Suomi inttää kuin väsynyt humalainen

”Vaikea uskoa, että ihan kuka tahansa voi alkaa leikata nurmikkoa noin vain.”

Tällainen näkemys tuli julkisuuteen kevään kynnyksellä, heti kun nurmi alkoi vähän vihertää. Monet pitivät lausuntoa niin kummallisena, että sen täytyi olla vitsi. Jotkut totesivat, että jos se ei ole vitsi, niin sitten se on ay-liikkeen sekoilua. Mutta ei se ollut. Äänessä oli Kiinteistötyönantajien toimitusjohtaja Pia Gramén, joka viestitti Postille, ettei toiselle toimialalle pitäisi noin vain tulla. Ei tulisi postinkantajasta kunnollista nurmen ajajaa.

Tällaisia me suomalaiset olemme. Emme pidä kilpailusta. Tykkäämme, että asiat ovat niin kuin ennenkin. Selkeät säännöt ja tutut kuviot. Jokainen hoitakoon omat tonttinsa. Ja kun tuttu juttu kääntyy uhkaksi, käännymme virkamiehen puoleen ja kysymme: voisiko asiaa hoitaa sääntelemällä.

Yksi normi poistetaan. Tilalle pulpahtaa kaksi uutta. Normiviidakon tuorein tulokas on idea moottorisahan ajokortista. Se yhdistäisi virkamiehen ja alan yrittäjien edut. Virkamies saisi lisää työtä ja kortin suorittanut metsuri-yrittäjä nostaisi hintoja osa-aikaisten metsurien jättäessä kortin hankkimatta. Tällaista järjestelmää puuhataan, vaikka kukaan ei ole osoittanut, että ihmisten tai rakennusten päälle kaatuvat puut olisivat mikään ongelma Suomessa.

Suomi puhuu edelleen vapautettujen taksimarkkinoiden Ruotsissa aiheuttamista ongelmista, vaikka Ruotsi päästi taksit kilpailemaan asiakkaiden iloksi jo vuonna 1990. Ongelmat ratkaistiin, eikä kukaan kaipaa siellä Suomen mallia. Mutta Suomessapa ei noin vain kilpailla kyydeistä. Uber-kuskit saavat peräänsä poliisipartion, eikä edes taksien määrää ratkaista markkinoilla. Valtion virkamies tuntee riittävän hyvin kysynnän ja tarjonnan kohtauspisteen.

Taksialan vanhanaikaisuudelle, apteekkien suojalle ja moottorisahan ajokortille voisi naureskella hyväntahtoisesti, ellei kyse olisi laajalle ulottuvasta sääntelyn kiimasta. Sääntelyvimma heikentää kilpailua, hillitsee innovaatioita ja hidastaa kasvua. Se yhdistää niin virkamiehiä, ay-liikettä kuin työnantajiakin. Siis kaikkia laiskoja kilpailijoita.

Helsingissä toimii satoja lobbareita, joiden tehtävänä on torjua joko ulkomailta tai joltakin toiselta toimialalta tulevaa kilpailua. Heidän bunkkereistaan jarrutetaan liikenteen, teollisuuden, terveysalan, rahoituksen, kaupan ja energia-alan globaaleja megatrendejä. Valtiovalta suojelee vanhoja ja vakiintuneita pelaajia, vaikka sen pitäisi suosia tuoreita ja innovatiivisia tekijöitä. Muistetaan että isot yritykset vastaavat Suomessa irtisanomisista ja pienet haastajayritykset uusista työpaikoista.

Kaikkein viheliäisin ongelma on kuitenkin suomalaisen työvoiman kilpailu muiden maiden työvoimien kanssa. Ne työmarkkinoiden uudistukset, jotka Ruotsin ja Saksan demarit tekivät 15 vuotta sitten, leimataan Suomessa uusliberalistiseksi julmuudeksi. Ahkerat ja osaavat suomalaiset eivät saa oikeasti kilpailla työstä eivätkä taistella työpaikoistaan. Hakaniemi päättää heidän puolestaan ja työ valuu ulkomaille.

