Helsingin keskustaan kokoontui hiljattain yli tuhat opiskelijaa osoittamaan mieltä hallituksen kaavailemia koulutussäästöjä vastaan. Tapahtuman olennaisena teemana oli syyttää hallitusta vaalilupauksen rikkomisesta. Koulutusmenot olivat päätyneet säästöhöylän alle, vaikka hallituspuolueiden näkyvimpiä edustajia oli vaalien alla poseerannut Koulutuslupaus-kampanjan kuvissa. Helsingin yliopistossa on nyt ilmeisesti paljon pettyneitä Sipilän, Stubbin ja Soinin äänestäjiä. Ylioppilaskunnat, vasemmistopuolueiden nuorisojärjestöt sekä kansanedustajatkin olivat aktiivisesti kaduilla ja myös sosiaalisessa mediassa. Iskulauseet, ivailu ja yliammutut kauhukuvat osoittivat, ettei tarkoituksena ole käydä rakentavassa yhteishengessä keskustelua Suomen talouden tasapainottamisesta. Koulutusmenoista ja tulonsiirroista halutaan itseisarvoisesti pitää kiinni. Talouden yskiessä se on älyllisesti kyseenalainen tie.
Yleinen argumentti koulutusleikkauksia vastaan on, että koulutuksessa on Suomen tulevaisuus. Koulutuksesta ja opintotuista tehtävien leikkausten väitetään heikentävän Suomen osaamispohjaa, kilpailukykyä ja sivistystä. Jos asiat olisivat noin yksinkertaisia, hallitus olisi jättänyt koulutusmenot rauhaan. Suurin virhe jopa säästäväisimmälle hallitukselle olisi tasainen leikkaaminen kaikesta. Toimivissa järjestelmissä on erityisiä tekijöitä, jotka pitävät yllä välitöntä jatkuvuutta ja tukevat myös tulevaisuuden menestystä. Niitä kutsutaan ajureiksi. Nyt koulutuksesta on uskallettu leikata, koska kaikkia koulutusmenoja ei selvästi ole pidetty kriittisinä ajureina. Hallituksen kanssa voi olla eri mieltä. Tähän mennessä sitä ei ole tehty asiantuntevalla keskustelulla, vaan yksinkertaistamalla, kärjistämällä ja mobilisoimalla mielenosoituksia.
MTV3:n Kymmenen uutisten (16.6.) haastattelussa opiskelijamielenosoittaja totesi koulutuksen olevan elämän mittainen projekti. En nyt puutu siihen, tulisiko ihmisten pyrkiä sysäämään omat, elämän mittaisesta “koulutuksesta” aiheutuvat kustannukset toistensa harteille vai ei. Jotta koulutuksesta olisi mielekästä keskustella, tulisi tietää, mitä kukin sillä tarkoittaa. Onko koulutus määritelmällisesti vain veronmaksajien kustantama palvelu? Voiko tuota elämän mittaista koulutusta tapahtua yksityisesti? Saako yksilöltä vaatia vastuuta koulutusasioissa? Missä kulkee raja koulutuksen ja ei-koulutuksen välillä? Epämääräisyydestään huolimatta koulutuspuhe paljastaa taustalla piileviä oletuksia ja niiden heikkouksia.
Poliittisessa kielessä koulutusta mystifioidaan. Sitä ei tarkenneta tai selitetä konkreettisesti, mutta siihen tulee uskoa. Tarkan määritelmän puutteesta huolimatta koulutukseksi laskettavat asiat ovat yhtäläisen tärkeitä, eikä niitä ole relevanttia vertailla sisäisesti. Priorisoiminen ei siis ole mahdollista. Koulutuksen käsite tarjoaa mille tahansa julkiselle menolle sädekehän. Poliitikolle olisi jopa uhkarohkeaa pohtia julkisesti, voiko mm. biotekniikan koulutustarjonta olla Suomelle kriittisempi menestyksen ajuri kuin sosiologian opintotarjonta. Poliittinen puhe koulutuksesta tekee näistä kahdesta oppisisällöstä automaattisesti aivan yhtä kriittisiä menestystekijöitä Suomen tulevaisuudelle. Tosielämässä olisi kuitenkin epärealistista olettaa kaikkien oppisisältöjen olevan yhtä hyödyllisiä yli ajan.
