Toisen maailmansodan jälkeen rakennettiin kehitysmaa-Suomesta aidosti teollinen talous, joka myöhemmin strategisen koulutuksen, terveydenhuollon ja tasa-arvon edistämisen seurauksena kasvoi uskottavaksi vientitaloudeksi.
Toki Suomi oli muutamaan alaan erikoistuneena ja vientiriippuvuudessaan eräänlainen banaanivaltio, mutta se toimi varsin hyvin keinona roikkua mukana globaalissa talouskasvussa.
Suomi tuli pikkuhiljaa tunnetuksi paitsi autourheilumenestyksestään myös investointi- ja bulkkituotteiden luotettavasta laadusta. Teleliikenteen teknologiateollisuuden menestyminen Nokia-ilmiön muodossa oli seurausta hyvinvointivaltion mahdollistamasta suuresta insinööriosaamisen pääomasta, työmarkkinasovun suomista edullisista asiantuntijoista ja pitkäjänteisestä teknologian kehittämisestä – onnellisen sattuman lisäksi. Nämä piirteet saattoivat tavallaan olla myös Suomen menestyksen päättymisen syy.
Koulutettu kansa, terveydenhuolto, tasa-arvo ja laatua tuottavat insinööritaidot eivät enää riitä Internet-aikakautena.
Suomi – tai siis lähinnä Helsinki – on toki tullut aiempaa houkuttelevammaksi paikaksi opiskella, oleskella ja turisteilla, mutta sijoitukset eivät jostain syystä tahdo seurata perässä. Miksi? Vaikka Suomessa olisi miten hyvin ideoita ja koulutusta, uutta vaurautta on Suomessa vaikea synnyttää monestakin syystä, jotka pahentavat toinen toisiaan:
1. Suomalaisia on liian vähän
Suomi on kielenä maailmanmarkkinoiden mittakaavassa aivan marginaalinen mutta ennen kaikkea kieliperheenä lähinnä akateeminen kuriositeetti. Se tarkoittaa sitä, että vaikka Suomessa tehtäisiin jotain uutta ja hienoa, kukaan ei huomaa sitä ellemme tee ja uutisoi sitä myös jollain valtakielellä. Lingua francassa on merkittävä kilpailuetu.
Kielinaapureiden vähäisyyttä paljon suurempi ongelma on kuitenkin pienet sisämarkkinat. San Franciscossa on menestytty, koska verkkoyhteyden, automatkan tai lennon päässä on helposti lähestyttävä Yhdysvaltojen kulttuurisesti, kielellisesti ja monelta osin juridisesti yhtenäinen sisämarkkina, jossa on lähes 300 miljoonaa potentiaalista asiakasta ja joka on alasta riippumatta vähintään miljardien dollarien kokoinen.
Jos alan sisämarkkinan koko on niin pieni, että tietyn tuotekategorian uusi yritys ei voi saada skaalaetua ja siten kustannustehokasta tuotantoa, yritys kuihtuu ellei se onnistu ponnistamaan suoraan Suomen ohi vientimarkkinoille. Tämä mikä on harvinainen lopputulos. Mutta onhan meillä EU? Ei. EU on talousalue, muttei edes etäisestikään yhtenäinen sisämarkkina tai kulttuuri- ja kielialue. Lisäksi olemme poliittis-maantieteellisesti eristyksissä, ikään kuin saarivaltio.
2. Suomen alueellinen elinkeinorakenne on vanhanaikainen
Paitsi, että meitä on liian vähän uskottavien sisämarkkinoiden synnyttämiseksi, olemme maantieteellisesti vieläkin hyvin hajalla, edesmenneiden tehtaiden koskirannoille ripoteltuina. Asiaa ei edistä se, että suomalaisia yritetään epätoivoisella politiikalla pitää syrjäseuduilla, kunnavaltuustojen rukoillessa rahtikultin tavoin uutta savupiippurakennusta menneisyyden vaurautta tuomaan. Keskustapuolueen ideat kilpailuedusta hajauttamisella ovat puhdasta maatalousyhteiskunnan nostalgisointia ja kaiken vakavasti otettavan taloustieteen vastainen käsitys.
