Kriittinen yhteiskunnallinen keskustelu edellyttää, että asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. Siksi joskus käy niin, että vallankäyttäjät yrittävät tietoisesti hämärtää tuiki tavallisten sanojen merkitystä. Kun käsitteiden merkitys rapautuu, kritiikistä tulee vaikeampaa.
Työehtosopimusten yleissitovuutta koskevassa keskustelussa on valitettavasti käynyt juuri näin. Työmarkkinapäättäjät ja näitä lähellä olevat poliitikot pyrkivät järjestelmällisesti rapauttamaan sopimisen ja sopimuksen käsitteitä aiheesta puhuessaan.
Sopiminen on sitä, että kaksi osapuolta päättää yhdessä siitä mitä kummankin pitää tehdä.
Usein sopimus liittyy vaihdantaan. Kumpikin osapuoli sitoutuu sopimuksessa antamaan jotakin toiselle. Yksi vaihdantaan liittyvä sopimuslaji on työsopimus. Työntekijä sitoutuu tekemään työtä työnantajan ohjauksessa. Vastineeksi työnantaja maksaa palkkaa.
Sopimus voidaan tehdä myös edustajien välityksellä. Osapuolet voivat valtuuttaa jonkun toimimaan puolestaan. Esimerkiksi työntekijä voi liittyä ammattiliittoon ja valtuuttaa liiton neuvottelemaan puolestaan.
Tämä tuntuu aika itsestäänselvältä. Kaikki siis tietävät mitä sopiminen on. Ainakin kaikki tietävät, mitä sopiminen ei ole. Pakkovalta ei ole sopimista. Jos joku pakottaa sinut tekemään asioita, joista sinä et ole sopinut, kysymyksessä ei ole sopiminen.
Työehtosopimuksen yleissitovuus tarkottaa, että työmarkkinajärjestöjen tekemät sopimukset velvoittavat myös sinua, vaikka et kuuluisi liittoon. Toisin sanoen sinut pakotetaan noudattamaan sääntöjä, joista et itse ole sopinut, etkä ole myöskään valtuuttanut ketään sopimaan. On aika ilmeistä, että sanojen tavanomaisessa merkityksessä kysymys on pakkovallan käytöstä eikä sopimisesta.
Ihmisten vapaus sopia omista asioistaan on yksi perusoikeuksista. On selvää, että yleissitovuuteen sisältyy tätä sopimusvapautta rajoittavan pakkovallan käyttöä.
Sopimusvapauden rajoittamisessa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä. Se ei ole absoluuttinen, kuten eivät muutkaan perusoikeudet. Sopimusvapautta rajoitetaan tapauksissa, joissa sen katsotaan uhkaavan joitakin muita oikeuksia. Esimerkiksi kohtuuttomat sopimukset, itsensä myyminen orjaksi ja kartellisopimukset ovat kiellettyjä. (Kartellikielto ei tosin koske työmarkkinoita).
Poikkeukselliseksi yleissitovuuden tekee se, että pakkovaltaa ei käytä valtio lainsäädännön kautta. Sen sijaan pakkovalta on yksityistetty työmarkkinajärjestöille. Lainsäädäntöä muistuttavan sääntelyn yksityistäminen on kuitenkin poliittisen markkinoinnin näkökulmasta hankala juttu.
Juuri tästä johtuu yritys hämärtää sopimisen ja sopimuksen käsitteitä. Puhe sopimusyhteiskunnasta ja sopimisen kulttuurista yleissitovien sopimusten yhteydessä ovat hyvä esimerkki tästä uuskielisestä sanojen merkityksen tahallisesta muuttamisesta.
Voidaanko sopia, että tästä lähtien yleissitovuuden kannattajatkin puhuvat asioista niiden oikeilla nimillä? Pakko ei ole sopimista, vaikka sitä pitäisi kannatettavana.
Blogit
Liberan blogiin kirjoittavat eri alojen asiantuntijat tai muuten vain mielenkiintoiset henkilöt. Blogit ovat kirjoittajiensa mielipiteitä, eivätkä välttämättä edusta Liberan virallista kantaa.
Tietoa kirjoittajasta
Heikki Pursiainen
Hallituksen jäsen
Heikki Pursiainen on ekonomisti, valtiotieteiden tohtori ja palkittu kirjailija. Hän on tehnyt merkittävän uran tutkijana, ajatuspajahenkilönä, mediayrittäjä- journalistina, ja toimii nyt Helsingin kaupungin kaupunkitietopalveluiden päällikkönä. Pursiaisen väitöskirja käsitteli taloustieteen matemaattisia menetelmiä virallisten tilastojen laadinnassa.
