Tänään järjestetään opiskelijoiden etuoikeuksia puolustava, kenties jopa tulevaa maanviljelijöiden traktorimarssia vähemmän puoleensavetävä mielenosoitus. Se sai ajattelemaan suomalaista koulutus- ja tutkimuspolitiikkaa. On vaikea valita mikä tai kuka siinä on esiintynyt surkeimmin. Yritetään kuitenkin.
Hallitus
Hallitus leikkasi ensin ennemmin yliopistoilta kuin lopetti varallisuuden tuhoamisen maatalous- ja yritystuilla. Sen sijaan että olisi lakkautettu huonoimmat yksiköt tai vaikka kokonainen yliopisto, leikattiin Helsingin yliopistosta ja sieltä mistä oli helpointa. Järjestelmällisen ja periaatteisiin nojaavan säästämisen sijasta saatiin aluepolitiikkaa ja sekoilua.
Yliopistoväkeä nöyryytettiin tarpeettomasti. Puheet kaiken maailman dosenteista olivat hölmöjä. En kylläkään kiistä dosenttikunnan sisäistä varsin suurta laatuvaihtelua.
Tutkimus ei ohjaa hallituksen päätöksentekoa, kuten monet tutkijat ovat tuoneet esille. Nykyhallitus ei kuitenkaan ole tässä suhteessa mitenkään ainutlaatuinen, vaan jatkaa pitkää perinnettä. Suomessa asiantuntijoina päätöksenteossa toimivat etujärjestöjen lobbarit, eivät tutkijat. Ja kyllä, opetusministeri Grahn-Laasosen suhde koulutukseen ja sivistykseen tuntuu olevan varsin pintapuolinen.
Oppositio
Oppositio ei saa parempaa arvosanaa. Sekä Vihreät että Vasemmisto puolustavat ankarasti hyväosaisten ikiomia tulonsiirtoja opintorahaa ja maksutonta yliopistoa. Tämä uppoaa hyvin paitsi opiskelijoihin myös keskiluokkaan, jonka ajattelua opiskelijoiden propaganda, omat nuoruusmuistot ja toive saada lapset koulutettua muiden rahoilla sumentavat juuri sopivasti. Demareillakin on ehkä joku kanta opintotukeen ja sen sellaiseen, mutta kukaan ei onneksi ole huomannut.
Oppositiopoliitikot syyttävät hallitusta tutkimus- tai sivistysvastaisuudesta. Samat ihmiset kuitenkin leimasivat entisen talouspolitiikan sankarin Roope Uusitalon ideologiseksi kaiken maailman dosentiksi siinä silmänräpäyksessä kun tutkijan tulokset lakkasivat miellyttämästä.
Lukukausimaksut olisivat ilmeinen ratkaisu yliopistojen rahoitusongelmiin. Jostakin syystä niiden vastustaminen ei kuitenkaan ole sivistysvastaista. Osa opposition näkemyksistä on siirtynyt jo salaliittoteorioiden asteelle. Vihreiden varapuheenjohtaja epäili nimittäin Twitterissä, että hallitus haluaa pitää kansan kouluttamattomana, jotta sitä olisi helpompi hallita.
Opiskelijat
Poliitikot eivät ole ainoita, joiden meininki on vähemmän ylentävää. Opiskelijoiden eturyhmäpolitiikkaa on helppo ymmärtää, mutta silti vaikeaa hyväksyä. Opiskelijat ovat tulevia hyväosaisia. Heidän väliaikaisella pienituloisuudellaan ei ole mitään tekemistä todellisen huono-osaisuuden kanssa. Lainan ottaminen tulevia tuloja vastaan ei ole mitenkään väärin. Ehkä rasittavinta on se, miten opiskelijat jaksavat muistuttaa, että heille annettu raha on muka investointi kaikkien yhteiseen hyvään. Koulutuksen opiskelijalle itselleen tuottamat hyödyt ovat vain ikään kuin sivutuote.
Mutta ei enempää opiskelijoista, olen käsitellyt asiaa jo muualla.
