. Sen suoritettuaan opiskelijat harvoin jatkavat opintojaan samassa yliopistossa. Käytännössä ainoat opintosuunnat, joissa opinto-oikeus myönnetään suoraan ylempään tutkintoon, ovat lääketiede ja eräät erikoistuneet tekniset alat.

Suomalainen tapa jakaa maisterivaiheen opiskelupaikat oman yliopiston kandidaateille pitäisi lopettaa. Tällä uudistuksella olisi kolme hyvää vaikutusta:

• Uudistuksen myötä useammat siirtyisivät työelämään kandidaatin tutkinnolla.
• Uudistus palkitsisi opiskelijoita panostamisesta kandidaattivaiheen opintoihin. Siten parhaiten opinnoissa menestyneillä olisi myös parhaat edellytykset päästä halutuimpiin maisteriohjelmiin.
• Uudistus mahdollistaisi maisterivaiheen opiskelupaikkojen kohdentamisen niille opiskelijoille, joilla on opintoihin parhaat edellytykset.
• Uudistus lyhentäisi valmistumisaikoja, kun opintojen eteneminen normaalissa, tutkinnon laajuuden mukaisessa ajassa yleistyisi.

Suomalaisten yliopistojen välillä on opiskelijoiden näkökulmasta selkeitä haluttavuuseroja. Yleisradio teki vuonna 2014 vertailun, joka perustui Tilastokeskuksen keräämiin tietoihin. Vertailun mukaan esimerkiksi Helsingin yliopistosta valmistuvat oikeustieteen maisterit tienaavat keskimäärin enemmän kuin maamme muista korkeakouluista valmistuvat oikeustieteen maisterit. Perustellusti voidaan sanoa, että Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan maisteriohjelma on alallaan Suomen halutuin.

Nykyisen mallin mukaisesti Helsingin yliopiston kandidaatin tutkinnon heikolla keskiarvolla suorittanut opiskelija saa automaattisesti opiskelupaikan Suomen halutuimmasta maisteriohjelmasta. Muissa yliopistoissa oikeustieteen alemman tutkinnon suorittaneet voivat hakea yhteensä kymmentä paikkaa, jotka on varattu Helsingin yliopiston ulkopuolelta tuleville.

Koska yliopiston vaihto astetta parempaan opinahjoon on tehty niin vaikeaksi ja maisteripaikka omassa yliopistossa on jo varma, miksi opiskelija panostaisi alempaan, kandidaatin tutkintoon?

Paljon reilumpaa ja kannustavampaa opiskelijoille olisi, jos kaikki oikeustieteellisen maisterivaiheen paikat jaettaisiin yhteishaun perusteella.

Näin parhaat ohjelmat saisivat parhaat opiskelijat. Opiskelijoilla olisi motivaatiota suorittaa opintonsa huolellisesti alusta loppuun, kun hyvästä opintomenestyksestä palkittaisiin mahdollisuudella valita ensimmäisten joukossa, missä jatkaa opintojaan.

Tällä hetkellä korkeakoulun vaihtaminen kandidaatin ja maisterin tutkinnon välissä on niin vaikeaa, että parhaiden yliopistojen kandiohjelmiin kannattaa pyrkiä, vaikka opinnot olisi jo aloittanut muualla ja parempaan korkeakouluun päästessä ne joutuisi aloittamaan alusta.

Suomen nykyjärjestelmä vaikeuttaa myös poikkitieteellisyyttä. Kun lähes kaikki maisteriohjelmien paikat on varattu juuri samasta pääaineesta kandidaatin tutkinnon tehneille, pääaineen vaihtaminen on vaikeaa. Helsingin yliopistossa pääaineen vaihtaminen tiedekunnan sisällä saattaa olla vaikeampaa kuin ulkomaiseen yliopistoon siirtyminen.

Esimerkiksi valtiotieteellisessä tiedekunnassa antropologian kandidaatin tutkinnolla ei ole ollut mahdollista siirtyä valtio-opin maisteriohjelmaan. Sen sijaan samalla tutkinnolla on päässyt opiskelemaan valtio-oppia Iso-Britannian huippuyliopistoihin.

Pieniä parannuksia on toki nähty. Muutamat tiedekunnat eri yliopistoissa ovat perustaneet erityisesti kansainvälisille opiskelijoille suunnattuja maisteriohjelmia, joihin myös oman yliopiston opiskelijat joutuvat hakemaan. Näiden maisteriohjelmien opiskelijamäärät ovat kuitenkin marginaalisia kokonaisuuteen nähden.