Liberan Suomen turvallisuuspolitiikka: 100 vuotta kahden vaiheilla -raportti julkaistiin osissa. Tämä on raportin toinen kirjoitus.
Yhdysvaltain ja Euroopan suhteet rakentuivat maailmansotien jälkeen kolmelle tukipilarille: neuvostovallan vastustamiselle, päättäjäeliitin henkilökohtaisille suhteille sekä tiiviille kauppasuhteille. Yhdysvaltojen liittovaltio syntyi Euroopasta tulleesta muuttoliikkeestä ja amerikkalaisten suhde atlantin yli on ollut perinteisesti lämmin, joskaan ei ristiriidaton.
Taloudelliset siteet ovat tänäkin päivänä vahvat. Yhdysvaltojen investoinnit Eurooppaan ovat kolminkertaiset verrattuna investointien arvoon Aasiassa. EU:sta Amerikkaan tehdyt investoinnit ovat puolestaan kahdeksankertaiset suhteutettuna Aasian maihin [1]. Vaikka jälkimmäisten osuus kasvaa, on kaupan ja taloudellisen vuorovaikutuksen merkitys atlantin yli vielä sukupolvien ajan vahva, tuli vapaakauppasopimusta koskaan tai ei.
Kahden toisen tukipilarin osalta tilanne on kuitenkin tänä päivänä aavistuksen erilainen. Venäjän viime vuosien aggressiivisesta toiminnasta huolimatta suhtautuminen Putinin hallintoon on ollut Euroopan maissa ja Amerikassa viime kuukausiin saakka vaihtelevaa. Virallinen linja on ollut Venäjän aggressiot tuomitseva, mutta politiikka on hyvin moniäänistä. Päättäjäeliitin väliset suhteet ovat puolestaan kokeneet kolauksen Donald Trumpin valinnan myötä. Suhtautuminen Yhdysvaltoihin on ollut Irakin sodan jälkeen huomattavasti epäilevämpää kuin vielä kylmän sodan aikana.
Muutama vuosi sitten eurooppalaiset iloitsivat Edward Snowdenin tehtyä kiusallisia ja laajamittaisia paljastuksia Yhdysvaltain tiedustelusta. Terrorismin vastaisessa taistelussa Euroopan maat ovat kuitenkin sittemmin joutuneet tukeutumaan entistä enemmän USA:n tiedusteluun. Euroopan suhde Amerikkaan on kuin murrosikäisen tyttären suhde isäänsä. Turvallista ihmistä vastaan uskaltaa kapinoida, mutta nyt on teini ihmeissään, kun isä on alkanut elää omaa kreisiä vaihettaan.
Trumpin puheita on kauhisteltu Euroopassa yli vuoden päivät. Ulko- ja turvallisuuspolitiikan saralla on suuri vallankumous kuitenkin jäänyt tekemättä. Michael Flynn sai lähteä valkoisesta talosta jo alkuvuonna ja suuri diili Yhdysvaltain ja Venäjän välillä on poissa päiväjärjestyksestä. Kukaan ei usko sen paluuseen liittovaltion poliisin FBI:n selvittäessä hallinnon kampanjan aikaisia yhteyksiä Venäjälle. Ulko- ja turvallisuuspolitiikka on ollut Trumpin alkukauden ajan tukevasti hallinnon “aikuisten”, kuten Rex Tillersonin, James Mattisin ja H. R. McMasterin harteilla.
Amerikkalaisten ulko- ja turvallisuuspolitiikka on siis epäilyistä huolimatta pysynyt tekojen tasolla perinteisenä, vaikka Trumpin tviittidiplomatia onkin tuonut suhteiden hallintaan oman voimakkaan mausteensa. Yhdysvallat on viime vuosina ja kuukausina lisännyt puolustussatsauksiaan Euroopassa. Amerikkalaisten “reassurance” Euroopassa on dollarimääräisesti nelinkertaistunut Krimin valloituksen jälkeen. Trump hyväksyi keväällä Montenegron Naton jäseneksi; ensimmäisen uuden jäsenen yhdeksään vuoteen.