Yliopistoväki
Ainoat järkevät puheenvuorot keskustelussa on kuultu yliopistotutkijoiden suunnasta. Järkeviä tutkintoja, rahoitusta ja yksikkökokoja koskevia näkemyksiä on esitetty julkisuudessa useita. Jopa vanhalla kiistakumppanillani Janne Saarikivellä on pari ihan järkevää näkemystä, vaikka mukana onkin aika paljon raivoa.
Yliopistoväkikään ei tietysti ole kokonaan välttynyt keskustelun ankeilta piirteiltä. Osa äänekkäimmistä tutkijoista on sellaisia, joiden tutkimustyön ja yhteiskunnallisen aktivismin välinen ero on aika häilyvä. Välillä huolenaiheena yliopistolla ovat tuntuneet olevan enemmän työpaikkojen määrä kuin tutkimuksen laatu. Kilpailu joka askeleella vähenevistä akateemisista viroista ja siitä seuraava epävarmuus kuuluu yliopistoelämään. Jos pysyvä tutkijanvirka ei aukene, on aika siirtyä muualle töihin. Vapaaehtoisesti akateemisen uran valinneet maan lahjakkaimmat ihmiset eivät ole niitä, joita hyvinvointivaltion tulee ensisijaisesti suojella.
Valitettavaa on sekin, että Suomen kenties tunnetuin humanisti on kampanjoinut näyttävästi opiskelijoiden etuoikeuksien puolesta iskulausein, joiden taloudellinen ajattelu on sanokaamme keskeneräistä. Kaikki yliopistolla eivät myöskään ole ymmärtäneet sitä, että myös yliopiston on oikeutettava itsensä verorahoista kilpailevien käyttökohteiden joukossa.
Yliopistoille aito autonomia
Kaikki tämä surkeus heijastaa Suomen perusongelmia, kuten julkisen sektorin ylivaltaa ja eturyhmäpolitikointia. Keskustelusta nähdään ihan ensiksi, miten äärettömän valtioriippuvainen yliopisto meillä on. Rahakirstua vartioiva opetus- ja kulttuuriministeriö pitää yliopistoa kuristusotteessa. Perustuslakiin kirjattu yliopistojen autonomia on nykyisellään kuollut kirjain. Yliopistolaisten voimaton raivo johtuu suureksi osaksi tästä.
Yliopistojen autonomian pitäisi olla sillä tavoin aitoa, ettei yksittäisen hallituksen saati ministerin mahdollisella asenteella ja päätöksillä olisi näin suurta merkitystä. Tämä vaatisi käytännössä sitä, että yliopistoilla olisi omaa varallisuutta ja oikeus kerätä rahaa opiskelijoilta lukukausimaksuilla. Onkin vaikea nähdä, miten voi samaan aikaan kannattaa yliopistojen autonomiaa ja vastustaa lukukausimaksuja.
Yksityisen rahoituksen hankkiminen alumneilta ja yrityksiltä on tietysti myös hyvä asia. Paitsi koko yliopiston, myös yksittäisten laitosten ja oppiaineiden pitäisi voida hankkia rahoitusta tätä tietä. Samoin lukukausimaksujen pitäisi olla oppiainekohtaisia, ja oppiaineiden pitäisi saada merkittävä osa omilta opiskelijoilta kerätyistä rahoista.
Yksityistä rahoitusta hankittaessa on varmistettava, että yliopisto päättää itse mitä siellä tutkitaan. Yksityinen rahoitus ei saa tarkoittaa, että tieteen itsemääräämisoikeus vaarantuu. Mutta sama ongelma on tietysti myös julkisessa rahoituksessa, vaikka Suomessa tästä harvemmin puhutaan. Valtiolla on nykyisellään aivan liian suuri määräysvalta paitsi yliopistojen kokonaisrahoitukseen, myös siihen mitä tutkitaan.
Tutkimuksen ohjaaminen hyvinvointia lisäävään suuntaan on tietysti yksi valtion tehtävistä. Poliittisten pyrintöjen tunkeutuminen tutkimukseen on kuitenkin monesti ihan yhtä tuhoisaa kuin kaupallisten. Esimerkiksi uutta strategista tutkimusrahoitusta on jaettu välillä aika erikoisilla perusteilla. Poliitikkojen ajatukset siitä, mitä yliopistolla pitäisi tehdä ovat usein ihan yhtä huonoja kuin liikemiesten tai konsulttien. Tämä usein unohtuu.
