Sen mikä on julkista pitäisi olla julkista

Julkisen ja yksityisen toiminnan rajanvetoon liittyy Suomessa useita ongelmia. Nämä koskevat erityisesti hallinnon läpinäkyvyyttä, mutta myös esimerkiksi johtajien palkkausta.

Ongelmat johtuvat pohjimmiltaan Suomen jättimäisestä julkisesta sektorista. Se on synnyttänyt valtavan määrän erilaisia julkisia, puolijulkisia, julkisesti rahoitettuja, tuettuja, erityissäänneltyjä ja verovapaita toimijoita. Eron tekeminen yksityisen ja julkisen välillä on siksi usein hankalaa. Monet oikeasti julkiset toimijat jäävät rajan väärälle puolelle. Tämän seurauksena suuri määrä julkisia varoja käytetään julkisuussääntöjen ulkopuolella.

Asiasta on puhuttu aika paljon viime aikoina. Toimittajien ja jopa poliitikkojen on ollut vaikeaa saada selville Länsimetrosekoilun yksityiskohtia. Ongelma on se, että julkisuussäännöt eivät ulotu metroyhtiöön, vaikka se on kokonaan julkisesti omistettu. Tämä on tietenkin hölmöä ja koko hallinnon julkisuusperiaatteen vastaista.

Lakia ollaan ehkä muuttamassa. Uuden sote-järjestelmän katsotaan edellyttävän muutosta, koska sen seurauksena merkittävä osa julkista tuotantoa saatetaan yhtiöittää. Kehitys saattaa siis kenties olla kulkemassa myönteiseen suuntaan.

Olen yrittänyt hahmotella muutaman periaatteen, jota minusta pitäisi noudattaa rajanvedossa yksityisen ja julkisen välillä. Yritän valaista asioita myös esimerkein.

1. Jos valtio omistaa yrityksen, se on katsottava osaksi valtiota. Samoin jos kunta omistaa yrityksen, se on osa kuntaa.

Tästähän on kysymys Länsimetroasiassa, samoin kuin mahdollisesti tulevissa sote-yhtiöissä. On täysin hallinnon avoimuuden periaatteiden vastaista, että julkisuussäännöt riippuvat siitä, miten julkinen toiminta on muodollisesti järjestetty.

Mutta samaa periaatetta pitäisi soveltaa myös muihin valtionyhtiöihin. Jokin aika sitten keskusteltiin siitä, mitä Yleisradio maksaa kansainvälisistä viihdehankinnoista. Juuri nyt ihmetellään, miksei Yle kerro kuinka paljon olympialaisten esittäminen maksoi.

Olisi tärkeää tietää, kuinka paljon verovaroja Yleisradio käyttää yleisesti. Mutta erityisen tärkeää on tietää paljonko rahaa käytetään ohjelmatuotantoon, jonka markkinatalous ja kaupalliset toimijat saisivat ongelmitta markkinoille. Sekä olympialaiset että ulkomainen viihde kuuluvat ehdottomasti tähän joukkoon. Kysymyksessä on siis toiminta, jota ei ole mitään järkeä harjoittaa julkisilla varoilla. Nyt ei edes tiedetä kuinka paljon varoja siihen käytetään.

Tietoja voidaan olla julkistamatta ilmeisesti, koska Yleisradio ei käytä julkista valtaa julkisuuslain kapean määritelmän mukaisesti. Pelkkä verovaroilla toimiminen ei riitä julkisuuden perusteeksi. Yleisradio voi salata kansalaisilta, mihin verovaroja käytetään. On selvää, että sama logiikka, joka vaatii Länsimetron ja sote-yhtiöiden tietojen julkisuutta, pätee myös Yleisradioon.

2. Jos organisaatio muistuttaa virastoa, sitä pitäisi kohdella kuin virastoa, olipa se muodollisesti yritys, säätiö tai mikä tahansa.

Veikkaus ja Alko, samoin kuin äsken jo mainittu Yleisradio ovat esimerkkejä julkisista toimijoista, jotka muistuttavat suuresti virastoja, vaikka ne ovat muodollisesti yhtiöitä. Valtio omistaa ne kokonaan, eivätkä siis joudu hankkimaan pääomaa markkinaehtoisesti. Niillä on viranomaistoiminnan kaltaisia velvollisuuksia. Ne ovat lakisääteisiä monopoleja. Kilpailun puuttuminen poistaa tavanomaisen yritystoimintaan liittyvän riskin.

Siksi niitä pitäisi tarkastella virastoina. Tämä koskee ensiksikin julkisuutta. Veikkauksen pitäisi esimerkiksi kertoa mitä se maksaa Teemu Selänteelle. On täysin käsittämätöntä, että julkisia varoja jaetaan julkkiksille ilman että kukaan tietää summia.