Toukokuussa Euroopan maissa kuultiin syvä helpotuksen huokaus, kun Trump myöntyi lausumaan tukensa Natolle ja sen turvatakuulausekkeelle. Nyt pian vuoden virassaan olleen presidentin suhdetta Pohjoisatlantin puolustusliittoon oli arveltu siitä asti kun Trump oli arvostellut Natoa kovasanaisesti kampanjansa aikana. Trumpin kielenkäyttö on ollut tälläkin politiikan saralla ennenkuulumatonta, mutta itse asia ei sinänsä ole lainkaan uusi.
Trump ei ole ensimmäinen Amerikan presidentti, joka vaatii eurooppalaisia liittolaisiaan lisäämään puolustusmenojaan. Nixonin presidenttikauden alkuajoista saakka ovat amerikkalaiset pyrkineet samaan [2]. Tulokset ovat olleet vaihtelevan laihoja. Ennen Trumpin presidenttikautta ja Venäjän aggressioita Krimillä ja Ukrainassa ei eurooppalaisessa polittisessa keskustelussa maanitteluihin juuri edes kiinnitetty huomiota. Yhdysvallat kantaa 70 % Naton menoista, vaikka sen BKT (17 biljoonaa dollaria) on pienempi kuin Euroopan (20 biljoonaa dollaria). Harva eurooppalainen Nato-maa täyttää kahden prosentin puolustusmenokriteerin.
Kesäkuussa 2011 Yhdysvaltain silloinen puolustusministeri Robert Gates varoitti Naton muuttuvan merkityksettömäksi, mikäli sen vauraat jäsenmaat eivät lisäisi puolustukseen suunnattuja menojaan [3]. Gates varoitti jäähyväispuheessaan, että Yhdysvaltain kongressilla olisi loppumassa kärsivällisyys tukea liittolaisiaan. Vaikka valkoinen talo tuolloin sanoutuikin irti Gatesin puheista ja totesi niiden edustavan lähinnä Pentagonin linjaa, ei presidentti Obama vaatinut yhtään sen vähempää. Obaman ulkopolitiikan “Pivot to Asia” -doktriini tarkotti Amerikan sotilaallisten satsauksien lisäämistä Aasiassa, myös Euroopan kustannuksella.
Trump on nostanut pöydälle sellaisia tabuja, joita Amerikassa on ehkä ajateltu, muttei ole tohdittu lausua ääneen varsinkaan kansainvälisen diplomatian kentillä. Kumppanien arvostelulla on aina myös poliittinen hinta, joka saattaa olla suurempi kuin alkuperäinen harmi. Ennen Afganistanin sotaa 2000-luvun alussa hyökkäystä johtaneen US-kenraali Tommy Franksin kerrotaan valittaneen, ettei hänellä olisi aikaa ryhtyä Tanskan ilmavoimien asiantuntijaksi [4]. Riippumatta siitä kuinka suuri kyseinen huoli oli nopeasti valmistellussa Nato-operaatiossa, kuvaa se hyvin sitä asennetta, joka joillain amerikkalaisilla vielä 10-15 vuotta sitten oli liittolaisiaan kohtaan.
Sittemmin on ääni kellossa muuttunut. Pitkäksi venynyt Afganistanin sota, Syyrian sisällissota, ISIL:n nousu sekä uudet jännitteet Euroopan itärajalla ovat johtaneet siihen, että eurooppalaisten kumppanien panosta pikemmin kaivataan. Operatiivinen kitka ei ole yhteisistä käytännöistä, standardeista ja johdosta huolimatta kadonnut, mutta yhteistyön poliittinen painoarvo on tänä päivänä huomattavasti suurempi. Yhdysvallat hyötyy Natosta ja sen kumppaneista siinä missä Eurooppakin. Ilman Natoa eurooppalaiset todennäköisesti sotisivat vähemmän amerikkalaisten rinnalla Euroopan ulkopuolisissa valtioissa.