Ylläesitettyjä vaikeampi kysymys on se, miten julkisen rahan herruus vaikuttaa tutkijoiden yhteiskunnalliseen asenteeseen. Mutta koska kuulit jonkun yhteiskuntakriittisen yliopistolaisen sanovan, että julkinen sektori tekee liikaa asioita. Taloustieteilijöitä ei lasketa.
Eturyhmäajattelu
Valtiokeskeisyyden lisäksi koulutuspoliittisessa sekoilussa näkyy suomalaisen politiikan toinen suuri ongelma: eturyhmäajattelu. Keskustelussa on unohdettu kokonaan, mitä varten koulutusta ja tutkimusta tuetaan julkisesti. Tuen syynä ovat ne hyödyt, konkreettiset ja sivistykselliset, jota koulutus ja tutkimus tuottavat muille kuin siihen osallistuville.
Julkisen tuen perustelu ei ole opiskelijoiden ja tutkijoiden hyvinvointi. Kummatkin ovat suhteellisen hyväosainen ryhmä, jonka tukeminen ei tulonjakomielessä ole perusteltua. Tuki on perusteltua vain, jos se muuttaa käyttäytymistä yhteiskunnallisesti hyödylliseen suuntaan. Esimerkiksi opintorahan ja maksuttoman koulutuksen tarjoaminen sellaiselle, joka opiskelisi lääkäriksi ilmankin, on puhdas tulonsiirto köyhiltä rikkaille. On myös vaikea nähdä, mitkä ne valtavat meille kaikille tulevat hyödyt ovat, jotka perustelevat rahoitusalan tutkintojen antamisen ilmaiseksi pankkiireille.
Sama pätee tutkijoihin. Tutkijoiden työllistäminen julkisilla varoilla on perusteltua vain, jos tutkijat tuottavat sellaista joka on yhteiskunnallisesti arvokasta ja joka jäisi muuten saamatta. Yliopistouraan sen luonteen vuoksi kuuluva kilpailu ja epävarmuus kohdistuvat väestön lahjakkaimpaan osaan. Niiden vähentäminen on perusteltua vain, jos se hyödyttää tutkimusta. Hyvinvointivaltion tavoitteiden kannalta julkisten varojen kohdistaminen tähän väestöryhmään ei ole perusteltua.
Henkilökohtaiset johtopäätökset
Haluan tällä pitkällä kirjoituksella sanoa myös jotakin henkilökohtaista. Olen jokseenkin kyllästynyt siihen, että näistä teemoista keskusteleva voidaan niin helposti leimata jotenkin sivistyksen ja koulutuksen viholliseksi. Kuvailen siis lopuksi mitä omasta mielestäni olen.
Olen koulutusmyönteinen ja sitä mieltä että opiskelijoiden pitää maksaa suurempi osa koulutuksesta itse. Samoin olen tutkimusmyönteinen ja sitä mieltä, että väitöskirjan ei tarvitse taata pysyvää työpaikkaa yliopistolla. Epävarmuus ja kilpailu kuuluvat akateemisen uran luonteeseen. Olen sivistysmyönteinen ja sitä mieltä, että yliopiston täytyy oikeuttaa julkinen rahoitus samoin kuin muiden käyttökohteiden. Kannatan yliopistojen aitoa autonomiaa, ja pidän lukukausimaksuja merkittävänä mahdollisuutena sen lisäämiseksi. Tutkimuksen riippumattomuus on tärkeää, sekä yksityisistä rahoittajista että poliitikoista.
Blogit
Liberan blogiin kirjoittavat eri alojen asiantuntijat tai muuten vain mielenkiintoiset henkilöt. Blogit ovat kirjoittajiensa mielipiteitä, eivätkä välttämättä edusta Liberan virallista kantaa.