Voidaanko olla varmoja, että kaikki koulutus olisi aina kustannuksiinsa nähden hyödyllistä? Mielenosoittajat eivät ehkä ole mielissään tällaisesta kysymyksenasettelusta. Kuitenkin juuri heillä tulisi olla vastauksia kysymykseen. Populismilla ja vastakkainasettelulla ei paikata säästämisen tarvetta. Vaikeassa taloustilanteessa itse kukin julkista rahoitusta nauttiva joutuu perustelemaan oman roolinsa yhteiskunnan kehityksen polulla. Yhteiskunta ja sen palvelut eivät ole epämääräisiä mustia laatikoita, joiden tulos olisi suoraan verrannollinen panostuksiin. Varsinkin niukkoina aikoina tulisi katsoa konepellin alle. Jos koulutusleikkauksista huolissaan olevat ihmiset haluaisivat oikeasti estää Suomen osaamispohjan murenemisen, he olisivat kiireisesti etsimässä vakuuttavampaa ja yksityiskohtaisempaa todistusaineistoa priorisoinnin tueksi.
Blogit
Liberan blogiin kirjoittavat eri alojen asiantuntijat tai muuten vain mielenkiintoiset henkilöt. Blogit ovat kirjoittajiensa mielipiteitä, eivätkä välttämättä edusta Liberan virallista kantaa.
Tietoa kirjoittajasta
Thomas Taussi
Thomas Taussi on väitöskirjatutkija Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa. Hänen erikoisalaansa ovat yritysten riskienhallinta, johdon laskentatoimi ja ohjausjärjestelmät. Aikaisemmin hän on toiminut pääomasijoitusalalla sekä kirjoittanut aktiivisesti talouden ja yhteiskunnan ilmiöistä.
11 kommenttia artikkeliin Onko koulutuksessa aina tulevaisuus?
Nopea kommentti: koulutustaso korrelloi positiivisesti BKT:n kasvun kanssa. Jos tarvitset lähteitä tälle väitteelle, googleta vaikka ”oecd education and economic growth”; ilmiö on melko hyvin tunnettu. Koulutus ei toki yksin luo talouskasvua, mutta se on aivan kiistattomasti talouskasvun oleellinen komponentti. Niinpä ajatus siitä, että koulutus voisi olla järkevä kohde valtion menojen karsimiselle, ei voi perustua ainakaan pitkäjänteisille kansantaloudellisille argumenteille.
Mitä sosiologian ja biotekniikan väliseen vastakkainasetteluun tulee: juuri sosiaalitieteissä tuotetaan tietoa poliittisten päätösten vaikutuksista, joten ei ihme, jos ko. tieteenala siis tuntuu sellaiselta, jonka mielellään uhraisi, jos oma poliittinen agenda ei kestä päivänvaloa.
Korrelaatio tosin ei ole sama asia kuin kausaatio. Mistä tiedät, että koulutustaso johtaa talouskasvuun, eikä toisin päin?
Ainakaan itselleni ei korkeakouluopinnoista jäänyt käteen yhtään markkinoitavaa, tai edes mainitsemisen arvoista, taitoa, vaan käytännössä kaiken, kielistä taloustieteeseen ja työni käytäntöön, olen oppinut itsenäisesti koulujen ja opintosuunnitelmien ulkopuolelta.
Kulutuksessa on tulevaisuus, mutta ei investointeja pää-omaankaan voi unohtaa.
Onko koulutus julkishyödyke, joka pitää verovaroin kustantaa? On ja ei. Koulutustarjontaa kumpuaa niin julkiselta, yksityiseltä kuin kolmanneltakin sektorilta. Roolijaosta voi väitellä.
