Hyvästä liian vähän, huonosta liian paljon – tulonjakopakkomielteen Suomi

Jyväskylän yliopiston professori Mika Malirannan mukaan nyky-Suomessa tuloeroja tasataan enemmän kuin kultaiseksi julistetulla 1980-luvulla. SAK:n ekonomisti Ilkka Kaukoranta taas on sitä mieltä että, Suomessa on käytössä ”harvinaisen tasaava systeemi”.

Kovasti mainostettu kotimaamme tuloerojen repsahdus leveni OECD:n mukaan, Gini-kertoimella mitattuna, vuosina 2003-2013 0,261:stä 0,262:teen. Kokonaismuutosta vuosikymmenessä siis vain 0.3%. Ilman veroja ja tulonsiirtoja samainen kasvu olisi ollut kymmenkertainen, kolme prosenttia. Maassamme tuloeroja tasataan hyvin voimakkaasti, huolimatta politiikkojen “talkoisiin osallistumispuheista”.

Gini-kertoimella mitataan tulonjaon tehokkuutta ja eroja, ja se on lähes pyhä käsite tulonjakopakkomielteisessä Suomessa. Erityisesti Kataisen hallituksen jokaisen talouspäätöksen yhteydessä muistettiin kertoa mikä oli päätöksen tulonjakovaikutus, vaikka samaan aikaan talous oli hurjassa syöksykierteessä.

Mikäli Gini-kerroin on tasan yksi, kaikki yhteiskunnan tulot ovat yhdellä henkilöllä. Mikäli kerroin on taas nolla, ovat tulot jakautuneet täysin tasan kaikkien yhteiskunnan jäsenien kesken. Ääripäät ovat siis käytännössä kaiken omaisuuden keskittävä diktatuuri ja tasajakoinen sosialismi. Suomi on tulonjaon osalta siis alimman neljänneksen rajalla, vartin päässä tasajakoisesta sosialismista.

Viimeisimpien tilastojen mukaan Suomi on tulonjaossa teollistuneiden OECD-maiden seitsemänneksi tasa-arvoisin maa. Valtaosassa edellämme olevia maita työllisyysaste on korkeampi kuin Suomessa. Kun OECD-maiden kymmenen prosentin tulokärki ansaitsee keskimäärin 9,6-kertaa enemmän kuin alin kymmenen prosenttia, Suomessa vastaava ylin kymmenes ansaitsee 5,5-kertaisesti.

Suomalaisen tulonjakopolitiikan erikoisuus, ja pakkomielle, on se, ettei tulojakoa ja keskiarvoistamista pyritä tekemään pelkästään akselilla työtön-työssäkäyvä tai työkykyinen-työkyvytön vaan se on ulotettu konsensuspolitiikan hengessä tehtäväksi myös kaikkien työntekijöiden ja yritysten välille. Tämän politiikan historialliset juuret ovat taas syvällä suomalaisessa maaperässä.

Agraari-Suomen muuttuessa maatalousyhteiskunnasta teolliseksi, Maalaisliitto ja vasemmisto mustasukkaisesti vahtivat kuinka oman äänestäjäkunnan ansiotaso kehittyi toiseen verrattuna. Mikäli tuottavuuden nousu nosti tehdastyöläisten palkkoja, tämän piti heijastua välittömästi tuottajahintoihin ja -kiintiöihin maataloudessa. Tuottihan maaseutu työläisen pöytään leivän, jonka hinnan tuli elää mahdollisimman tarkkaan teollisuusduunarin tulotason muutoksen mukaisesti. Jos maaseutu toi leivän teollisuustyöntekijän pöytään, toi vastaavasti duunarin tuotannon tehokkuuden paraneminen paremman hinnan leivästä.

Maataloustuottajien ansiotason nousu ei siis pääsääntöisesti perustunut parantuneisiin tuotantomenetelmiin tai suosiolliseen säähän satokaudella vaan siihen, että tehtaissa ihmistyötä tehostettiin automaatiolla tai metsäteollisuudessa paperikone sylki valmista lopputuotetta hieman aiempaa nopeammin.

Tulonjaon tasaisuutta haettaessa katkesi linkki oman tekemisen parantamisesta sitä seuraavaan ansiotason nousuun. Tulonjakokonsensus ja tupo-kierrokset alensivat ansiotason nousua hyvissä yrityksissä, mutta nostivat niitä huonoissa. Voidaan oikeutetusti väittää, että tulonjakopakkomielteen siemenet Suomessa onkin siten kylvetty puhtaalle kyttäämiselle, kateudelle ja edunvalvonnalle.