Tietoa kirjoittajasta
Heikki Pursiainen
Hallituksen jäsen
Heikki Pursiainen on ekonomisti, valtiotieteiden tohtori ja palkittu kirjailija. Hän on tehnyt merkittävän uran tutkijana, ajatuspajahenkilönä, mediayrittäjä- journalistina, ja toimii nyt Helsingin kaupungin kaupunkitietopalveluiden päällikkönä. Pursiaisen väitöskirja käsitteli taloustieteen matemaattisia menetelmiä virallisten tilastojen laadinnassa.
19 kommenttia artikkeliin Pitääkö sivistysmielisen kannattaa opiskelijoiden mielenosoitusta?
Kaikesta Itsemyönteisyydestä tulee vielä vasemmistosympatiatkin läpi.
Tässäkin on taas unohdettu kokonaan, että suurin syy opiskelijoiden mielenosoituksiin ei ole leikkaukset, vaan petetyt lupaukset. Jokainen hallituspuolue lupasi vaalikampanjoissaan ettei opiskelusta leikata. Tällä hetkellä siitä tullaan leikkaamaan suhteellisesti eniten ottaen huomioon jo edellisen hallituksen leikkaukset. Tuntuu todella pahalta elää yhteiskunnassa, jossa syyllistetään petettyä ihmisryhmää heidän osoittaessaan mieltä petosta vastaan. Mielestäni se on täysin moraalitonta. Hallitus on varjonnut leikkaukset rakennemuutoksen alle, mutta todellinen rakennemuutos ei onnistu leikkaamalla rahoitusta, vaan käytännössä vaatii suuria muutoksia tavoitteisiin ja tilapäistä lisärahoitusta muutoksen ajaksi.
Tämä on mahdollisesti mielenkiintoinen näkökulma. Jos oikein ymmärrän ajatus on, että lupaukset on pidettävä ja pitämättä jättämisestä voidaan rangaista tai ryhtyä protestiin. Suomessa yksi suuri ongelma opiskelussa on, että opiskelijat valmistuvat niin hitaasti ja merkittävä osa ei valmistu ollenkaan. Olisiko hyvä, jos vähän soviteltaisiin opiskelijoiden ja julkisen vallan näkökantoja niin, että opintojen aluksi opiskelijat lupaavat valmistua vaikkapa neljässä vuodessa. Niitä, jotka eivät pidä lupauksiaan rangaistaan jollain sopivalla tavalla.
Vaikuttaa siltä, että opiskelija-aktivismi viivästyttää opintoja niin paljon, että opintopisteet eivät riitä tukien saamiseen. Ja kun tuet palaa, niin jo vain löytyy yhteiskunnasta paljon korjattavaa ja siitä lähtien kiinnostaa yhteiskunnallinen aktivismi. Jossain vaiheessa alkuperäinen tarkoitus unohtuu, tutkinnon loppuun saattaminen.
Korjausehdotus: AMK pakkotahtiseksi, niin kuin se oli silloin, kun sitä kutsuttiin opistoksi. Yliopistossa notkuville ”hoitoonohjaus” -> AMK, jossa opetellaan opiskelemaan ja kun on opittu, niin sitten uudemman kerran akateemisen vapauden piiriin.
”Jokainen hallituspuolue lupasi vaalikampanjoissaan ettei opiskelusta leikata.”
Entä sitten? Kaikki poliitikot lupaavat vaalikampanjoissaan asioita, joita heillä ei ole aikomustakaan toteuttaa. Näin on ollut aina ja näin tulee olemaan jatkossakin. Jos joku ei vielä ymmärtänyt tätä, olisi ehkä parempi viedä häneltä äänioikeus pois.
Kertoo kyllä hyvin suomalaisen koulutuksen tasosta, kun näin ilmiselviä asioita ei opeteta jo peruskoulussa.
Jos opintolainan osuutta lisätään, opiskelijoiden mielenterveysongelmat lisääntynevät (http://www.independent.co.uk/student/news/student-debt-linked-to-depression-and-mental-health-problems-by-us-study-10024014.html), Niistä kärsii nyt jo suuri osa opiskelijoista (http://www.hs.fi/hyvinvointi/a1455503564839). Mikä mahtaisi olla tästä seurannut kustannus yhteiskunnalle? Sitä tuskin on Uusitalo huomioinut?