12 kommenttia artikkeliin Yleissitovuus ja työmarkkinoiden uuskieli
Sota on rauhaa, yleissitovuus on vapautta, tietämättömyys on voimaa.
Jos yleissitova työehtosopimus tulisi voimaan vain työmarkkinaosapuolten keskinäisellä päätöksellä, se todennäköisesti olisikin laiton. Siksi yleissitovat työehtosopimukset ovatkin teknisesti tuomioita ja ne määrää yleissitovuuden vahvistamislautakunta, jonka päätöksestä voi valittaa työtuomioistuimeen. Viime kädessä velvoittava määräys annetaan siis julkisen vallan toimesta.
Hyvä että korostit tuota aspektia. Kun systeemiä muutetaan niin sekin on siis valtiovallan asia. Koko järjestelmän voisi poistaa tai sitten lisätä kilpailuvaikutukset kriteeriksi vaihvistamislautakuntalakiin. Nythän ne katsovat melko mekaanisesti onko TESissä edustettuna enemmän kuin puolet alan työntekijöistä. Tuohon kriteeriin voisi lisätä kilpailunäkökulman, eli esimerkiksi jos TESin vähimmäispalkka maaseudulle on melkein yhtäkorkea kuin pääkaupunkiin niin lautakunta voisi todeta, että yleissitovuutta ei voi vahvistaa kilpailunäkökohtien (=aiheuttaa työttömyyttä syrjäseuduille) takia vaikka edustettuna olisi 80% ammattikunnasta. Parempi olisi kyllä kuopata koko yleissitovuus.
”Työehtosopimuksen yleissitovuus tarkottaa, että työmarkkinajärjestöjen tekemät sopimukset velvoittavat myös sinua, vaikka et kuuluisi liittoon. Toisin sanoen sinut pakotetaan noudattamaan sääntöjä, joista et itse ole sopinut, etkä ole myöskään valtuuttanut ketään sopimaan. On aika ilmeistä, että sanojen tavanomaisessa merkityksessä kysymys on pakkovallan käytöstä eikä sopimisesta.”
Otaksun, että Heikki on Liberan toiminnanjohtajana vielä vähemmän yleissitovuuden sitoma kuin minä yksinyrittäjänä, joten mahdollisesti hän ymmärtää puhumastaan asiasta vielä vähemmän kuin minä.
Tuorein oma kokemus yleissitovasta sopimuksesta on viime vuodelta, ja paperin nimi oli Ammatillisten aikuiskoulutuskeskusten työehtosopimus. Pykäliä sopimuksessa oli 29, sivuja 84. Tunnustan, että en lukenut niitä kaikkia, joten en pystyisi ulkomuistista kertomaan, että ”lomapalkka lasketaan vuosilomalain 12 §:n mukaan silloin, kun työntekijän työsopimuksen mukainen työaika ja vastaavasti palkka ovat muuttuneet lomanmääräytymisvuoden aikana ja muutos on kestänyt yhteensä vähintään yhden kalenterikuukauden tai yhdessä tai useammassa osassa 30 kalenteripäivää.”
Copypeistasin tuon vasta nyt netistä, vaikka jo työsopimuksen allekirjoittamalla sovin, että ok, näin tehdään. Jälkikäteen olen jopa tyytyväinen, että tuokin systeemi oli valmiina eikä minun ollut pakko siitä sopia erikseen. Lähinnä sovittiin palkasta, työaika eli luentojen ajankohta tulivat annettuina.
Palkka ei ollut yleissitovan sopimuksen asettama minimi, jollaista en ole koskaan kuullut kenenkään saavan missään. Se oli siis aito keskustelu, jota tosin rajoittivat palkanmuodostuksen ehdot suhteessa työn vaativuuteen (ei kovin) ja tekijän kokemukseen (sitä sentään on).
Tässä tapauksessa yleissitovuuden vaikutus tuntui olevan lähinnä se, ettei minun tarvinnut liittyä ammattiyhdistyksen eikä palkata omaa työlainsäädäntöön perehtynyttä juristi kirjoittamaan ne 84 sivua. Ne olivat jo valmiina. Mistä kiitos molemmille työmarkkinaosapuolille.
Korjataan Heikin kolumnia sen verran, ettei yleissitovuutta tee ”poikkeukselliseksi” jonkinlaisen pakkovallan käyttö lainsäätäjän ohi. Yleissitovuus on kirjattu työsopimuslain (55/2001) 2 luvun 7 §:n, jossa määritellään myös työehtosopimuksen yleissitovuuden vahvistamislautakunnan rooli. Poikkeuksellista on päinvastoin se, että lainsäätäjä on näinkin vahvasti yksityisten työmarkkinoiden tontilla.
