Työllisyyden nostaminen on hyvinvointivaltion elinehto

Maailmantalous on pitkässä stagnaatiossa ja merkittävään taloudelliseen kasvuun ilman uudistumista ei kannata luottaa. Teknologian kehitys ei ole tuottanut viime vuosina enää samanlaista taloudellista kasvua kuin aikaisemmin. Väestö ikääntyy voimakkaasti ja Suomen huoltosuhde on heikentynyt. Työllisten määrä on vähentynyt ja työllisyysaste on pohjoismaisittain verrattuna huomattavan matala 69 %. Lisäksi työelämä on prekarisoitunut: Vuodesta 1997 vuoteen 2015 jatkuva osa-aikatyötä tekevien määrä on kaksinkertaistunut ja vuodesta 1998 vuoteen 2007 alle vuoden kestävien työsuhteiden osuus kaikista alkaneista työsuhteista nousi 40 prosentista 60 prosenttiin.

Kyseessä on haastava kokonaisuus, jonka ratkaisemista poliittisin keinoin rajaa myös moni seikka. Niukka talouskasvu luo realiteetteja talouspolitiikkaan, EU:n velka- ja budjettialijäämärajoitukset rajoittavat mahdollisuutta voimakkaaseen investointipolitiikkaan ja elvyttämiseen ja globalisaatio sekä ihmisten ja pääoman vapaa liikkuvuus ovat liittäneet Suomen vahvaksi osaksi kansainvälistä kilpailua. Muistettava on myös sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus: ei ole oikeudenmukaista kasata enää enempää vastuuta nuorten ja tulevien sukupolvien harteille.

Pohdin kirjoituksessa työn ja yhteiskunnan muutosta sekä sitä millaisia muutoksia ne mielestäni edellyttävät muun muassa sosiaaliturvaan, työmarkkinoihin, koulutukseen, yhteiskunnan rakenteisiin ja verotukseen. Uusia keinoja hyvinvointivaltion rahoittamiseksi on löydettävä. Kaikki esitetyt keinot eivät ole toteutettavissa kerralla. Osa taas on sellaisia, jotka nimenomaan on toteutettava osana laajempaa kokonaisuutta. Kaikki keinot eivät ole poliittisesti helppoja, mutta politiikassa on tehtävä joskus päätöksiä silläkin uhalla, että joku niistä suuttuu.

Hyvinvointivaltio on pelastamisen arvoinen – vaatii uusia keinoja rahoittaa

Pohjoismainen hyvinvointivaltio on yhteiskuntamalli, joka on herättänyt kansainvälistä ihailua. Yksilön oman vastuun lisäksi Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiomallissa korostetaan yhteiskunnan vastuun merkitystä kansalaisten mahdollisuuksien ja hyvinvoinnin edistämiseksi. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion ajatus panostuksista ihmiseen, koulutukseen ja ympäristöön on kaunis ja kannatettava. Tuloksetkin puhuvat puolestaan: pienten yhteiskunnallisten erojen maissa ihmiset ovat muita onnellisempia, yhteiskunnat rauhallisempia ja talouden kehitys vakaampaa.

Vierailin Yhdysvaltain presidentinvaalien aikaan Kaliforniassa San Franciscossa ja tapasin paikallisia yrittäjiä, teknologia-alan työntekijöitä, tutkijoita ja poliitikkoja. Siellä eräässä keskustelussa nousi esiin se, että James Truslow Adamsin ajatus Amerikkalaisesta unelmasta, The American Dream, toteutuu nykypäivänä itse asiassa parhaiten juuri Pohjoismaissa.

“The American Dream is that dream of a land in which life should be better and richer and fuller for everyone, with opportunity for each according to ability or achievement.” Amerikkalaisen unelman juju on, että jokaisella kansalaisella on aito mahdollisuus sosiaaliseen nousuun. Pohjoismaissa tämä toteutuu kohtuullisen hyvin, Yhdysvalloissa ei juurikaan. Se haittaa myös taloudellista toimeliaisuutta. Hyvä yhteiskunta on kuin vakuutus – kun turvaverkot toimivat, ihminen uskaltaa olla rohkea ja ottaa riskejäkin.

Hyvinvointivaltio ja sen tärkeimmät osat – maksuton koulutus, laaja terveydenhuolto, lapsiperheiden palvelut, tulonsiirrot ja vanhustenhoito tuottavat tasa-arvoa. Hyvinvointivaltion rahoittaminen vaatii huomattavan määrän verotuloja ja korkean työllisyysasteen. Kumpaakaan meillä ei ole nykyolosuhteisiin nähden riittävissä määrin. Tarvitsemme monipuolisesti toimenpiteitä talouskasvun, työllisyyden ja tasa-arvon edistämiseksi.