Lukukausimaksukeskustelua varmaan edistäisi, jos olisi jokin konkreettinen malli josta puhua. Ilman sitä keskustelu perustuu kuitenkin lähinnä maailmalta tuttuihin esimerkkeihin järjestelmistä, jotka ovat etupäässä huonoja. Etenkin Yhdysvaltain järjestelmä on suorastaan katastrofaalisen huono. Esimerkkejä paremmin toimivista lukukausimaksujärjestelmistä on vähemmän ja ne ovat muutenkin huonommin tunnettuja. Australiasta puhuttiin joskus hyvänä esimerkkinä, mutta en ole seurannut tilannetta vuosikymmeneen.
Samoin keskustelusta kannattaa unohtaa huiput ja muut selvät menestyjät, koska he pärjäävät kyllä melkein järjestelmässä kuin järjestelmässä. Eniten lukukausimaksuilla on vaikutusta korkeakoulutettujen suureen enemistöön, joka sijoittunee yleiseltä kyvykkyydeltään jonnekin persentiilien 50 ja 90 väliin.
Yhdysvalloissa korkeakoulutuksen hinta on viime vuosikymmeninä kasvanut selvästi nopeammin kuin tyypillisten korkeakoulutettujen tulo-odotukset. Siihen on käsittääkseni ollut kolme merkittävää syytä. Yliopistojen julkista rahoitusta on ollut helpompi leikata, kun osavaltioiden päättäjät ovat tienneet, että yliopistot voivat kompensoida leikkauksia lukukausimaksuja korottamalla. Toisaalta monet yliopistot ovat joutuneet opiskelijoista kilpaillessaan investoimaan huomattavasti asioihin, jotka eivät varsinaisesti paranna koulutuksen tasoa. (Esimerkiksi urheiluvalmentajien sanotaan olevan yliopistojen parhaiten palkattu ammattiryhmä.) Kolmanneksi koulutusmarkkinat eivät toimi eivätkä edes voi toimia kovin tehokkaasti. Huonon yliopistovalinnan huomaaminen vie helposti vuosia, ja yliopiston vaihtaminen on sekin hidasta ja kallista. Lisäksi entisiltä opiskelijoilta saatu tieto yliopistosta saattaa sekin olla harhaanjohtavaa, koska heidän työmarkkina-asemansa on jossain määrin kiinni entisen oppilaitoksen maineesta. Kaikki nämä ovat todellisia riskejä myös Suomessa, jos lukukausimaksuihin päätetään siirtyä.
Mitä taas tutkimusrahoitukseen tulee, niin puhuisin väitteessä ”Tutkijoiden työllistäminen julkisilla varoilla on perusteltua vain, jos tutkijat tuottavat sellaista joka on yhteiskunnallisesti arvokasta ja joka jäisi muuten saamatta.” ihmiskunnalle enkä yhteiskunnalle arvokkaista asioista. Perustutkimus kun on lähes määritelmällisesti sellaista, että valtaosa siitä tulevasta hyödystä valuu maan rajojen ulkopuolelle. Epäsuoraakin hyötyä siitä toki on (korkean osaamisen työpaikoilla on tapana keskittyä perustutkimuksen tekijöiden lähelle), mutta pääasialliset hyödyt eivät tunne rajoja. Toisaalta taas jos valtio ei koe tarpeelliseksi rajoittaa perustutkimusta ihmiskunnan hyväksi, on kyseinen valtio minun silmissäni aika lailla tarpeeton.
Heitto ”Samoin olen tutkimusmyönteinen ja sitä mieltä, että väitöskirjan ei tarvitse taata pysyvää työpaikkaa yliopistolla.” on myös tarpeeton kärjistys. Nykytilanne on kuitenkin ennemminkin se, että huippututkijankin odotetaan työskentelevän uransa ensimmäiset 15+ vuotta harjoittelijastatuksella ja muuttavan muutaman vuoden välein maasta toiseen, ennen kuin hän saa ensimmäisen oikean työpaikkansa. Sellaisen samanlaisen, jonka useimmat korkeakoulutetut saavat pian maisteriksi valmistumisen jälkeen tai alasta riippuen mahdollisesti jo ennen sitä.