Maailma avautuu ja raivaa tilaa uusille asioille, mutta Sääntö-Suomi inttää vastaan kuin väsynyt humalainen mies hetki ennen sammumistaan. Käytöksemme on kummallinen cocktail, jonka tärkeimmät aineisosat ovat heikko itsetunto, omahyväinen uho ja todellisuuden kieltäminen. Kuvittelemme, että Suomi on saari, joka voi eristää itsensä maailman pahuudelta. Ovathan sen kehittämät ratkaisut omaperäisyydessään maailman parhaita. Palkanmuodostuksemme on maailman 140. joustavinta, mutta mitä siitä.

Tämän pelin seuraukset näemme nyt.

Tuotanto ja työpaikat siirtyvät muihin maihin. Dynaamisimmat muutokset tapahtuvat muualla. Innovaatioiden määrä vähenee, talouskasvussa kilpailemme Kreikan sarjassa ja henkisesti taannumme itäeurooppalaiseen viiteryhmään.

Henkinen lamaannus tekee pahaa kansantaloudelle. Näköalattomuus ruokkii apatiaa ja kierre syvenee. Julkisuutta hallitsevat ne tahot, jotka edistävät omaa asiaansa päivittelemällä sitä, kuinka eriarvoisuus syvenee ja kurjuus etenee, vaikka Suomi on yksi maailman tasa-arvoisimmista maista. Ne kansalaiset, jotka pystyvät luomaan uusia ideoita, työtä ja hyvinvointia joko vetäytyvät yhteiskunnallisesta keskustelusta tai muuttavat muualle. Kumpikaan ilmiö ei ole hyväksi Suomelle.

Tilanne on aidosti vaikea, mutta ei se ole silti toivoton. Oman toiveikkuuteni suurin syy on se, että näen vain kolme asiaa, jotka eivät toimi. Ensimmäinen on ay-liike. Toinen on Elinkeinoelämän keskusliitto ja kolmas eduskunta. Ay-liike sai paljon hyvää aikaan 1900-luvun suojatun kilpailun oloissa. Siitä tuli kuitenkin oman menestyksensä vanki 2000-luvun avoimessa maailmassa. Ay-liikkeelle on kasautunut paljon vaikutusvaltaa, joka on huumannut sen johtajat. Kaikkein vaikeinta on sopia niistä asioista, jotka leikkaavat ay-johtajien valtaa.

EK edustaa samaa mennyttä maailmaa kuin ay-liike. Eteläranta on tarkka siitä, että pinta kiiltää, mutta sisäisesti se on heikko tapaus. EK paljasti pehmeytensä muun muassa paikallista sopimisista koskevissa neuvotteluissa ay-liikkeen kanssa. Suuria vientiyrityksiä lyhyellä aikavälillä suojaava vakaus oli niille tärkeämpi kuin suuri muutos, joka olisi lisännyt työelämän joustoja ja parantanut kaikkien yritysten pitkän aikavälin toimintaedellytyksiä.

Eduskunnan ongelmana on, että kansanedustajat ovat siellä vain töissä. Suuri osa edustajien energiasta menee jatkopaikan varmistamiseen. Varmin tie tähän on se, että parlamentaarikko ryhtyy ajamaan pienten ja läheisten intressiryhmien etuja kokonaisuuden ja yhteisen edun kustannuksella. Mediakaan ei haasta riittävän hanakasti edustajia, jotka vastustavat samoja asioita joita edellisellä vaalikaudella kannattivat.

Ay-liike, EK ja eduskunta ovat ratkaisevan tärkeitä instituutioita, kun Suomen tulevaisuudesta puhutaan. Kaikkien suomalaisten velvollisuus on tehdä voitavansa, jotta vaikuttajien joukkoon nousee ihmisiä, jotka suhtautuvat muutoksiin uteliaasti tai jopa nauttivat niistä.