Terrorismi ja informaatiovaikuttaminen ovat muuttaneet sodan luonnetta. Amerikkalaisilla ei myöskään ole Euroopan tasoisia muita, luonnollisia ja luotettavia kumppaneita. Japani ei suostu nostamaan puolustusmenojaan yli prosentin BKT:sta ja sillä on omat intressinsä lähialueillaan. Etelä-Korea on ollut viime vuosina – ja kuukausina – arvokas kumppani, mutta se muun muassa kieltäytyy tiiviimmästä yhteistyöstä Japanin kanssa. Yhdysvalloille Euroopan tiiviimpi puolustusyhteistyö sopii oikein hyvin, jos se tarkoittaa lisää resurssipanostuksia, parempaa materiaali-integraatiota sekä Naton suorituskykyjen täydentämistä.
Saksa uinuu, Eurooppa empii
Merkelin Saksa on sitoutunut EU:n integraation tiivistämiseen ja erityisesti myös yhteisen puolustuksen kehittämiseen. Muiden eurooppalaisten Nato-maiden lailla virallisen Saksan innostus Euroopan puolustuksen kehittämistä kohtaan ei kuitenkaan käsitä Naton heikentämistä, vaan päinvastoin, sen päälle rakentamista. Saksa on täysin Yhdysvaltojen varassa mitä tulee ydinasesuojaan ja perinteisiin sotilasvoimiin. Kun Saksan Bundeswehr vuonna 1955 perustettiin, se integroitiin suoraan Natoon ja liittoutuneiden Euroopan komentajan – amerikkalaisen kenraalin – alaisuuteen.
Saksa sai varsinaisen suvereniteettinsa takaisin vasta jälleenyhdistymisen myötä vuonna 1990. Länsi-saksalaiset elivät pitkään voimakkaassa kiitollisuuden tunteessa Mihail Gorbatsovia kohtaan, joka salli Saksojen rauhanomaisen yhdistymisen ja Itä-Saksan integroimisen niin EU:n kuin Naton piiriin. Saksan lähihistoria selittää saksalaisten monimutkaista Venäjä-suhdetta. Edelleen moni näkee Venäjän pikemmin ystävänä ja kumppanina kuin uhkana.
Saksa on viime kuukausina työnnetty haluttomana johtajarooliin Euroopan tulevaisuuden määrittelyssä. Jos Saksan kansallistunne on ollut tervehtymään päin viimeisen 20 vuoden aikana, on asennoituminen sotilaallisiin kysymyksiin pysynyt maltillisena. Vuodesta 2014 alkanut epävarmuuden aika Euroopan itärajalla ei ole heijastunut yhtä vahvasti Saksan turvallisuuspoliittiseen ilmastoon kuin monessa muussa Euroopan maassa.
Vuoden 2015 turvapaikanhakijamäärät nostattivat syksyllä maahanmuuttokriittisen AfD:n parlamenttiin, mutta flegmaattisuus turvallisuus- ja puolustuskysymyksissä sekä erityisesti suhteessa Venäjään on käsinkosketeltavaa. Myönteinen taloustilanne on tuonut tyytyväisyyden tunteen ja toisaalta Saksan maksumiehen rooli finanssikriisissä jätti pysyvää epäluuloa monia eurooppalaisia kumppaneita kohtaan. Saksan hallituksen vuonna 2016 julkaisema turvallisuuden ja puolustuksen selonteko on avoimuudessaan ja roolissaan ensimmäinen laatuaan. Sen tarkoitus on määrätietoisesti alkaa herätellä uinuvaa puolustus- ja turvallisuuspoliittista keskustelua [5].
Euroopan vastaus Venäjän kasvaneeseen aggressioon on ollut Yhdysvaltoja maltillisempi. EU on asettanut Venäjälle kauppapakotteet, mutta niiden tulevaisuus kyseenalaistetaan useiden maiden poliittisissa puheissa. Jos Ranskan presidentinvaalit olisi voittanut kuka tahansa muu kuin Emmanuel Macron, maan suhde Venäjään olisi todennäköisesti nykyistä lämpimämpi. Sekä François Fillon että Marine Le Pen ovat Vladimir Putinin henkilökohtaisia ystäviä. Kun Euroopassa poliittinen tendenssi vetää vahvasti kansallisen intressin (Katalonia), bilateraalisten suhteiden (Brexit) ja alueellisten ratkaisujen perään (Visegrad), on jopa pieni yllätys, että Ranska päätti toistaiseksi jäädä EU:n ytimeen. Ranska on aina kulkenut omia polkujaan eikä Naton politiikkasuunnittelun johtaja Fabrice Poithier varmasti ole kovinkaan väärässä todetessaan, että ranskalaisia hiertää Euroopan yhteisessä puolustuksessa kohta “Eurooppa”, siinä missä Saksaa hiertää kohta “puolustus” [6].