Innovaatiot eivät synny valtion tukipaketeista tai poliitikoiden juhlapuheista. Innovaatiot, huippuosaaminen ja talouskasvu syntyvät, kun asiantuntevat ja luovat ihmiset kohtaavat kasvotusten ja spontaanisti – ja järjestäytyvät vapaasti synnyttämään jotain uutta. Tähän perustuu suurten kaupunkien menestys ja tämä synergian merkitys on jälkiteollisessa yhteiskunnassa vain kasvanut. Tässä olemme politiikan seurauksena suurta maailmaa pari vuosikymmentä jäljessä.
3. Valtio tekohengittää työpaikkoja ja estää uusien synnyn
Kaikki maat harjoittavat jonkinlaista työllistäneiden alojen protektionismia, mutta erityisen haastava tilanne on Euroopan sairaalla miehellä Suomella. Vaikka suuryritysten osuus työpaikkoina ja ihmisten elinkeinona on ollut jatkuvassa laskussa, on jatkettu yksipuolista suuryritysten konsultointia lainvalmistelussa ja suotu työmarkkinajärjestöille mandaatti. Hyvä siinä on keksiä sääntelyä suomalaisille, aloitteleville kilpailijoille ja itse viedä työpaikat ja tuotanto ulkomaille.
Tämä ja toisaalta kohdennetut yritystuet ylläpitävät Suomen heikosti uudistunutta liiketalouden kilpailurakennetta markkinavastaisella politiikalla. Jos väkisin poisluetaan suuret maataloustuet – mitä ei kuuluisi tehdä – valtio jakaa erilaisia kohdennettuja yritystukia satojen miljoonien eurojen edestä vuosittain.
Miksi valtio pönkittää verovaroilla tiettyjä voittoa tavoittelevia ja tekeviä yrityksiä sen sijaan, että se vaikka alentaisi verotusta tasapuolisesti?
4. Virkamies varjelee meitä innovaatioilta
Hyvinvointi-Suomen rakennusprojektin aikana keksittiin Suomeen kiihtyvällä tahdilla sääntelyä. Osa tästä sääntelystä koski ilmiselviä tarpeita ohjata markkinoita; meillä on esimerkiksi maailman parhaimpiin kuuluva elintarviketurvallisuus.
Samalla kuitenkin syntyi myös turhaa laadullista sääntelyä sekä sääntelyn tavoitteen sijaan teknisiin yksityiskohtiin keskittyvää nipotussääntelyä. Jos sama tapahtuisi tänään, se olisi esimerkiksi sitä, että tietokoneen mukana on toimitettava kolmenappinen hiiri tai että älypuhelimen on oltava tarpeeksi suuri ja painava, ettei se tipu taskusta. Laadullinen sääntely määrää pakolliseksi jotain sellaista, jolle ei aina ole perusteltua tarvetta vaan sen järjestäminen sitä haluaville hoituisi hyvin markkinaehtoisesti.
Ongelma tällaisen sääntelyn kanssa on se, että se mikä on itsestäänselvää yhtenä päivänä voi jonain toisena päivänä olla täysin absurdia ja resurssikallista. Tällaiseen Suomeen moni suomalainen aloitteleva yrittäjä törmää, jos hän yrittää tehdä jotain aidosti uudenlaista säännellyillä aloilla. Sanomalehtikolumnistin on liiankin helppo tyrmätä yrittäjien huomautukset tästä jonkinlaisena epäonnistuneiden liikemiesten ja -naisten narsistisena valituksena, kun muualla maailmassa yrittäjän kilpailija nettoaa jo vuoden päästä hyvää voittoa.
Toki monessa muussakin Euroopan maassa on paljon sääntelyä, mutta vaikka niissä ei välttämättä saa kysyttäessä lupaa, saa kysymättä tekevä usein “anteeksi”.
Suomessa monikaan uutta kokeileva ei saa lupaa, muttei myöskään anteeksi.
Menneisyyden kahleissa Suomi sulkee monet innovaatiot ja niiden mukanaan tuoman hyödyn, pääoman ja vaurauden rajojensa ulkopuolelle tai sitten uusien asioiden kokeilu monopolisoidaan vauraille suuryrityksille sitten kun ne joskus keksivät tehdä niin. Sillä välin ulkomailla ollaan jo menty ohi.