Suomen tulevaisuus ei ole toivoton myöskään siksi, ettei tämäkään päivä ole läpeensä musta. Vaikka valtiovalta tarmokkaasti säätelee, rajoittaa ja kieltää, Suomessa kasvaa koko ajan maailmanluokan laatuyrityksiä – koneita, supercellejä ja ponsseja. Tämä osoittaa, että monet kilpailuedut ovat edelleen olemassa: hyvä koulutuspohja, tasavertaiset edellytykset ja rohkeat ja idearikkaat ihmiset. Viime vuosien onneton politiikkakaan ei ole pystynyt rikkomaan kilpailukyvyn kovaa ydintä.

Suomi osoitti itsenäisyytensä ensimmäisen sadan vuoden aikana, että suomalaiset pystyvät nousemaan nopeammin ryysyistä rikkauksiin kuin ruotsalaiset tai amerikkalaiset. Suomi voi palata takaisin huippumenestyjien joukkoon, kun suomalaiset repivät turhat tekemisen esteet ja heittävät pois hidasteet, joista on enemmän haittaa kuin hyötyä. Ulkopuolelta katsottuna tämä sulkeutuneen Suomen itsensä kampittaminen näyttää kovin hassulta.

Yksi hylättävistä asioista on tasapäistäminen – se ajatus, että ”kaikki pelaa” eikä kehenkään satu. Kaikki pelaa on kiva periaate, joka sopii hyvin harrasteluun ja amatöörisarjoihin. Huipulle pitää kuitenkin pyrkiä toisenlaisella tyylillä. Suomi voitti vuoden sisällä kaksi juniorijääkiekon maailmanmestaruutta, koska valmennukseen tehtiin suuri muutos vuonna 2009. Suomessa ryhdyttiin valmentamaan taas yksilöitä. Lahjakkuuden merkitys tunnustettiin ja sille annettiin tilaa. Menestystä ruokittiin yksilöiden onnistumisten kautta. Vuoden 2016 mestarit olivat silloin herkimmässä kehitysvaiheessaan. Tuloksia tuli ja sama onnistuu valtion tasolla taloudellisen ja henkisen hyvinvoinnin MM-sarjassa, jos vain niin päätämme.

Politiikan ja talouden suomalainen ihanne on yhä ”kaikki pelaa”. Pyrkimys muutosten hillitsemiseen on monissa bisneksissä voimakkaampi kuin niiden kääntäminen riemukkaiksi voitoiksi. Hyvinvointivaltion järeä suojaverkko varmistaa edelleen, että työttömät voivat saavuttaa lähes yhtä hyvän aineellisen elämän kuin työtä tekevät. Suuri osa rohkeimpien ja lahjakkaimpien ihmisten saavutuksista pyritään leikkaamaan pois ja ohjaamaan yhteiseen kassaan. Tämä johtaa kuitenkin siihen, että menestyjien motivaatio laskee. Siihen ei voi vaikuttaa virkamiehen hallinnollisella päätöksellä.

Silloin kun riittävän suuri osa suomalaisista ymmärtää tämän, olemme uuden nousun kynnyksellä. Ennemmin tai myöhemmin käy niin, että ryhdymme luomaan edellytyksiä toistemme onnistumiselle, koska ymmärrämme ettei se ole itseltä pois vaan hyödymme siitä kaikki. Viisi miljoonaa ihmistä pääsee irti. Yritteliäisyyden ja työn voima vapautetaan.

Tällainen ajattelu edellyttää vain pientä muutosta siihen, mitä olemme pitäneet reiluna ja mitä epäreiluna. Edessä on vielä surutyötä siitä, että ne hyvinvointivaltion unelmat joihin monet meistä olivat pitkään uskoneet, joudutaankin hylkäämään. Hyvinvointi säilyy ja kehittyy mutta eri tavalla kuin ennen ajateltiin. Ja sitten, jonakin päivänä, kun kovat mutta välttämättömät savotat on tehty, monet niitä epäilleet sanovat, että näinhän sen pitikin mennä. Että sitä mieltähän me olimme alusta asti olleetkin.

Synkät ajat Suomessa