EU on luonut itselleen energiaunionin, jonka tavoite on vähentää alueen riippuvuutta yksittäisistä energialähteistä ja -toimittajista. Silti EU ei kykene muodostamaan yhteistä (kielteistä) kantaa Nord Stream II -kaasuputkea kohtaan, erityisesti koska uusi kaasulinja on vahvasti Saksan taloudellisessa intressissä. Jos Angela Merkelin energiavallankumous nostaakin pisteitä kotimaan politiikassa ydinvoimasta luopumisen myötä, asettaa se Saksan energiahuollon entistä enemmän ulkopuolisiin ja pitkälti venäläisiin käsiin. Sekoilu yhteisen ulkopolitiikan muodostamisessa laskee EU:n pisteitä niin Amerikassa kuin Venäjälläkin.
Saksan suhde Venäjään on paljon monimuotoisempi kuin Merkelin ja CDU:n viime vuosien jämäkkä yhteiseurooppalainen linja. Saksan entinen liittokansleri Gerhard Schröder on puuhaillut jo vuosien ajan Venäjän kanssa erilaisissa energiahankkeissa. Loppukesästä hän ryhtyi Rosneftin hallituksen puheenjohtajaksi, mikä herätti ristiriitaisen vastaanoton saksalaisessa julkisessa keskustelussa.
Schröderin SPD:ssä on vahva siipi, joka ajaa liennytystä Venäjän kanssa. Vaalikampanjassaan demarit vastustivat Naton kahden prosentin puolustusmenotavoitetta, vaikka SPD oli itse hallituksessa siihen sitoutunut. Kauppapakotteista luopumista väläytti hiljan tuoreen hallituskandidaatin, liberaalipuolue FDP:n varapuheenjohtaja Wolfgang Kubicki. FDP on muutenkin myönteisempi yhteistyön lisäämiseen Venäjän kanssa eikä halua sitoa suhteita Minskin sopimuksen toteutumiseen. Toisin kuin Vihreät, FDP kannattaa kuitenkin kahden prosentin puolustusmenotavoitetta.
Tuoreessa kyselyssä saksalaiset pitävät Vladimir Putinia luotettavampana kumppanina kuin Trumpia [7]. USA:n kannalta tilannetta eivät ole parantaneet Trumpin kovasanaiset syytökset Saksalle toisaalta kauppataseen ylijäämästä ja alhaisista puolustusmenoista. Vuonna 2014 Saksan puolustusmenot olivat vain 1,2 % BKT:sta ja muutama vuosi sitten päättyneen asevelvollisuuden jälkeen Saksalla on ollut vaikeuksia rekrytoida riittävä määrä sotilaita. Armeijan pääluku on alhaisimmillaan sitten Bundeswehrin perustamisen [5].
Saksan asennoitumista asevoimiin määrää yhä toisen maailmansodan trauma ja sittemmin “Kohlin doktriini”. Entinen liittokansleri ja tänä vuonna edesmennyt Helmut Kohl oli vahvasti sitä mieltä, ettei Saksa saisi koskaan lähettää sotilaita maihin, jotka aikanaan olivat Hitlerin valloittamia [8]. Doktriini joutui ensimmäisen kerran koetukselle 1990-luvulla Balkanin sodan aikaan. Oikeudellinen perusta Saksan osallistumiselle tehtäviin oman ja Nato-kumppanimaiden maaperän ulkopuolella on tähän päivään saakka epäselvä. Saksan armeijaa ja kalustoa on kuitenkin viimeisen 20 vuoden aikana ollut käytössä lukuisissa erilaisissa YK:n ja Naton alaisissa tehtävissä.