Kaiken muun lisäksi suomalaisessa tulonjakokeskustelussa on onnistettu onnellisesti sotkemaan ihmisten välinen tasa-arvoisuus, mahdollisuuksien tasa-arvo ja taloudellinen samanarvoisuus.

Tämä heijastuu kaikkeen tulonjaosta käytävään keskusteluun, ja viime kädessä itse tulonjakoon.

Pois lukien häiriintyneimmät rasistit, harvalle tulee mieleen väittää, etteivät ihmiset olisi ihmisarvoltaan tasa-arvoisia. Siis, ettei ihmisillä olisi yhtäläinen arvo yksilöinä ja yhteiskunnan jäseninä. Mahdollisuuksien tasa-arvo taas heijastelee yleisesti hyväksyttyä käsitystä, että kaikki saavat tasavertaisen mahdollisuuden koulutukseen, terveydenhuoltoon ja muiden perusedellytysten toteutumiseen, jotta voivat siten tavoitella hyvinä pitämiään päämääriä. Ikävä kyllä Suomessa on liu’uttu alkuperäisestä mahdollisuuksien tasa-arvon ajatuksesta, jossa kaikki pääsevät liikkeelle samaan aikaan, samalta lähtöviivalta, kohti muotoa, jossa kaikkien pitää saapua maaliin yhtä aikaa. Riippumatta siitä haluaako lykkiä muiden mukana vai ei.

Absoluuttinen taloudellinen samanarvoisuus taas vaatisi viime kädessä sitä, että yksilöiden taloudellinen tuottavuus olisi kaikille sama. Käytännössä kaikkien tulisi olla yhtä ahkeria ja tehokkaita (tai vastaavasti laiskoja ja tehottomia). Moista vaatimusta ei muualla yhteiskunnassa, tai ihmisten elämässä ylipäätään tunneta. Kukaan täysjärkinen ei edellytä, että ihmiset olisivat yhtä hyviä laulajia, juoksijoita tai runoilijoita. Talouden ulkopuolella yksilökohtaiset erot (esim. laadussa, tuottavuudessa, tehokkuudessa, luonteessa) ymmärretään ja suvaitaan huomattavasti paremmin.

Hyvän maratonjuoksijan tulostasoa ei pyritä tasaamaan laittamalla hänelle kivireppua selkään tai päästämällä kilpakumppaneita matkaan huomattavasti aiemmin.

Ei hyvää laulajaa pyydetä laulamaan huonommin, vaikka tasoero laulukumppaniin olisi millainen.

Taloudessa moinen tasaaminen ja tasapäistäminen ovat arkipäivää. Ei ahkeraa sentään pyydetä olemaan vähemmän ahkera vaan verotuksen progression kautta päädytään vääjäämättä samaan. Mitä aggressiivisemmin ahkeran ja tehokkaan työn tehokkuutta rangaistaan verotuksella, sitä houkuttelevampaa on olla vähemmän ahkera, ja valita vapaa-aika työnteon sijaan.

Kuten sanottua, tuloerot Suomessa ovat maailman pienimpiä, ja pienimmillään maan sisäiset tuloerot olivat 1990-luvun alussa laman ollessa syvimmillään. Kuten edellisessä lamassa, niin tässä nykyisessäkin, tuloerot ovat pienentyneet. Talouden alakulo on vähentänyt suurituloisten osinko- ja myyntituloja, kun taas perusturvan parantaminen on kohentanut pienituloisimpien asemaa.  Parasta tuloerojen tasaamista olisi korkea työllisyysaste, mutta korporatiivinen Suomi pyrkii lähinnä optimoimaan jo työllistettyjen tulotason.

Erityisesti politiikan vasemman laidan tarkasti seuraama gini-kerroin on kehittynyt tulonjakomyönteisempään suuntaan kokonaistalouden taantumisen myötä. Pienentyneen talouden tulonjako on matemaattisesti aiempaa tasapuolisempaa, vaikka kokonaisuutena jaettavaa on ollut kaikille entistä vähemmän. Pakkomielteisesti tulonjakoon suhtautuvalle pitkittynyt taantuma tai veret seisauttava lama onkin lottovoitto. Se tekee suhteellisesta tulonjaosta tasaisempaa, vaikka kansantalous kokonaisuutena kärsii.

Yksi nykyisen taantuman kulmakivistä muurattiin vuoden 2008 aikana käydyllä liittokierroksella, jonka seurauksena vuonna 2009 reaaliansiot nousivat neljä prosenttia, kun samaan aikaan BKT putosi yli kahdeksan prosenttia. Sähkö- ja elektroniikkateollisuudessa meni lujaa vuosina 2007 ja 2008, ja Nokian liikevaihto ylitti molempina vuosina 50 miljardia, liikevoiton säilyessä hyvällä tasolla.  Kaikkien toimialojen, yritysten ja työntekijöiden tuli päästä osalliseksi sähkö-ja elektroniikkateollisuuden, erityisesti juuri Nokian huipputuottavuudesta.