Teknologian kehitys luo tarpeen mukautumiselle

EVA:n raportin mukaan noin 7 % nykyisistä työpaikoista voidaan Suomessa korvata 20 vuoden kuluessa automatisoinnilla. Suurempiakin arvioita on esitetty, mutta raportti nojaa siihen oletukseen, että robotit eivät korvaa kovinkaan paljon kokonaisia ammatteja vaan ennemminkin yksittäisiä työhön kuuluvia tehtäviä. Toisaalta uusi teknologia tekee muutosvauhdista entistä nopeampaa ja luo uutta työtä. Internet, tekoäly, bioteknologia, esineiden internet, big data, 3D-printtaus ja robotiikka aikaansaavat muutoksia, joiden laajamittaisuutta on vaikea ennustaa. Nopea muutos luo tarpeen sille, että muutoksen myötä työnsä menettäviä yksilöitä on autettava mukautumaan, mutta myös yhteiskunnasta rakenteellisella tasolla on tehtävä muutosvalmiimpi.

Koulutuksen on uudistuttava korostamaan vuorovaikutusta, luovuutta ja yleissivistystä. Digitalisaatiota on tärkeää edistää – liikennekaari on tästä hyvä esimerkki ja tärkeä hanke. Työlainsäädäntöä kannattaa kehittää auttamaan itseohjautuvan työn tekemistä. Tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että vuorokautisesta ja viikottaisesta työajasta siirryttäisiin säännölliseen kuukausityöaikaan, työntekijä voisi päättää lepoaikansa itse ja kaikki viikonpäivät olisi samanarvoisia. Uudistus olisi tärkeä etenkin asiantuntijatyössä, mutta jos se toteutetaan kautta linjan, samassa yhteydessä menetykset matalapalkkaisilla palvelu-, ravintola- ja hoitoaloilla on kompensoitava. Lisäksi tarvitaan merkittävä määrä investointeja, lisää aikuiskoulutusta ja laajempi robotisaatiostrategia.

Sosiaaliturva ja työmarkkinat uudistettava kannustamaan työntekoon

Sosiaaliturvaa, matalapalkkaisen työn vastaanottamisen kannustimia ja työelämän pelisääntöjä on työllisyysasteen nostamiseksi tarpeen uudistaa. Vaihtoehto sosiaaliturvan uudistamiselle on Demarinuorten Yleisturva, joka automatisoi sosiaaliturvaa ja vähentää byrokratiaa ja jossa yhdistyy suurin osa nykysosiaaliturvan tukimuodoista ja verovähennyksistä. Yleisturva on lineaarisesti vähenevä malli, joka parantaa työn vastaanottamisen kannustimia silloinkin, kun kyseessä on osa-aikainen työ. Yleisturvan rahoittamiseksi luovutaan alemmista ALV-kannoista, karsitaan verovähennyksiä ja -tukia kuten asuntolainojen korkovähennysoikeutta, oman asunnon myynnin verovapautta ja ensiasunnon hankintaan liittyviä varainsiirtoverovapauksia. Nämä edistäisivät myös työvoiman liikkuvuutta ja siten madaltaisivat työn vastaanottamisen kynnystä. Matalien tulojen verotusta on myös järkevää alentaa ja lisätä palkkatuettua työtä Ruotsin tapaan.

Myös muita työmarkkinauudistuksia on harkittava. Joka tapauksessa minimitoimeentulo on turvattava. Työehtosopimuksiakin ja työelämän lainsäädäntöä on kyettävä tarkastelemaan kriittisesti. Pienten ja keskisuurten yritysten, esimerkiksi alle 30 henkilön yritysten työnantajavelvoitteiden keventämistä olisi kannatettavaa selvittää: työaikasäännöt ja koeajan pidentäminen voisivat olla sellaisia. Amsterdamin yliopiston tutkija Paul De Beer on ehdottanut myös luopumista pysyvistä työsuhteista. Hänen mukaansa kannattaisi siirtyä ns. määrittelemättömiin sopimuksiin, joissa esimerkiksi irtisanomissuoja ja -korvaukset kasvaisivat työsuhteen myötä. Tämä alentaisi työllistämisen riskiä, mutta pitkä työsuhde toisi yhä turvaa. Esitys on mielenkiintoinen ja vähintään tarkastelun arvoinen.