5.Suomi on vauraudestaan huolimatta köyhä maa
Ennen kohtalaisen hyvin toiminut kolmikanta ja työmarkkinasopu yhdistettynä korkeaan verotukseen tekivät Suomesta varsin tasa-arvoisen maan. Valituista tasa-arvon edistämisen keinoista olisi vain pitänyt käydä aidosti kriittistä keskustelua toimintaympäristön muututtua. Köyhyyden ja epätasa-arvon torjumiseen tarkoitettu työmarkkinasopu on nyt merkittävä suomalaisten köyhyyden kasvun syy, kun tarvittuja työntekijöitä ei uskalleta palkata. Tämä on markkinavaikutus kun yhteiskunnan sosiaaliturvavastuuta yritetään lykätään yksittäisille yrityksille koosta riippumatta.
Lisäksi Suomessa sijoitettavaa pääomaa on lähinnä valtiolla ja suuryrityksillä. Pohattojen sijaan meillä on suuri palkkatyöntekijöiden keskiluokka. Se tarkoittaa samalla sitä, että meillä on hyvin heikosti suuryrityksistä tai virkamieskoneistosta riippumatonta yksityistä enkelipääomaa, jota tarvittaisiin uusien kilpailijayritysten ja innovaatioiden tuomiseen markkinoille. Kunnollinen joukkorahoituskin on tukittu mahdollisuutena. Pankeistakaan ei ole pelastukseksi, koska pankit eivät halua tuoda aloittelevien yritysten “hiekkaa pankkiin” eivätkä juuri ota riskejä. Ulkomailta alkurahoituksen hakeminen on hyvin vaikeaa, kallista ja byrokraattista.
Suomen ongelma on kuitenkin ennen kaikkea se, että kahlitsemme masokistisesti itseämme. Jos potentiaalimme vapautettaisiin puuttumalla listattuihin epäkohtiin, voisimme kompensoida muiden kilpailuetua muutamalla erityispiirteellämme.
Suomalaisilla on esimerkiksi huomattavan hyvä passiivinen englannin kielen taito rallienglantistereotypiasta huolimatta. Vaikka emme voi kieliteknisistä syistä kilpailla skandinaavien kanssa, olemme tässä lingua francan taidoissamme salaa parempia kuin lähestulkoon koko muu ei-englanninkielinen maailma.
Jos vain kehittäisimme korkeakoulustamme pois virkamiestuotannosta ja tutkintofetissistä kohti ihmisten potentiaalin ketterää hyödyntämistä ja kasvattamista työelämä- ja tutkimusyhteistyön kautta, voisi Helsingin seudusta tulla arvostettu korkean koulutuksen keskus, jonne tulisi opiskelijoita maailmalta muutenkin kuin ilmaisen opetuksen perässä. Meillä on tälle jo hyvä lähtökohta. Samalla kasvaisi henkinen pääoma, joka on yksi innovaatioiden synnyn komponentti.
Ennen kaikkea Suomessa tulisi kuitenkin ymmärtää, että teollisuusyhteiskunnan talousjärjestelmä on siirtymässä historiaan ja että menneisyyden rakenteiden ja keinojen ylläpitäminen on häviön resepti, jolla ei tuoteta kuin Talvivaaroja. Suuryritysten aseman säilyttämisen sijaan tulisi politiikan ja lainsäädännön lähtökohtana olla se, miten uusien yritysten syntyä voidaan edesauttaa. Suuret pärjäävät aina jos ovat pärjätäkseen.
Julkishallinto on kankeassa pitkäjänteisyydessään väärä taho ottamaan koppia innovoinnista. Valtio voi uudessa järjestyksessä lähinnä purkaa innovaatioiden kokeilun ja menestymisen esteitä, kannustaa ja – toivoa parasta.
Blogit
Liberan blogiin kirjoittavat eri alojen asiantuntijat tai muuten vain mielenkiintoiset henkilöt. Blogit ovat kirjoittajiensa mielipiteitä, eivätkä välttämättä edusta Liberan virallista kantaa.
Tietoa kirjoittajasta
Lilja Tamminen
Lilja Tamminen on liberaalivihreä poliitikko, Helsingin kaupunginvaltuuston tuore varavaltuutettu, sosiaali- ja työllisyyspolitiikan asiantuntijakonsultti ja yrittäjä. Vuonna 2015 hänen bloginsa palkittiin median ja politiikan asiantuntijaraadin toimesta Suomen parhaana poliittisena blogina. Tammisen erityisalaa ovat Suomen lainsäädännön luoma uniikki talousjärjestelmäkokonaisuus ja digitalisaation talousvaikutukset.