Kuka vastaa mistäkin? Valtio vastaa miestenkoulusta, kunta peruskoulusta ja seurakunta rippikoulusta. Paljonko panostetaan?
Taussi voisi avata tekstinsä taustalla olevan ajatuksen eli niukkoina aikoina leikkaamisen oletuksia. Valtavirtataloustiede on lähes yksimielisesti tätä vastaan. Julkisten alijäämien vähentäminen tarkoittaa, että kotitalouksien ja yritysten on velkaannuttava lisää. Jos ne kuitenkin pyrkivät lisäämään säästämistään, talous supistuu. Koulusoletuksia kyseenalaistava kirjoittajaherrasmies tuntuu harvoin kyseenalaistavan omat oletuksensa.
”En nyt puutu siihen, tulisiko ihmisten pyrkiä sysäämään omat, elämän mittaisesta “koulutuksesta” aiheutuvat kustannukset toistensa harteille vai ei. Jotta koulutuksesta olisi mielekästä keskustella, tulisi tietää, mitä kukin sillä tarkoittaa. Onko koulutus määritelmällisesti vain veronmaksajien kustantama palvelu? Voiko tuota elämän mittaista koulutusta tapahtua yksityisesti? Saako yksilöltä vaatia vastuuta koulutusasioissa? Missä kulkee raja koulutuksen ja ei-koulutuksen välillä? Epämääräisyydestään huolimatta koulutuspuhe paljastaa taustalla piileviä oletuksia ja niiden heikkouksia.”
On tärkeä pointti, että kaikki koulutus ei ole yhteiskunnalle yhtä arvokasta. Eiköhän sen kaikki tunnusta. Mutta koulutuksen yhteiskunnallinen tukeminen on noin yleisesti talouskirjallisuudessa hyvin perusteltu. Kannattaa tutustua.
Hei Asko, blogitekstejä laadittaessa fokusta on valitettavasti aina rajattava, jotta vältyttäisiin hehtaarikirjoituksilta. Tämän tekstin lähtökohtana ei siis ollut arvioida leikkausten oikeuttamista, vaan keskittyä koulutuspuheen sisäiseen logiikkaan, joka on varsin riippumatonta leikkausten oikeuttamisesta siltä osin, mitä huomioita olen siitä tehnyt. Kommenttisi ansiosta voin kuitenkin tässä lyhyesti valottaa omaa suhtautumistani mainitsemiisi tekstin ulkopuolisiin aiheisiin. Abstraktit taloustieteelliset tutkimukset tosiaan ovat leikkaamista vastaan huonoina aikoina. Eivät siis laajasti. Muutoinhan valtavirtataloustiede implikoisi, että julkisten menojen tulisi antaa kasvaa yhdensuuntaisesti (kenties myös yksityisen kustannuksella?).
Välittömien ostovoimavaikutusten suhteen olisi ehdottomasti mielekkäämpää tehdä säästöjä juuri parempana aikana. Itse esimerkiksi olisin toivonut nykyisen hallituksen säästötoimia jo vuosia sitten ”jakovaran” aikana. Taloustieteilijät tekevät usein hiljaisia oletuksia siitä, että päätökset olisi mahdollista ajoittaa oikein, tai että haluttu poliittinen päätöksenteko ylipäätään olisi mahdollista. Suomessa asioihin herätään liian myöhään, kun päättämättömyyden ongelmat alkavat näkyä. Nyt näyttää siltä, että kauan kaivattuja päätöksiä on mahdollista tehdä ensimmäistä kertaa vuosiin. Toki tämäkin on poliittinen arvopäätös: halutaanko julkisen sektorin ja julkisten menojen paisua vasemmistohengessä trendinä, vai onko pitkän ajan tavoitteena liberaalimmin jättää varojen ohjautuminen enemmän yksityisille markkinoille? Sen tarkoituksenmukaisuudesta toki pystyisi keskustelemaan vielä erikseen taloustieteellisesti mm. informaationäkökulman pohjalta (economic calculation problem).