Samoin Veikkauksen, Alkon ja muiden virastomaisten yhtiöiden pitäisi avata yksityis- ja yksilökohtaiset tilastoaineistot kaikille riippumattomille tutkijoille. Siis aivan samalla tavalla kuin vaikka vero-, terveys- ja sosiaaliturvaviranomaisten yksilö- ja yritysaineistot on annettu tutkijoiden käyttöön. Viranomaistiedot tuottavat koko ajan ensiarvoisen tärkeää tietoa yhteiskunnan toiminnasta ja mahdollistavat päätöksenteon arvioinnin. Yhtiömuotoisten toimijoiden hallussa on aivan yhtä tärkeää tietoa esimerkiksi rahapelien pelaamisesta ja alkoholinkäytöstä.

Erityisesti monopoliyhtiöiden tietojen tutkimuskäyttö mahdollistaisi tietysti niiden oman yhteiskunnallisen vaikutuksen huolellisen arvioinnin. Tietojen ja nykyaikaisten yhteiskuntatieteellisten menetelmien avulla voitaisiin vihdoin selvittää, mitkä esimerkiksi rahapelimonopolin ja alkoholisääntelyn todelliset vaikutukset ovat. Yksityiskohtainen tilastotieto on tällaisen tutkimuksen edellytys.

Kenties tutkimustiedon pohjalle voitaisiin rakentaa tolkullinen täsmäsääntely nykyisen järjettömyyden sijasta, mutta se on toki paljon toivottu.

Asiaan liittyy myös johtajien palkkaus. Valtion monopolien palkkojen pitäisi noudattaa julkisen sektorin palkkatasoa, ei yritysmaailman. Kuten jo todettiin, monopolit muistuttavat enemmän virastoja kuin kilpailullisilla markkinoilla ja riskipääomalla toimivia yrityksiä. Niiden johtajien palkat maksetaan julkisista varoista.

Riittävän hyvien johtajien rekrytointi ei myöskään edellytä nykyisten palkkojen maksamista. On ilmiselvää, ettei monopolien johtoa ole rekrytoitu kansainvälisiltä huippuyritysjohtajien työmarkkinoilta. Virastomaisen monopolin johtaminen ei kiinnosta, eikä siihen tarvita visionääristä yritysjohtajaa. Ihan tavallinen virkamies riittää. Samantasoiset, paremmat tai jopa täsmälleen samat johtajat olisikin voitu rekrytoida alhaisemmalla, virastomaisella palkkatasolla.

Onkin lähinnä irvokasta, että Alkon ja Veikkauksen johtajille maksetaan virastojen johtajiin verrattuna moninkertainen palkka. Veikkauksen uusi puoluepoliittisesti sitoutunut johtaja esimerkiksi ilmoitti juuri olevansa tyytyväinen 32 000 euron kuukausipalkkaansa. Samalla hinnalla olisi voitu palkata kolme tavallista virastonjohtajaa.

Ei pidä unohtaa myöskään sitä, että järjetön palkkataso on merkittävä kannustin monopoliaseman puolesta lobbaamiselle. Monopolin puolesta puhuva johtaja on aika epäuskottava toimija, kun hänen oma jättipalkkansa on täysin kiinni erioikeuksien säilyttämisestä. Ylipalkattua johtajaa on myös helppo kontrolloida. Tieto siitä, että mistään muualta ei koskaan saisi samanlaista palkkaa on omiaan pitämään ihmisen ruodussa.

3. Jos toiminta on kokonaan tai merkittävässä määrin julkisesti rahoitettua, se on katsottava julkiseksi toiminnaksi.

Kohta koskee ainakin rahapelivaroilla toimivia säätiöitä ja yhdistyksiä. Kansallisooppera esimerkiksi solmi äskettäin sopimuksen kapellimestari ja säveltäjä Esa-Pekka Salosen kanssa. Nimityksen yhteydessä kerrottiin, miten Salosen työhön kuuluu puhuminen ”taiteen puolesta”. Salonen kertoikin heti, miten ”korkeakulttuurin” valtiontuki on ”välttämätöntä”. On siis ilmeistä, että osa Salosen työtä on lobbaaminen kulttuurin julkisen tuen puolesta.

Oopperan rahoitus ja Salosen palkka tulee suureksi osaksi julkisista rahapelivaroista. Salonen on veronmaksajan kannalta kuin kuka tahansa virkamies, vaikkakin todennäköisesti erittäin hyvin palkattu. Onkin aivan käsittämätöntä, että kansalaisten on mahdotonta saada selville kuinka paljon Saloselle maksetaan työstä, jonka he maksavat ja jonka osana on julkisten varojen lobbaaminen.

Mutta näin on. Kun tiedustelin asiaa kohteliaasti Twitterissä, vastaus oli tyly. ”Kuten muuallakin, SKOBin ja taiteilijoiden väliset sopimukset ovat luottamuksellisia”, kertoi oopperan taiteellinen johtaja. Pyytämääni tarkennusta en saanut.

On pöyristyttävää julkisten varojen käytön avoimuuden kannalta, että oopperan palkkatiedot eivät ole julkisia. Kysymys on, näin veikkaan, aika merkittävistä summista, joita maksetaan täysin virkamiehiin rinnasteisille henkilöille. En edes viitsi käsitellä sitä, mitä hyvä hallintotapa sanoo oopperan vastauksesta esittämääni kansalaistiedusteluun tai perustelusta ”kuten muuallakin”.