No, kyllä meillä pitäisi olla mahdollisuus ja oikeus arvioida mikä tutkimus on mahdollisesti hyödyllistä – tai ainakin eteenpäinmenevää – ja mikä taas ennemmin dogmaattista kielipelien pelailua. Eli jos vaikkapa toiselle puolelle laitetaan naistutkimus ja teologia – ja verrataan niitä vaikka teoreettiseen kvanttifysiikaan ja evoluutiopsykologiaan, niin ei kait pitäisi olla vaikea nähdä mistä suurimmat hyödyt olisi kaikkein suurimmalla todennäköisyydellä saavutettavissa.
Toinen – meitä mannereurooppalaisia yleisesti vaivannut/vaivaava – ongelma tuntuu edelleenkin olevan se, että perustutkimuksen parissa nähdään jopa jonkinlaisena ylpeyden aiheena se, että tutkimustulokset eivät ole (suoraan) hyödynnettävissä kaupallisessa käytössä. Tätä en ole ikinä pystynyt ymmärtämään. Esim. anglosaksisessa maailmassa (no, sosialistisesti ajattelevia tutkijoita löytyy toki sieltäkin) tieteen ja tekniikan liitto tuntuu aina olleen huomattavasti mutkattomampi – koska tosiasiahan on se. ettei tiede itse voi (yleensä) edetä ilman havaintotekniikoiden kehittymistä. Jenkeissä (ja vähemmissä määrin myös briteissä) vahvuutena on ollut myös se, että tutkimuksen tarpeisiin kehitetyt tekniset ratkaisut ovat monasti päätyneet laajempaan käyttöön start-uppien kautta (katsokaapa vaikka Hewlett-Packardin historiaa).
”Toinen – meitä mannereurooppalaisia yleisesti vaivannut/vaivaava – ongelma tuntuu edelleenkin olevan se, että perustutkimuksen parissa nähdään jopa jonkinlaisena ylpeyden aiheena se, että tutkimustulokset eivät ole (suoraan) hyödynnettävissä kaupallisessa käytössä. Tätä en ole ikinä pystynyt ymmärtämään.”
Itse en ole tuollaista ilmiötä havainnut. Ettet vain perustaisi mielipidettäsi julkisuudessa olleisiin ääriesimerkkeihin, jotka ovat päässeet julkisuuteen lähinnä siksi, että ovat niin poikkeuksellisia.
Toki maiden välillä on eri aloilla painotuseroja, jotka vaikuttavat siihen, onko tieteen ulkopuolisia sovelluksia jonkin alan tutkimuksesta odotettavissa ennemminkin 10 vuoden, 20 vuoden vai 40 vuoden aikavälillä. Esimerkiksi omalla alallani teoreettinen lähestymistapa on vallalla englanninkielisissä maissa, kun taas Manner-Euroopassa lähempänä sovelluksia oleva suuntaus on sen kanssa tasavertaisessa asemassa.
Olen pettynyt Suomen koulutusjärjestelmään koska se ei synnyttä mitään uutta tai hyvää kansantaloudelle .Suomi rämpii kohta 7 vuotta lamassa ja mitään uutta taloutta ei synny joka kertoo että meidän koulutusjärjestelmä ei toimi kuin lähes suurin osa on virkamiehiksi taipuvia ei yrittäjiä suurilla uusilla innovaatioilla niin olen sitä mieltä että tässä valossa koulutuksesta voi ottaa reilusti pois koska ei toivottua tulosta.Suurin osa meidän politiikoistakin ei kelpaisi päiväkään yrittäjiksi tai edes kunnon töihin vaikka koulutusta on pikemmin politiikasta tullut heille pakopaikka kuin ei pärjää muualla, esimerkiksi mitä tekee Sipilä tai Berner hallituksessa kuin heidän pitäisi olla yrittäjiä eivätkä edes aja pk yrittäjän asiaa vaan ovat EK juoksupoikia suuryrittäjän asialla.
Sitä sanotaan / uskotaan, että Suomi on koulutuksen osalta tasa-arvon maa. Mitä tarkoittaa käytännössä? Eniten koulutusta saavat he jotka sitä vähiten tarvitsevat. Opetusta enemmän/eniten tarvitsevat, eivät saa sitä edes rahalla ostamalla. En näe tuossa mitään tasa-arvoista. Yksien ihmisten ay-henkistä edunvalvontaa heitä vastaan joilta Suomen koulujärjestelmä evää opetuksen.