EU:n puolustus on noussut erityisesti uusien olosuhdetekijöiden myötä vahvaan myötätuuleen viimeisen vuoden aikana. On käynyt kuten Henry Kissinger ennusti; Eurooppa lisää puolustusmenojaan vasta kun kaksi ehtoa täyttyy: Euroopalla alkaa olla oma käsitys ulkosuhteistaan sekä perusteltu olettamus, ettei USA olisi jatkossa maksamassa laskua yksin [9] (s.86). EU:n yhteisten ulkosuhteiden kanssa on yhä niin ja näin, mutta ravistelemalla EU:n ulos horroksestaan Brexit ja Trump ovat saattaneet lähentää eurooppalaisia perinteisellä yhteisen vihollisen psykologialla.
Brexit-äänestyksen jälkeisen vuoden aikana, alkaen Bratislavan EU:n turvallisuuskokouksesta syyskuussa 2016, on EU:n yhteisessä puolustuksessa otettu pidempiä askelia kuin viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana yhteensä. Maailman politiikka on kääntynyt nyt sellaiseen asentoon, että ryhdistäytyminen oman puolustuksen ja erityisesti sen integraation osalta on Euroopassa “now or never” -tilanteessa. Maanosan omat sisäiset poliittiset paineet saattavat kuitenkin kääntää heilurin milloin tahansa.
Eurooppalaisen puolustuksen kehittäminen on vahvasti Suomen intressissä riippumatta siitä, mitä ja missä aikataulussa sen rakentaminen etenee. Parhaimmillaan EU-puolustus tarjoaa aitoja uusia ja täydentäviä suorituskykyjä Suomen puolustusvoimille. EU-tason puolustuksen suurempi merkitys on kuitenkin lähivuosina poliittinen. Aikomukset ovat arvokkaita silloinkin, kun ei vielä ole suurempaa käytännön näyttöä. Silti EU-puolustuksen varaan ei tule lukea enempää kuin sille kuuluu. Suomalaisessa keskustelussa olisi tärkeä luopua välillä toistuvasta erheellisestä käsityksestä, että EU:n puolustus olisi korvaamassa edes osin Natoa ja varsinkaan sen turvatakuita. EU on vielä pitkään täysi siviiliorganisaatio eikä EU-puolustuksen edistymistä lasketa kuukausissa, vaan parhaimmillaan viiden vuoden jaksoissa. Tänä maailman aikana viisi vuotta on ikuisuus.
Tämä artikkeli on osa Liberan julkaisua
Suomen turvallisuuspolitiikka: 100 vuotta kahden vaiheillaBlogit
Liberan blogiin kirjoittavat eri alojen asiantuntijat tai muuten vain mielenkiintoiset henkilöt. Blogit ovat kirjoittajiensa mielipiteitä, eivätkä välttämättä edusta Liberan virallista kantaa.
Tietoa kirjoittajasta
Elina Valtonen
Kansanedustaja Valtonen on työskennellyt aikaisemmin 11 vuotta rahoitusalalla eri Pohjoismaissa ja Lontoossa. Hän on tietotekniikan diplomi-insinööri ja kauppatieteiden maisteri kansantaloustieteestä. Valtonen on ollut Liberan hallituksen puheenjohtaja 2015-2021
12 kommenttia artikkeliin Transatlanttinen suhde ja Euroopan epäröivä morsian
Ei ole mitään lisättävää tai poistettavaa.
Eurooppa on jo päästänyt vihollisen sisään. EU:n kohtalo on sinetöity – demografialle ja Afrikan/ME:n kouluttamattoman ja alkeellisen tribalistisen aineksen sisäänmarssille ei ole ratkaisua nähtävissä. Trump on täysin oikeassa. EU ei kykene takaamaan kansalaisten turvallisuutta, EU:lla on tarjota vain lisää ”taakanjakoa”, lisää velkaantumista, lisää nuorisotyöttömyyttä ja lisää myönnytyksiä vääjäämättä etenevälle Euroopan islamisaatiolle. Yksilötasolla ainoa oikea ratkaisu on poistua alueelta ja turvata omat läheisensä.