18 kommenttia artikkeliin Virkamies varjelee meitä innovaatioilta
Minun mielestäni suuri palkallaan toimeen tulevien ansiotyössä olevien osuus kansalaisista on erinomainen tavoitetila. Työn silppuuntuminen, pakkopienyrittäjyys ja ihmisten toimeentulon epämääräistyminen olisi nykytilaankaan verrattuna selkeä heikennys, jota ei mahdollisella ”enkelipääoman” (sic.) runsaammalla läsnäolollakaan voi puolustaa.
Kirjoittajan tulisi tarjota myös väitteidensä tueksi faktoja, niitä ei kirjoituksessa ole vaan toistellaan kahvipöytä-keskustelujen kehäpäätelmiä ja myyttejä. Esimerkiksi miltä innovaatioilta ”virkamies” (kirjoituksessa sekoitettaan virkamies ja lainsäädäntö toisiinsa) suomalaisia varjelee? Hyvä että meitä on varjeltu sellaisilta yrityksiltä kuin Supercell, Jolla, Enevo, Kemppi, Relex, Dreambroker, Vainu, Smartly..
Toiseksi, julkishallinto on eri asia kuin julkinen sektori kokonaisuudessaan. Julkishallinnon lakisääteinen tehtävä ei ole innovoida siinä merkityksessä, mitä kirjoituksessa sillä tarkoitetaan. Mutta ei ole olemassa mitään todisteita sille, että innovaatiotoimintaa ei voisi toteuttaa osittain tai kokonaan ”julkisella sektorilla” (innovaatiot eivät ole riippuvaisia omistuspohjasta) TAI että julkinen sektori, kuten valtion omistamat yhtiöt, eivät voisi tuottaa pohjaa ja ratkaisuita uudelle teknologialle. Päinvastoin on todisteita sille, että myös julkinen sektori (yksityisen lisäksi) voi innovoida. On syytä muistaa, että näiden vihreiden fanittamat killerapit (Airbnb, Uber etc) pohjautuvat ”julkisen sektorin” pitkäjänteisen (ja varmaankin kirjoittajan mielestä jäykän) kehitystyön pohjalle – Internet (e.g. Mazzucato 2013).
Julkisen sektorin innovoinnin ongelma on siinä, että insentiivit ovat väärät. Kun puuhataan verovaroilla, ei tarvitse huolehtia läheskään samalla intensiteetillä tulosvastuusta. Kaikki kaupallinen toiminta lähtee siitä, että tehdään samalla resurssilla enemmän. Omalla rahalla insentiivi, ja samalla paine, tehdä asiat tehokkaimmalla mahdollisella tavalla ovat aivan eri luokkaa kuin leppoisasti määrärahojen turvin.
Toinen asia joka rajoittaa julkisen sektorin innovointipotentiaalia on osaaminen. Taulukkopalkoilla ei mitenkään voida saada lahjakkaimpia henkilöitä tekemään innovointia, kun yksityiseltä sektorilta innovoinnin onnistuessa vain taivas on rajana palkkioiden määrässä. Ahneus on tässä tapauksessa hyvästä siinä mielessä, että se tuottaa optimaalisesti myös kuluttajan kannalta hyviä ratkaisuja.
Parasta, mitä julkishallinto ja byrokraatti voi tehdä, on tehdä pelikentästä kaikille avoin samoilla säännöillä. Ja tietysti myös estää yhteiskunnan kannalta haitallisia lieveilmiöitä. Kaikki muu on hubrista.
Johnny:
Olen osittain samaa mieltä kanssasi siitä, että kannustinvaikutuksiin tulisi kiinnittää huomiota. Mutta taisit ymmärtää kirjoitukseni väärin. Dikotomia ns. julkisesta ja yksityisestä sektorista on usein harhaanjohtava, näiden prosessit ja toiminta ovat hyvin yhteenkietoutuneita ja niissä on monia eri tasoa. Esimerkiksi määrärahojen kautta ohjattu ministeriö on eri asia kuin valtio-omisteinen osakeyhtiö. Samoin suuri monikansallinen yritys on eri asia kuin ensimmäisen rahoituskierroksen läpikäynyt startup. Ilmiön selitysarvon kannalta vetoaminen yleisellä tasolla ”julkiseen” tai ”yksityiseen” ei tarjoa juurikaan lisäarvoa, sillä näiden sisältä löytyy paljon tarkempia selittäviä muuttujia.