En sitä vaadi, että koulujärjestelmä pitää purkaa, vaan haluan sen rinnalle toisen tasa-arvoisen. Opetuksen saaminen on hyvä asia, se tuntuu hyvältä. Miksi sitä ei kaikille tarjota. Meillä on verkko ja kaikki opetus voisi olla kaikkien ulottuvilla, ilmaiseksi. Mutta mitään ei tapahdu.
Suomalainen koulujärjestelmä on kuin luostarikoulujärjestelmä. Äärimmäisen epäoikeudenmukainen. Paskaa alusta loppuun.
Weetu-rakas, maailma sattuu nyt vain valitettavati olemaan sellainen, että toiset ovat jo ihan syntyjään (geenien vuoksi) älykkäämpiä kuin toiset. Samalla tavalla luonnista on se, että tällaiset keskivertoa fiksummat yksilöt hakeutuvat monasti aivan oma-aloitteisesti vaativimpiin jatkokoulutuspaikkoihin ja pärjäävät opinnoissaan.
Toki vähäisemmällä älykkyysosamäärällä varustetuille kannattaa tarjota mahdollisuuksien mukaan riittävä koulutus vähintään peruselintason takaavan ammatin hankkimiseksi – ja nykyisessä jatkuvan muutoksen tilassa koulutusta kannattaa tietysti tarjota läpi työuran – mutta ei mikään määrä opetusta pysty nostamaan yksilöitä merkittävästi yli heidän luontaisten kykyjensä. Tässä mielessä vastakkainasettelu on siis aivan järjetöntä – ellei sitten haluta jotain puna-kmhrien järjestelmää, jossa kaikki koulutetut tapettiin heti tavattaessa…
”Sen sijaan että olisi lakkautettu huonoimmat yksiköt tai vaikka kokonainen yliopisto, leikattiin Helsingin yliopistosta ja sieltä mistä oli helpointa. Järjestelmällisen ja periaatteisiin nojaavan säästämisen sijasta saatiin aluepolitiikkaa ja sekoilua.”
Leikkaus toteutettiin nyt niin, että leikattiin sekä kaikilta yliopistoilta että valtion rahoittamilta tutkimusrahoitustahoilta (Suomen akatemia ja Tekes). Lisäksi Helsingin ja Itä-Suomen yliopistoilta päätettiin poistaa niiden liiketoimintaan liittynyt veroetu. Lopputulos oli se, että kaikki yliopistot saivat leikkauksia osakseen, ja lähes kaikki yliopistot joutuivat aloittamaan tai joutuvat aloittamaan yt-neuvottelut toimintansa uudelleenjärjestelyjen tekemiseksi.
Nyt toteutetulla toimintatavalla lopputulos todennäköisesti nimenomaan on se, että monet yliopistojen nykyisten rahoitusmittareiden mukaan huonoimmat yksiköt ja tutkimusryhmät leikkautuvat pois. Leikkausperuste on nyt yt-kierroksilla juurikin nimittäin näyttänyt olleen eri tutkimusyksiköiden taloudellinen menestys, joka puolestaan ainakin osin heijastelee pärjäämistä tutkimuskentällä. Niitä yksiköitä kun rahoitetaan ulkopuolisella rahoituksella, joiden aiemmat näytöt vakuuttavat tutkimusrahoittajat. Ulkopuolista rahoitusta hyvin keräävät yksiköt ja yksilöt pääsääntöisesti jatkavat, ja sitä heikosti keränneet yksiköt kuihtuvat yt-kierroksella ympäri Suomen.