Pakkomielteisessä konsensuksessa “jokaiselle ansionsa mukaan” muuntautui muotoon “jokaiselle Nokian ansioiden mukaan” muotoon.

Vakiintuneet työmarkkinasäännöt ovat edellyttäneet, että mikäli työntekijät ovat tehneet paperilla samaa työtehtävää riippumatta yrityksen koosta tai sen tuottavuudesta, on heitä tullut kompensoida siitä samalla palkkatasolla ja samoilla palkankorotuksilla.

Tulonjakopakkomielteisillä tupo- ja liittokierroksella on kaikille suomalaisille yrityksille ja organisaatioille määritetty sama prosentuaalinen palkankorotustaso, lainkaan huomioimatta yritysten ja yksilöiden välisiä tuottavuuseroja. Kun neuvotteluissa on päädytty viiden prosentin palkankorotustasoon, on se pitänyt jakaa yhtäläisesti niin hyville kuin huonoillekin työntekijöille. Hyvä on saanut liian vähän, huono liian paljon.

Kärjistetysti sanottuna huonosti menestyvät yritykset kärsivät paremmin menestyvien yritysten palkankorotustason, mutta huonosti tuotava työntekijä nauttii samasta ansioiden noususta kuin hyvin tuottava. Julkisen sektorin työntekijä saa hyödyn yksityissektorin jatkuvasta tehostamisesta, vaikkei itse osallistuisi prosessiin mitenkään.

Taannoisessa OECD:n tutkimuksessa Suomi sijoittui toiseksi kun verrattiin tulotasoa työttömyyden alkamisen jälkeen. Perheellisen pitkäaikaistyöttömän tulotaso oli 80% keskivertopalkasta kun kaikki tulonsiirrot otettiin huomioon. Välittömästi työttömyyden alkamisen jälkeen (=lyhytaikainen työttömyys) Suomi sijoittautui jaetulle seitsemännelle sijalle. On väärin väittää, että pitkäaikaisesta työttömyydestä palkitaan, mutta tulonjakomielessä kompensaatiotaso Suomessa on varsin korkea. Ajatuksellisesti työttömän tulee siis saada tulonsiirtojen jälkeen lähes sama elintaso kuin työssäkäyvän.

Tämä haittaa työllistymistä varsinkin matalapalkka-aloille, erityisesti työttömyyden pitkittyessä. Pudotaan siis syvälle kovasti mainostettuun kannustinloukkuun. Työhön palaamisen marginaalivero nousee herkästi 80%:iin, tai jopa sen yli. Täten tehokas tulojenjako tulonsiirtojen muodossa kääntyy alkuperäistä ajatusta vastaan – työnteko on taloudellisessa mielessä täysin kannattamatonta. Siirryttäessä tukiviidakon keskeltä matalapalkkatyöhön, käteen jäävä efektiivinen tuntipalkka jää helposti muutamaan euroon tunnissa.

Tulonjakopakkomielteiselle Suomelle paikallinen sopiminen on kirosana pahimmasta päästä, koska sitä noudatettaessa palkat ja palkankorotukset seuraavat huomattavasti paremmin yksilöiden ja yritystenvälisiä tuottavuuseroja. Paikallisen sopimisen käyttöönoton myötä sanonta ’sama palkka samasta työstä’ muuntuu yli ajan muotoon ’sama palkka samasta tuottavuudesta’. Esimerkiksi OECD on kannustanut siirtymään Suomessa kohti yksilöllisempää palkanmuodostusta, joka allokoi talouden resurssit nykyistä huomattavasti paremmin. Esimerkiksi työntekijälle tulee vahva kannustin vaihtaa huonon tuottavuuden yrityksestä paremmin tuottavaan, koska kompensaatio hyvässä yrityksessä on selvemmin parempi kuin huonossa.

Tulonjakopakkomielteisestä järjestelmästä johtuen palkojen muodostamisen joustavuudessa Suomi on peränpitäjä, jäykimmällä mahdollisella rakenteella.

Maailman talousforumin, WEF:n tutkimuksessa Suomen sijoitus on 140 maan joukossa on viimeinen, 140.

Suomalaisen palkankorotus- ja työmarkkinajärjestelmän soveltuvuudesta kiinteän valuuttakurssin talousjärjestelmään voi olla monta mieltä, mutta ainoastaan varmaa on se, että mikäli järjestelmä rakennettaisiin uudelleen puhtaalta pöydältä, nykyiseen ei päädyttäisi. Se kun ei palvele kenenkään etua.