No, pitäisikö valtion sitten vähentää nykyistä rooliaan työmarkkinoilla? Kysymys lienee pohjimmiltaan väärä. Oikea kysymys kai kuuluisi, että mistä tai kenen tekemistä papereista sopijaosapuolten yksityiskohtaiset oikeudet ja velvollisuudet sitten copypeistataan, jos Heikin teoreettinen tulkinta yleissitovuudesta otetaan kirjaimellisesti – lainsäädäntöön, etujärjestöihin ja ammattiyhdistyksiin juontuvista ”pakoista” luovutaan?
Vastaus vaihtelee jonkin verran sen mukaan, että puhutaanko kymmenen kaveruksen yhdessä perustamasta mainostoimistosta tai suuryrityksen henkilöstötarpeista. Asian ydin kuitenkin säilyy kummassakin tapauksessa jokseenkin samana:
Yleissitovuuden poistaminen ei ole hopealuoti työmarkkinoiden uudistamiseksi, eikä sen pitäisi olla työnantajajärjestöjen tai oikealle kallistuvan taloustutkimuksen pakkomielle. Epäilen myös, että jos vertaileva tutkimus olisi jo selkeästi osoittanut, että vaikkapa Ruotsin etumatka työllisyydessä ja bkt:n kehityksessä suhteessa Suomeen johtuu nimenomaan Suomen työsopimuslain 2. pykälästä, Heikki kirjoittaisi kolumninsa jostakin muusta kuin sanojen ”sitova”, ”sopimus” ja ”pakko” semantiikasta.
”Kriittinen yhteiskunnallinen keskustelu edellyttää, että asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä”, Heikki muistuttaa, mutta kun keskustelu taantuu puhumaan vain nimistä, niin voit olla varma, että itse asioita ollaan juuri hämärtämässä.
Eihän juuri kukaan tee 84 sivuisia sopimuksia, ellei ole pakko. Jos työehdot voisi sopia vapaasti, niissä harvemmin varmaan olisi sanaakaan mistään lomapalkasta, joka jo käsitteenä on lähinnä pöyristyttävä (miksi lomailusta pitäisi maksaa palkkaa?).
Kiitos P.W, erinomainen kommentti Pursiaisen kannanottoon. Jokainen, joka pyrkii vaikuttamaan, liittää ko. alan käsitteistöön epiteettejä, joiden uskoo ajavan omaa asiaansa. Mutta eri näkökulmat, joita P.W. edellä toi esiin, on hyvä pitää mielessä ja esillä.
P.S. Se ammatillisia aikuiskoulutuskeskuksissa koskeva TES on juuri uudistettu luettavampaan muotoon, sivuja enää 80!
Hyvä että korostit tuota copypasteusaspektia. Olen miettinyt samaa, että se on jonkinlainen yleissitovuuden etu. Kuitenkin, tulin siihen tulokseen, että ”yleissitovat” työlait + erilaiset vapaasti saatavana olevat työsopimuslomakkeet hoitaisivat asian paremmin kuin edunvalvojien tekemä TES + sille yleissitovuus.
Niille, jotka eivät itse osaisi tai haluaisi sopia itse, voisi kai aivan hyvin jättää mahdollisuuden liittyä ay- liikkeen laatimaan sopimukseen. Ne, jotka eivät haluaisi liittyä, tekisivät sopimukset yksin tai esim. kimpassa toisten saman alan yritysten tai järjestöjen kanssa. Vaihtotehtoja on monia, jos niitä vain annetaan käyttää. Parhaat käytännöt kilpailisivat kuitenkin keskenään ja kaikki perustuisi aidosti sopimusvapauteen. Ei se, ettei joku viitsi tai halua tehdä jotain itse, voi olla mikään peruste sille, että viitseliäämpien pitäisi tyytyä toimintaansa haittaavaksi kokemaansa käytäntöön, joka kiistatta rikkoo Suomen lainsäädännössä omaksuttua sopimusvapauden periaatetta. Sitäkin toki rajoitetaan hyvin perustein tietyissä asioissa, kuten Pursiainen mainitsee, mutta tässä tapauksessa siihen ei ole mitään tarvetta. Työntekijää suojataan kyllä aivan riittävästi muutoinkin lainsäädännössä eikä sovi unohtaa sitäkään, että työmarkkinoillakin vallitsee kilpailu hyvästä työvoimasta. Ammattiyhdistysliike on luonnollisesti asiasta toista mieltä, mutta sen mielipide ei ole kovin uskottava, koska sillä on oma valtalehmä syvällä työmarkinaojassa eikä sen tarvitse kantaa riskiä yritysten taloudesta ja kilpailukyvystä, kuten omistajien.