Suomi ja varsinkin kokoomus lietsoo suorastaan tällaista kehitystä. Valitettavasti ei ymmärretä että lopputulos on karmea.Suomen sosiaaliturva ilmeisesti Euroopan paras joka tuo onnenonkijoita meille liikaa ei työperäistä maahanmuuttoa mistä olisi tarve.Meidän pieni yhteiskunta ei kestä sitä että maahanmuuttajan työllistyminen on abaut 40% 10 vuodessa.¨Laskutaito on politiikoilla aika hukassa ja se on kauheata seurata yliopiston ihmisiä valittuna eduskuntaan eivätkä osaa laskea edes meidän kestävyysvajetta, tosin Orpo huolestunut mutta samaan aikaan ehdottaa lisää menoja huonon maahanmuutto politiikan ehdotuksilla.
Kuinka Suomi sekoaa muutamasta maahanmuuttajasta ja pakolaisesta? Olemme päässeet Euroopan siirtolaisbuumissa todella vähällä, mutta silti täällä on moni sitä mieltä että Suomi on joutunut kantamaan kohtuuttoman taakan, ja sitä levyä soittaa ainakin persu-agitaattoorit että Suomi on maailman sosiaalitoimisto.
Juttuhan on niin, että suomalaiset itse sössivät tämänkin asian typerillä asenteillaan ja huonolla, tai oikeastaan olemattomalla valmistelulla.
Liian moni suomalainen suhtautuu maahanmuuttajiin ja pakolaisiin lähtökohtaisesti torjuvasti, syrjivästi ja kaikin puolin vihamielisesti, etenkin jos ihonväri ja uskonto ei käy yksiin lutterilais-natsistisen rotuopin kanssa joka tänne slaavilaisten ja puoliaasialaisten kantasuomalaisten maahan perustettu.
Maahanmuuttaja- ja pakolaisvastaisuus ei perustu henkilökohatsiin kokemuksiin vaan ennakkoluuloihin, yleiseen mustamaalukseen ja ällöttävään rasismiin.
Kaikki tuntemani maahanmuuttajat uurastavat väsymättä kiitokseksi siitä että ovat Suomeen päässeet. Monet painavat kahta työtä nurkumatta, töitä jotka eivät kantapeikoille kelpaa, kun ei vastaa koulutusta tai ei muuten ole niin seksikästä. Hurjin työmoraali ja työnteon tahti on kaukoidästä tulleilla ja turkkilaisilla jotka saavat yrityksensä kukoistamaan siellä missä paikalliset marisevat ettei täällä mikään kannata.
Suomalaisilta on totaalisen typerää alkaa iskostamaan maahantulijoiden päihin jotain Kalevalaa ja muuta hömppää. Vielä typerämpää on pitää heitä pitkiä aikoja jossain keskuksissa toimettomina ja turhautuneina.
Missä on se paljon puhuttu suomlalainen innovointi kun sitä tarvittaisiin? Miksei helvetissä täällä ei keksitä tapoja integroida ihmisiä Suomeen mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti? Koska siihen ei ole mitään mielenkiintoa eikä halua.
Kokemukseni Espanjasta saa häpeän punan kihoamaan kasvoilleni. Espanjassa jossa sosiaaliset ongelmat ovat moninkertaiset Suomeen verrattuna, ja jossa maahanmuutto ja pakolaisaalto ovat aivan eri sfääreissä kun täällä, tavalliset kansalaiset ovat oma-aloitteisesti alkaneet auttaa ihmisten integroitumisessa espanjalaiseen yhteiskuntaan. Miksikö? No siksi, että siellä tajutaan se että on kaikkien etu jos maahanmuuttajat mahdollisimman nopeasti soputuvat maahan ja kulttuuriin. Toki Espanja on myös länsi-eurooppalainen suurvaltio eikä hikinen muutaman miljoonan porotaajama Euroopan itäreunalla.
Suomi tarvitsee maahanmuuttoa. Joka muuta väittää, tutkituttakoon päänsä. Tämä kansa alkaa olla geriatrisessa vaiheessa, ja muutenkin suomalaisugrilainen laji on kaikessa degeneroituneisuudessaan tullut kehityskaarensa loppupäähän. Uutta verta tarvitaan paljon ja pian.
Elina kirjoittaa mielenkiintoisia artikkeleita ja analyysejä. Media keskittyy Matti Nykäseen.
Eurooppa ja Amerikka jakavat tietynlaisen arvopohjan mitä tulee länsimaisiin demokraattisiin periaatteisiin. Amerikalle on tärkeää pitää Eurooppa vakaana ja vapaana, ilman että esimerkiksi Venäjä (Euroopan ainoa todellinen uhka) alkaa tätä asetelmaa muuttamaan.