Ymmärrän toki, että Liberassa käyvät lukemassa pääasiassa ihmiset, joille valtion rooli tarkoittaa vakaan ympäristön ylläpitoa. Ajatushan on peräisin 1700-luvulta alkaneesta klassisesta liberalismista juuri kritiikkinä valtio-ohjattua merkantalistista privilegio-taloutta kohtaan. Mutta toistan, että ei ole todisteita siitä, että ”julkinen sektori” ei voisi MYÖS osallistua mm. uuden teknologian kehittämiseen (esim. infrastruktuuritaso, perustutkimus, soveltava tutkimus, kickstart efekti) ja olla aktiivisempi teknologian ja talouden toiminnan suhteen kuin vain ylläpitää vakaata ympäristöä. Historiasta voimme huomata, että välillä ”julkisen” osallistuminen esimerkiksi uuden teknologia-alan kehityksen joihinkin vaiheisiin voi tuottaa tämän perustoiminnan ympärille innovatiivista yksityistä liiketoimintaa. Tästä tietysti internet on hyvä esimerkki, mutta ihan kotimaisista käy myös hyvin mm. Outokumpu hyvänä esimerkkinä.
Kirjoitus on lähinnä urbaalilegendatasoisten väitteiden heittelyä. Tämankaltaisten mantrojen hokeminen on ehkä sitä tympeintä kehitysvastaisuutta ja taantumusta, jota Suomesta löytyy.
Tammisen tekstistä tuli mieleen Toivo Kärjen iskelmä Liljan kukasta.
Loppukaneetti: ”Julkishallinto on kankeassa pitkäjänteisyydessään väärä taho ottamaan koppia innovoinnista. Valtio voi uudessa järjestyksessä lähinnä purkaa innovaatioiden kokeilun ja menestymisen esteitä, kannustaa ja – toivoa parasta.”
– ”Jos vain kehittäisimme korkeakoulustamme…” [Me = Julkishallinto? Valtio?)
– ”Suuryritysten aseman säilyttämisen sijaan tulisi politiikan ja lainsäädännön [valtio? julkishallinto?] lähtökohtana olla se, miten uusien yritysten syntyä voidaan edesauttaa…”
Torstai on Toivoa täynnä.
Olisipa kiinnostavaa saada muutaman esimerkin väitteiden tueksi vaikkapa kohtaan 4. Mitä on nipotussääntely ja sen mukaiset Suomen laista, mutta ei muiden maiden laeista, löytyvät säädökset, jotka estävät innovoinnin? Varmaan suomalaiset innovatiiviset henkilöt ja firmat voivat siirtyä nipotussääntelyvapaisiin maihin innovoimaan. Tietääkö joku esimerkkiä tälläisestä innovaatiovuodosta? Vai mennäänkö kv-markkinoille kuitenkin ihan muista syistä?
Ja laithan kirjoitetaan valtioneuvoston, ei virkamiesten, aloitteesta.
Kaikki Tammisen mainitsemat ongelmat on olleet läsnä lähes aina eri muodoissa eri aika kausina mutta silti on Suomi ponnistanut ja menestynyt aina välillä jopa maailman huipulla ollut.Itse näkisin että innovaatioita ei vaan synny sen takia kun kukaan ei ihan jaksa ja viitsi ja helpolla pitäisi päästä ja taas lomat tulossa tehköön joku muu se on se ajatus ei koske minua.Suomi on siirtynyt liialliseen hyvinvointiin missä laiskuus on hyve ei yrittäminen koska siinä joutuu tekee töitä herran jestas ja miten sitten se vapaa aika?Eihän sääntely ollut ongelma entisissä menestystarinoissa niin se on turhaa sepitystä jos ei halua mitään niin mitään ei tapahdu ,tosin en vastusta sääntelyn poistoa mutta ei sekään auta jos vapa aika voittaa.