Asetelma on jokseenkin sama kuin keskustelussa yksityisten toimijoiden ottamisesta mukaan sote- ja muhin julkisiin palveluihin. Julkisten toimivuus ja kustannustehokkuus on usein kyseenalainen ja kustannusläpinäkyvyys heikko. Niitä väitetään sumeilematta paremmiksi ja halvemmiksi kuin yksityisiä, vapaaseen kilpailuun perustuvia palveluita, mutta vertailukelpoista kustannustietoa ei haluta tuottaa näytöksi väitteen todenperäisyydesta. Sama joukko lisäksi mustamaalaa yksityisiä yrityksiä ja pelottelee kustannusten räjähtämisellä käsiin sekä verovarojen joutumisella veroparatiiseissa lymyävien riistäjien taskuihin. Tämän narratiivin analoginen sovellus kulkee yleissitovuuden osalta niin, että heti kun se poistettaisiin, yritykset alkaisivat välittömästi riistää työntekijöitään ja maksaa palkkaa, jolla ei tule toimeen. Näin työntekijöiden selkänahasta revityt voitot ahneet yrittäjät pistäisivät omiin liiveihinsä ja kuljettaisivat veropartiiseihin. Tämä kaikki on tietysti täysin absurdia, mutta tavanomaista vasemmistokaaderien propagandaa, jossa yksityinen yrittäjä ja markkinatalous ovat vihollisia, joita vastaan tarvitaan voimakas ay-liike ja voimakeinoja työväen oikeuksien turvaamiseksi ja kapitalistien ahneuden kurissa pitämiseksi. Mitä voimakkaampi valtio ja jäykemmät rakenteet, sen paremmassa turvassa ovat ovat vallan ja saavutettujen etujen pölyiset linnakkeet. Siellä toisin sanoen pelätään kuollakseen, että vapaa valinnanmahdollisuus ja sen mukanaan tuoma kilpailu, tarve uudistua, tehostaa ja muuttaa omia toimintamalleja tulisi eteen ja pakottaisi seisovan veden liikkeelle tai edessä olisi romahdus. Siksi kaikkea muutosta, jossa olemassa oleva yhden koon pakkopaitamalli joutuisi kustannus- ja laatuvertailuun, vastustetaan raivokkaasti. Viis siitä, mitä se veronmaksajille tulee maksamaan.
Yleissitovuuden ongelma on tuo sopimuksen kaikkien vähimmäisehtojen sitovuus, aina voit sopia tuota sopimusta paremmista ehdoista, mutta et missään kohtaa ”huonommista”. Itse olisin valmis sopimaan sopimuksen, jossa luopuisin palkallisista sairauslomista ja näin voisin kilpailla työpaikasta.
”Pakko ei ole sopimista, vaikka sitä pitäisi kannatettavana.”
Näinpä..no tällöin varmasti valtio ei tue kiristämään milloinkaan työmarkkinoille omilla ehdoillaan,koska pakko ei ole sopimista. Näinhän ei tule käymään vaan nytkin esim. EK irtisanoi kaikki sopimukset ja samalla viikolla siitä muuttui mitä vimmatuin lobbaaja joka esittää _pakkoja_.
Pitäisi todellakin alkaa puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä eikä kertoa osatotuuksia asioista.
Kaikki työntekoon liittyvää täytyy olla markkinaehtoista ja normipurku työn tekemisen ehtoihin. Nykyinen järjestelmä maksaa miljardeja veronmaksajille kuin työnantajavastuu liian ankara ja työllisyys sen kautta heikko.Suomessa kannustetaan työttömyyteen mutta ei yrittämiseen tai työntekoon, maailman hullumpia valtioita ei voi muuta todeta.
Kirjoittajalta on unohtunut yleissitovuuden historia. TES:llä on turvattu työsopimuksessa heikompana olevien tuentekijöiden asemaa. Jos yleissitovuutta ei olisi ollut, työlainsäädännössä olisi huomattavsti tiukemmat säännökset mm. lomapalkoista ja vähimmäispalkoista. ja siitäkös sitten nuristaisiin työnantajien puolella. Ilman yleissitovia sopimuksia kaikki poikkeukset työn vähimmäisehtoihin pitäisi kierrättää eduskunnan kautta, kun se edellyttäisi lainsäädännön muuttamista.
Yleissitovaa TES:ssiä on paljon helpompi muuttaa työmarkkinaosapuolien sopimuksella.