However, Amerikassa, ja erityisesti Amerikan Yhdysvalloissa Eurooppaa ei pelkästään hyvällä katsota. USA.ssa kaikkein koservatiisimmat näkevät Euroopan pakanallisuuden ja sosialismin sakokaivona, ja vieroksuvat eurooppalaisia vaikutteita, vaikka valkoisen Amerikan esivanhemmat Atlantin tältä puolen sinne muuttivatkin aikoinaan. Läheskään kaikki eivät suunnanneet suureen länteen kullan ja vaurauden perässä, vaan monet uskonsa vuoksi vainottuina.
Aasian maissa kuten Japanissa ja Etelä-Koreassa, sekä yhä enemmän myös Kiinassa, Amerikkalaiset kokevat yhteisiä tulostavoitteellisia arvoja. TransPacific suhteet ovat kaupallisessa mielessä paljon tärkeämmät Yhdysvalloille kun transatlanttiset suhteet. Eurooppalainen museo kaikessa laiskuudessaan ja saamattomuudessaan etoo amerikkalaisia jotka uskovat agressiiviseen yrittelijäisyyteen, kiihkeään työtahtiin ja nopeisiin voittoihin. Tyynenmeren kahta puolta on suurin yhteisymmärrys mitä tulee kapitalismiin.
Yhdysvaltojen nykyisen presidentin aikakaudella Amerikan huomio Eurooppaa kohtaan on vähentynyt. Presidentti Trump on osoittanut avointa halveksuntaa kaikkia merkittäviä Euro-valtioita kohtaan.
Trumpin ”shake up” eli halu karistaa loputkin sentit Euroopan taskuista vanhan mantereen turvallisuuden takaamiseksi, on vain yksi osoitus hänen asenteista.
Japani saa Trumpilta huomattavasti hyväksyvämmän suhtautumisen , sillä Japanin investoinnit USA,ssa on aivan eri tasolla kun eurooppalaisten investoinnit siellä. Japanilaiset ovat perustaneet Amerikkaan satoja kulkuneuvo- kone- ja elektroniikka-alan tutkimus- suunnittelu- ja tuotantolaistoksia. Japani on myös osallistunut US-Japan Military Alliansin kustannuksiin hyvin avokätisesti.
Suomi tarvitsee työperäistä maahanmuuttoa.Kaikki muu on kustannus mihin näin velkaisella pienellä maalla ei ole varaa piste.
Ulf, se että virkkeen loppuun kirjoitetaan ”piste” ei suinkaan paranna virkkeen totuusarvoa.
Perustele numeroilla onko Suomella varaa yllä pitää ei työperäistä maahanmuuttoa piste.Totuus tai vale huvituin.
Turvapaikanhakijat ovat marginaalinen ongelma, johon meillä kyllä on varaa vastata, vaikka heistä jäisikin nettonegatiivinen vaikutus (jota ei ainakaan vielä voidan yksiselitteisesti sanoa). Turvapaikanhakijoiden määrä on täysin marginaalinen verrattuna ihan kotiperäisiin elätteihin. Paljon suurempi ongelma on se, että nämä samat persut jotka vihaavat turvapaikanhakijoita vihaavat myös työperäisiä maahanmuuttajia.
Jotta huoltosuhde pysyisi edes etäisesti siedettävällä tasolla, Suomeen pitäisi kiireesti houkutella osaavia ihmisiä, vähintään kymmeniätuhansia, mielellään satoja tuhansia. Tällainen reservi on jopa olemassa: Suomeen tulevat vaihto-opiskelijat. Jokaiselle vaihto-opiskelijalle pitäisikin välittömästi tarjota pysyvää oleskelu- ja työlupaa kun he Suomeen saapuvat; kandina Suomeen tuleva vaihtari nostaisi välittömästi Suomen keskimääräistä koulutusastetta, ja kansantalouden kannalta koulutus olisi vielä ilmaistakin.
Voit lukea Ruotsin minesterin mielipidettä asiasta UudessaSuomessa tänään.
Erinomaisen hyvin kiteytetty tilannearvio.