Onpa Lilja Tamminen saanut täyslaidallisen syitä, jonka vuoksi hän on väärässä. Mieleeni tuli heti ay-liikkeen ”ei-käy”-laulu. Kiky-prosessi oli lähes farssi, vähän kuin Länsi-Metron käyttöönotto. Minusta Lilja Tamminen on paljolti oikeassa. Lisäksi teksti on looginen, hyvin kirjoitettu. Meillä on Suomessa tolkutonta säätelyä. Yritystoimintaa tuetaan verovaroin. Ihmisten palkkaaminen on kallista, verotus eri muodoissansa korkea. Yritysveroprosentti 20 on alakantissa, mutta se ei vaikuta työvoiman hintaan. Erityisesti vasemmistoliitto, vihreät ja SD keskittyvät eduskunnassa jakamaan rahaa, niiden edustajat varmistelemaan uudelleenvalintaansa. Olisi mukava kuulla ehdotuksia, miten maailmanlaajuisessa talouskilpailussa tehdään rahaa, sitä jolla hyvinvointi maksetaan. Elvytystä – lisävelkaa – olemme tehneet jo kahdeksan vuotta, joten se ei enää taida rahan tekemisessä auttaa.
”Olisi mukava kuulla ehdotuksia, miten maailmanlaajuisessa talouskilpailussa tehdään rahaa, sitä jolla hyvinvointi maksetaan.”
Vastauksia voisi saada niiltä, jotka jo rahaa tekevät maailmanlaajuisessa kilpailussa.
Valitettavasti Suomessa on pitkään nysvätty ja näperelty toisarvoisten toimenpiteiden parissa (heikkouksia hioen). Esimerkiksi vuosi sen neuvotteluun, jotta työaika pitenisi 6% tai minuuttia tms. Parempi vaihtoehto olisi vahvuuksien vahvistaminen, esimerkiksi tutkimuksen ja koulutuksen avulla. Parhaisiin tuloksiin päästään onnistumalla uuden luomisessa.
HERÄTKÄÄ NUORET TODELLISUUTEEN! SE ON TARUAKIN IHMEELLISEMPI.
Liljan erityisalaa on Suomen lainsäädännön luoma talousjärjestelmäkokonaisuus ja sen kannustin- ja ohjausvaikutukset. Seuraavassa on perusvarallisuutta omaamattoman nuoren ihmisen esimerkki. Kysymys kuuluu, mihin lainsäädäntö häntä ohjaa ja kannustaa?
Nuorilla on kaksi suurta ongelmaa: 1. Mistä saan työpaikan ? 2. Miten kykenisin hankkimaan ensiasunnon ? Ongelmat liittyvät toisiinsa. Tarvitaan tuloja, että voi maksaa asuntoa.
Paljonko tarvitaan tuloja, että voi hankkia Pasilasta 45m2:n kaksion 25 vuoden lainalla? Asunto maksaa 280 000 euroa. Jos olet ASP-säästänyt 30 000 euroa, tarvitset lainoja 250 000 euroa.
Asuntolainan lyhennyksiin kuluu verojen jälkeen nettotuloa 10 000 e/v eli n. 840 e/kk. Lisäksi tarvitset korkoihin 360 e/kk. Peruselantoon kuluvan tulon lisäksi tarvitset siis 1200 e/kk.
Työhakemukseesi olet kirjoittanut palkkatoivomuksena 3500 e/kk. Haastattelussa perustelet asiaa: ”Veronpidätys on 1100 e ja asuntolainan hoito 1200 e. Loppu 1200 e tarvitaan elämiseen.”
Työhönottaja kertoo, että yritys tarvitsee tällaisen palkan maksuun 5500 e tuloja. Siitä menee ALV:a 1100 e ja sosiaalivakuutusmaksuja 900 e, jolloin jää se toivomasi 3500 e.
Asuntolaina hoituu 25 vuodessa, kunhan huolehditaan veroista 3100 e jok’ikinen kuukausi 25 vuoden aikana. Se tekee yhteensä 930 000 euroa (25 x 12 x 3100).
Veroja on yli kolminkertainen määrä asunnon hintaan nähden. Eikä laskelmassa vielä ole asunnon hintaan sisältyviä veroja, joiden määrä on n.120 000 euroa!
Verotus on suurin syy työvoimakustannusten korkeuteen ja työttömyyteen kuten myös asunto-ongelmiin. Etenkin nuorten tilanne helpottuisi, jos verotuksen tasoa kyettäisiin alentamaan.
He saisivat työtä ja pääsisivät paremmin kiinni ensiasuntoon.
Hallituksen tärkein tehtävä olisi verotuksen muutos kannustavampaan suuntaan.