Ooppera voi väistellä julkisuutta samantyyppisestä syystä kuin Länsimetro. Se toimii säätiömuotoisesti, vaikka ylivoimainen osa rahoituksesta tulee julkisista varoista. Ihan samalla tavalla kuin valtion omistamat yhtiöt ovat osa valtiota, julkisesti rahoitetut ja / tai pääomansa julkisista varoista saaneet säätiöt ovat osa julkista sektoria. Siksi avoimuussääntöjen tulisi koskea myös niitä.

Rahapelivaroin tuettujen yhdistysten pitäisi toiminnassaan noudattaa samanlaista avoimuutta kuin julkisten toimijoiden. Kuten rahapelivaroilla toimivan järjestön johtaja tässä tv-keskustelussa aivan avoimesti mainitsee, merkittävä osa yhdistysten toiminnasta on lobbaamista. Kun julkisilla varoilla lobataan valtiota ja kuntia niin vähintä mitä voidaan tehdä on toimia täysin julkisesti.

4. Jos toiminta kuuluu erityissääntelyn, poikkeuksellisen merkittävän julkisen tuen, verovapauden tai muun erioikeuden piiriin, siihen pitäisi ainakin osittain soveltaa samoja sääntöjä kuin julkiseen toimintaan.

Suomessa on toimialoja, joilla toimivat yritykset nauttivat lakisääteisistä markkinoille tulon esteistä. Näitä ovat esimerkiksi taksit ja apteekit. Aloilla toimivien yritysten kannattavuus on siis merkittävässä määrin seurausta julkisen sektorin toiminnasta.

Julkisia varoja myös kanavoidaan suuria määriä ”yleishyödyllisille” toimijoille, kuten esimerkiksi sosiaalista asuntotuotantoa harjoittaville säätiöille ja sen sellaisille. Nämä ovat usein päässeet otsikkoihin asti, kuten voi lukea täältä ja täältä. Julkinen tuki käytännössä mahdollistaa suuren osan tällaisten yritysten, yhdistysten ja säätiöiden toiminnasta.

Yhden esimerkin erivapaudesta tarjoaa myös ammattiliittojen jäsenmaksujen verovapaus. Tämä on tietenkin ay-liikkeen toiminnan kannalta olennaisen tärkeää. Ay-liikkeellä ja työnantajajärjestöillä on myös todella merkittävä julkinen asema. Ne ovat mukana lähes kaiken taloutta koskevan lainsäädännön valmistelussa. Järjestöjen asema on keskeinen myös työttömyysturvan ja työeläkkeiden hallinnassa, eli ne käyttävät merkittävää julkista valtaa.

Esimerkkejä on varmaan muitakin, mutta kuvio on selvä. On paljon toimijoita, jotka eivät ole julkisia, mutta joiden toiminnassa julkisella tuella tai muulla valtion suopeudella on aivan keskeinen merkitys. Tai sitten ne itse osallistuvat merkittävästi julkiseen päätöksentekoon. Niiden toiminta olisi huomattavasti vaikeampaa tai mahdotonta nykyisessä laajuudessa ilman julkista tukea, myötävaikutusta tai sääntelyä. On selvää, että tällaiseen valtion käytännössä synnyttämään tai mahdollistamaan toimintaan kohdistuu samanlainen tiedollinen intressi kuin varsinaiseen julkiseen sektoriinkin.

Minulla ei ole yksityiskohtaista ehdotusta siitä, miten läpinäkyvyys ulotettaisiin tämäntyyppiseen julkisesti mahdollistettuun, mutta muodollisesti yksityiseen toimintaan. Järjestelmän pitäisi tietenkin olla sellainen, että aidosti yksityinen toiminta jäisi yksityiseksi. Julkisuusvaatimusten pitäisi koskea vain tapauksia, jossa julkisen sektorin merkitys on poikkeuksellisen suuri.

Lopuksi

Yllä esitetyt ongelmat olisi tietenkin yksinkertaisinta ratkaista niin, että julkinen ja yksityinen sektori erotettaisiin kunnolla toisistaan. Julkinen sektori ei harjoittaisi lainkaan liiketoimintaa, vaan keskittyisi viranomaistehtäviin. Julkisesti rahoitetut palvelut joko tuotettaisiin virkatyönä tai sitten ostettaisiin ihan oikeilta yksityisiltä yrityksiltä. Erilaiset puolijulkiset säätiöt joko yksityistettäisiin tai sitten muutettaisiin tavallisiksi julkisyhteisöisiksi. Kansalaistoiminta olisi aitoa kansalaistoimintaa, nykyisen rahapelivaroin ylläpidetyn valtioriippuvaisen järjestökentän sijasta.

Mutta on vaikea olla kovin toivekas, että näin kävisi. Siksi sääntöjä on kehitettävä niin, että kaikkea julkista ja puolijulkista toimintaa kohdellaan samalla tavalla. Läpinäkyvyyden ja muiden sääntöjen on oltava samanlaisia riippumatta toiminnan muodollisesta järjestämisestä.