Samalla työntekijöiden oikeuksia on uudistettava vastaamaan tätä päivää. Vapaa-ajan arvostus kasvaa jatkuvasti. Nykyinen vuosiloma on etuoikeus, johon pätkätyöntekijöillä, freelancereilla ja yrittäjillä ei usein ole mahdollisuutta. On perustettava lomavakuutusrahasto, jonka rahoittamiseen jokainen palkansaaja ja työnantaja osallistuu. Rahaston pääomalla mahdollistetaan jokaiselle suomalaiselle kerran vuodessa esimerkiksi kahden viikon loma, jonka ajalta toimeentulo turvataan rahastosta heille, joilla ei ole vuosilomaan mahdollisuutta.

Verojen ja tukien viilaaminen ei riitä – rakenteet uudistettava tuottamaan tasa-arvoa

Tasa-arvoa arvioidaan usein kapean katsannon läpi: arvioimalla tuloeroja. Olennaisempaa olisi mielestäni tarkastella hyvinvointieroja. Hyvinvointi on kokonaisvaltaisempi kysymys, johon sisältyy tulonsiirtojen ja tulopolitiikan lisäksi hyvinvointivaltion eri palveluiden toimivuus. Usein tasa-arvoasioita korostavat poliitikot sortuvat näpertelemään verotuksen viilaamisen kanssa, kun katseet pitäisi kääntää eriarvoistaviin rakenteisiin.

Yhtenä ratkaisuna voisi olla ajattelumalli nimeltä ensijako, josta on Suomessa kirjoittanut ansiokkaasti ainakin Kaisa Penny Kalevi Sorsa -säätiön julkaisussa (2016). Yalen yliopiston politiikan tutkimuksen professori Jacob Hacker lanseerasi vuonna 2011 käsitteen predistribution. Sen perusajatus on, että yhteiskuntapolitiikan ei pidä keskittyä pelkästään varallisuuden uudelleenjakoon vaan eriarvoistavia rakenteita on murrettava ja saatava markkinat toimimaan tasa-arvoisemmin.

Suomessa ensijako voisi tarkoittaa naisten työssäkäyntiä tukevaa varhaiskasvatusta ja molempien vanhempien roolia korostavaa perhepolitiikkaa. Neuvolajärjestelmää on kehitettävä, perhevapaat uudistettava ja jaettava tasaisemmin luopuen samalla kotihoidon tuesta. Samalla siirrytään osittain maksuttomaan varhaiskasvatukseen esimerkiksi siten, että viikossa 20 tuntia varhaiskasvatusta olisi maksutonta ja sen jälkeen maksettaisiin tuntiperustaisesti. Lisäksi sosiaali- ja terveydenhuoltoa on uudistettava ja apteekkitoiminnan voisi ottaa osaksi julkista terveydenhuoltoa.

Ensijako edellyttää toimivaa markkinataloutta. Se tarkoittaa kilpailun lisäämistä yhteiskunnan eri sektoreilla, kuten liikenteen osalta. Mikäli apteekkitoimintaa ei siirretä osaksi julkista terveydenhuoltoa, on apteekkitoiminta syytä myös avata kilpailulle. Yritystukijärjestelmää on syytä karsia huomattavasti ja kohdistaa fiskaalinen liikkumavara sosiaaliturvan uudistamiseen, työnantajamaksujen sivukulujen alentamiseen, koulutus-, tutkimus- ja innovaatioinvestointeihin sekä työn verotuksen keventämiseen. Tarvitsemme lisää markkinataloutta markkinatalouteen.

Nykyistä korkeampi ja tasaisemmin jakautuva hyvinvointi on tahdon asia

Nykyistä korkeampi ja tasaisemmin jakautuva hyvinvointi on mahdollista turvata. Päätöksentekoa on pohjattava yhä vahvemmin tutkittuun tietoon ja faktoihin. Suomessa ne ovat usein jääneet kompromissien, etujärjestöpolitikoinnin ja vaalitaktikoinnin jalkoihin. Monimutkaisiin ongelmiin on hyvin harvoin yksinkertaisia ratkaisuja. Populismiin ei pidä vastata populismilla.

Esittämäni toimenpiteet ovat esimerkkejä siitä, miten sekä yhteiskuntaa että yksilöä valmennetaan sopeutumaan maailman muutokseen. Samalla edistetään luovaa tuhoa. Toimet helpottavat uusien teknologioiden käyttöönottoa ja nostavat työllisyyttä ja siten edistävät hyvinvoinnin syntyä.

Työllisyysasteen nostaminen ainakin 75 %-yksikköön on edellytys sille, että Pohjoismainen hyvinvointivaltio ja Amerikkalainen unelma voidaan turvata Suomessa. Matkalla siihen on epäilemättä voittajia ja häviäjiä. Tärkeintä on kuitenkin yhteiskunnan kokonaisetu. Se on hyvä pitää mielessä.