Väheksymättä verotuksen merkitystä, mutta jos mennään asioiden vaikuttavuusjärjestyksessä, niin tuossa Pasilan kaksiossa suurin euromääräiseen hintaan vaikuttava tekijä näyttäisi olevan markkinaehtoinen hinnoittelu. Samat kaksion neliöt täältä Turusta, keskustan tuntumasta, irtoavat sadalla tonnilla. Tuo hinnanerokaan ei varsinaisesti liity yllä olevaan blogiin tai sen kirjoittajan erikoisalaan (”Suomen lainsäädännön luoma talousjärjestelmäkokonaisuus ja sen kannustin- ja ohjausvaikutukset”). Se kuuluu kategoriaan, josta Liberan tutkimusjohtaja Heikki Pursiainen käytti äskettäin nimeä ”hyväosaisten ihmisten omat valinnat”.
Lilja on oikeassa: suomalaisia on liian vähän. Jos asukastiheytemme olisi sama kuin esim. Isossa-Britanniassa (266 as. / km2), Suomi olisi Venäjän jälkeen Euroopan väkirikkain maa.
Mutta eivät muutkaan rikkaat maat ole väkirikkaita. Pikemminkin päinvastoin: Monaco, Liechtenstein, Luxemburg, Qatar. Toisaalta mandariini, hindi, Arabia, bengalin ja punjab kuuluvat maailman kymmenen puhutuimman kielen kärkeen, mutta eivät puhujat aivan kielen kärjelle tule, kun puhutaan elintasosta.
https://en.wikipedia.org/wiki/List_of_languages_by_number_of_native_speakers
(Pakko)ruotsi on sijalla 91 tiukassa kilvassa kirundin ja hmongin puristuksessa.
Varjele virkamiehen innovaatiolta – euro, sisämarkkinat sekä ihmisten, tavaroiden, palveluiden ja pääomien vapaa liikkuvuus?
TLDR; Mistä te oikein revitte näitä elämäm valittajia? Edelleenkin voitaisiin edetä kohti parempaa tulevaisuutta yhteisvoimin, mutta nämä kaikesta valittajat ja kaikki tänne heti nyt -urpot jaksaa valittaa tekemättä mitään mikä todella olisi hyödyksi. Tästä liberan sekasopasta tulee mieleen kommunismi. Vaikka löytyvät eri laidoilta, niin todellisuus on yhteneväinen. Sääliitäviä utopioita. Mutta terveiset kaikille wanna-be Nalleille ja kokoomuslaisesta elämäntyylistä unelmoiville nuorille, jotka ovat hyväksikäytettyinä tämän ajatusten tonavan kautta.
”KUKA VOI OLLA ERI MIELTÄ?”, innostui Facebookissa tuttu turkulainen pikaruokamoguli Heikki Salmela. Ja oikein Caps Lockilla
Ei varmaan kukaan, koska ”internet-aikakausi”, ”virkamieskoneisto” ja ”nipotussääntely” selittää aina kaiken.
Vähän vaikeampi on sitten selittää, että miksi internet-aikakaudella on niin vaikea perustella tarkemmin, että ihanko oikeasti ”yritystuet ylläpitävät Suomen heikosti uudistunutta liiketalouden kilpailurakennetta markkinavastaisella politiikalla”, jossa ”suuryritykset” ovat suosikkiasemassa ja jossa ”suuryritysten” konsulttijohdolla pienten yritysten rattaisiin jotenkin heitettäisiin hiekkaa?
Yritystukia pitääkin arvostella, ja ankarinta arvostelua on viime aikoina tainnut pitää yllä se virkakoneisto (VATT:n selvitys vuoden takaa). Mutta samalla sopii muistaa, että esim v. 2013 pyöreät 70 prosenttia tukea saaneista yrityksistä oli alle viisi henkilöä työllistäviä mikroluokan yrityksiä. Suurten, yli 250 henkeä työllistävien yritysten osuus tukea saaneista oli prosentin verran.
Täsmennetään nyt vielä sekin, että ”satojen miljoonien” sijaan voi kyllä puhua ihan miljardeista. Suoria yritystukia jaetaan Suomessa vuosittain noin 1,3 miljardia euroa. Lisäksi yritysten toimintaan vaikuttavia verotukia on noin 6 miljardin euron edestä. Näistä arvonlisäverotuksen osuus on noin 3 miljardia, valmisteverotuksen noin 2 miljardia ja loput ovat erilaisia elinkeinoverotuksen tukia.