Lisään vielä, että Pursiaisen kirjoitus oli ristiriitainen siltä osin, että hän samassa kirjoituksessa kritisoi sitä, kuinka hallitus ei ollut tehnyt päätöstä lakkauttaa yliopistojen huonoimpia yksiköitä tai vaikka kokonaista yliopistoa – ja kirjoituksen lopussa hän väitti kuitenkin kannattavansa ”yliopistojen aitoa autonomiaa”
Jos yliopistojen aitoa autonomiaa kannattaa edes siinä laajuudessa, missä Yliopistolaki yliopistoille autonomiaa nykyisin takaa, ei sen enempää minkään yliopiston lakkauttaminen kuin minkään yksikönkään lakkautuspäätös ole ollut Suomen hallitukselle mahdollinen vaihtoehto. Hallituksella on toimivalta päättää rahoituksesta, ja ohjata toimintaa epäsuorasti sen kautta, mutta suorien päätösten tekemiseen yliopistojen yksiköistä, saati kokonaisten yliopistojen lakkauttamisesta, ei hallituksella ole lain mukaan edes mahdollisuutta. Niin yksittäisistä yksiköistä päättäminen kuin yliopistojenkin lakkautuspäätökset kun kuuluvat yliopistojen autonomian piiriin.
Valitettavasti mukaan on sotkeutunut enemmän aluepolitiikkaa kuin Pursianen edes tiedosti. Periaatteessa kaikilta toki leikataan, mutta mitä erinäisimmät aluetuki- (esim. EAKR), rakennemuutos- jne. rahat pitävät huolen siitä, että tosille leikkauksia ei pelkästään hyvitetä vaan päälle isketään vielä mukava lisäpotti.
Oman alankin suhteen on ollut mielenkiintoista seurata miten aivain viimeaikoina EAKR rahoista on riittänyt vaikkapa sellainen vajaa miljoona ”jonnekin keskeiseen-suomeen” pelkästään yhteen projektiin tai vähän pohjoisemmaksi ”rakennemuutos paikkakunnalle” sellaiset 5 m€ tutkimusinfran rakentamiseen. Jos näistä rahoista on ollut joku julkinen haku olemassa, niin pk-seudun väkeä kukaan ei ole vaivautunut informoimaan – toisaalta eipä Uuttamaata taideta (ihan vielä) lukea kehitysalueeksi, joten ymmärtäähän sen.
Tämä on vain yksi esimerkki siitä, miten tutkimusrahoitus ei suuntaudu sen paremmin Suomessa kuin EUssakaan taloudellisesti tehokkaasti parhaille tutkimusryhmille vaan kaikenmaailman kähmitä ja siltarumpupolitikointi määrää aina tahdin. Vaikka joku voisi tähän kommentoida, että jos minun edustama porukka on mukamas parempaa kuin maakunnissa, niin mikäs hätä tässä olisi – ongelma on vain siinä, että jos täällä eletään esim. tutkimusinfraan investoinneissa kengännauhabudjetilla ja ”kilpailijat” voivat ostaa talon täyteen viimeisimmän huudon kamaa, niin vähänhän se kilpailuasetelmaa vääristää…
EAKR-raha on tosiaan aluekehityksellistä rahoitusta, jota jaetaan ihan omilla perusteillaan eri puolille Suomea, myös Uudellemaalle. Rakennerahastojen nettisivujen mukaan tuoreimman Etelä-Suomen EAKR-haussa on maakunnista eniten hakemuksia mukana Uudeltamaalta sekä Etelä-Karjalasta. Molemmista on mukana 10 hakemusta. Innokkaimpia hakijoita on ollut ammattikorkeakouluista sekä yliopistoista.
Uudenmaan aluekehityksen tutkimus- ja innovaatiostrategia 2014-2020 löytyy tästä:
http://www.uudenmaanliitto.fi/files/15320/Alykas_erikoistuminen_Uudellamaalla_Aluekehityksen_tutkimus-_ja_innovaatiostrategia_2014-2020_B_50_-_2015.pdf
ja Uudenmaan EAKR-sivusto löytyy tästä: https://www.rakennerahastot.fi/web/etela-suomen-suuralue/uusimaa#.VubZWUaBUpk
Niin toiset ovat älykkäämpiä kuin toiset ja jäävät silti työttömäksi vaikka on korkeasti koulutettuja että silleen erittäin fiksuja ,no perustuloa pukkaa kohta.
Miten näin typerä mies voi huutaa näin lujaa?
Jotain hyvää apteekkien kilpailuttamisella,ajatuspaja saa ehkä nopeammin helpotusta!