Eri tukien tarkastelu erillään toisistaan olisi kovin tärkeää jo siksikin, että toisilla on mitattavia vaikutuksia ja toisilla taas. VATT:n Virkamieskoneisto julkaisi juuri selvityksen, jossa laajennetut energiaveron lisähelpotus kyllä moninkertaista tuen piiriin mahtuvien yritysten joukon, mutta tuen kilpaikykyvaikutuksesta vientiyrityksille ei löytynyt mitään näyttöä. Vastaavasti taas VATT:n edellinen julkaisu kehui suorat innovaatiotuet: sijoitetun euron tuotoksi laskettiin 1,7 euroa.
Matti Salosen edellä esittämä moite osuu siis oikeaan myös Lilja Tammisen kirjoituksen tältä osin: ”Kirjoittajan tulisi tarjota myös väitteidensä tueksi faktoja, niitä ei kirjoituksessa ole vaan toistellaan kahvipöytä-keskustelujen kehäpäätelmiä ja myyttejä.”
Tuohon minulla ei ole enää muuta lisättävää kuin pari neuvoa.
Ensinnäkin ”suuryritystä” ei ehkä kannattaisi käyttää kuin haukkumasanaa kotimaisessa talousympäristössä, jossa niitä on aivan liian vähän. Suomalaiset ovat toki yrittäjähenkisiä. Siitä kertoo sekin, että meillä 69 yritystä tuhatta asukasta kohti. Mutta oikea vertailukohta tällaisellle luvulle olisi jokin EU:n heikko talous, kuten Kreikka tai Portugali. Ei ”verrokkimaaksi” yleensä mainittu Saksa, jossa tuhatta asukasta kohti on 36 yritystä.
Toiseksi uudistuksia ja innovaatiota vaativassa kirjoituksessa ei missään nimessä pidä käyttää sanontaa ”ottaa koppi”.
Suomessa ei puutetta yrittäjistä kotimarkkinoilla jopa ylikapasiteettia 30% alalla kun alalla ja protestilistat kertoo karua kieltä asiasta niin kuin yli 3 miljardin verot jotka jää saamatta joka vuosi.Startup ja uudet yritykset syövät markkinoita vanhoilta yrityksistä ja uutta ei synny joka lisäisi arvoa yrittämisessä tämän takia valitettavasti.
Kirjoituksessa oli hyviä pointteja ja myös kommenteissa hyviä vastapointteja.
Mutta. SIlti näistä kirjoituksista puuttuu aika pitkälti koko asian pihvi, eli kysymys: ”Miksi?”
Jälkiteollisen ajan (ja fossiilienergian kauden) merkittävin saavutus on se, että saamme tuotettua elämän välttämättömät hyödykkeet niin tehokkaasti että suurinta osaa ihmisiä ei tarvita noiden hyödykkeiden tuottamiseen. Mutta heidät tarvittaisiin niiden kuluttamiseen. Eli päin vastoin kun kirjoituksessa sanotaan, että ”suomalaisia on liian vähän”, totuus on se, että ”ihmisiä on liian paljon”. Esimerkiksi euroopanlaajuisesti on kymmeniä miljoonia työttömiä. Mikä ihmeen innovaatio pitää keksiä jotta noille miljoonille ihmisille keksitään jotakin järkevää tekemistä ja/tai tuottamista? Ei sellaista olekaan. Tekemistä ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi. Miksi siis haaveillaan lisätyön tekemisestä?
Kun yhdistetään edellinen toteamus siihen, että kulutamme jo nyt aivan liikaa maapallon biosfäärin asioita ja energiaa, voidaan tulla lopputulokseen, että nykyjärjestelmää pitää muuttaa radikaalisti erilaiseksi. Miten saamme liiketoimintaympäristön sellaiseksi joka täyttää seuraavat kriteerit:
-Ihmisillä olisi kohtuullisesti järkevää tekemistä
-Työn teettäminen olisi aina halvempaa ja helpompaa kuin uuden tavaran ostaminen/tuottaminen.
Minulla ei ole tähän vastausta, ehkä jollain voisi olla?
Loppukaneetti:
Myytti siitä, että ”emme voi pestä toistemme paitoja” ontuu pahasti. Tietysti voimme. Koko taloushan on nimenomaan tätä: yksi tekee toisille palveluksia yhdessä asiassa mahdollisimman tehokkaasti jotta kaikkien ei täydy tehdä kaikkea. Aikaa säästyy ja voimme viettää mukavampaa elämää. Koska aika on ainut asia, jota ei voi säästää myöhemmäksi.