Toinen vaara taloustieteilijöillä on juuri se sama abstraktio, jota tekstissäni kritisoin koulutuksen yhteydessä: julkinen kulutus nähdään ajurina, ja talouden toiminta ”black boxina”. Julkinen kulutus ei ole homogeeninen tekijä, vaan ne spesifit rahankäyttökohteet johtavat erilaisiin lopputuloksiin. Niiden summa mitattuna tietyllä hetkellä ei ole kovin informatiivinen, sillä vaikutusten rakenne varsinkaan ajan suhteen ei myöskään ole homogeeninen. Epämääräisten ja epävarmojen korrelaatioiden sijaan tulisi keskittyä ajurien hahmottamiseen ja ymmärtämiseen. Näkemykset abstraktien julkisten menojen tai ”koulutuksen” suuruudesta ja korrelaatioista peittävät alleen tapauskohtaisia mahdollisuuksia puuttua turhiin tai väärin priorisoituihin käyttökohteisiin, puhumattakaan mahdollisuuksista tunnistaa menestystekijöitä ja parantaa niiden käyttöä. Taloustieteilijöiden tutkimukset ”koulutuksesta” varmasti pitävät paikkansa abstraktilla tasolla, jolla koulutuksen määritelmän haaviin on kertynyt jotain hyödyllistä. Itse kuitenkin vetoaisin noihin tutkimuksiin vasta, kun voisin perustella, mitä tuo jälleen kerran mystifioitu ”koulutus” pitää oikeasti sisällään.
Oma pointtini on, että ihmisten tulisi pyrkiä kehittämään ajatteluaan ehdottomista mustavalkoisista abstraktioista yksityiskohtaisempiin syihin ja seurauksiin. Yritysmaailmassa ajurilähtöinen ajattelu on lyönyt läpi mm. tasapainotettujen tuloskorttien ja ohjausjärjestelmien avulla. Enää ei ajatella, että riittäisi vain tietää panostuksen tietylle osastolle korreloivan paremman tuloksen kanssa. Se on nk. yleistä tietoa, jossa ei piile mitään varsinaista menestysvalttia. Sen sijaan halutaan tietää tarkemmin ja ajankohtaisesti, mitkä ovat ne ajurit tietyllä osastolla, jotka edistävät mitäkin välillisiä tunnistettavia hyötyjä, jotka sitten realisoituvat lopputulokseen. En väitä, että julkiselta sektorilta voisi odottaa markkinatoimijasta poikkeavan perusluonteensa takia täysin yhtäläistä mahdollisuutta omaksua panostusten taloudellisten hyötyjen arviointia. Sen sijaan tapahtumaketjut sillä välillä voivat olla varsin yhtäläisiä yksityistenkin organisaatioiden kanssa.
”Abstraktit taloustieteelliset tutkimukset tosiaan ovat leikkaamista vastaan huonoina aikoina. Eivät siis laajasti.”
Empiirinen historiallinen näyttö, oppikirjamakso (esim. IS-LM + likviditeettiansa) sekä ekonometriset tutkimukset. En ihan ymmärrä mitä tässä on abstraktia. Joka tapauksessa kyse oli nimenomaan ”huonoista ajoista”, käytännössä kysyntä- ja investointilamasta sekä zero lower boundista.
”Muutoinhan valtavirtataloustiede implikoisi, että julkisten menojen tulisi antaa kasvaa yhdensuuntaisesti (kenties myös yksityisen kustannuksella?).”
Jos maksutase oletetaan nollaksi, kuten se on koko maailman tasolla ja pitkällä aikavälillä myös yksittäisillä valtioilla, kasvava absoluuttinen valtionvelka on välttämättömyys kasvavalle yksityiselle velalle (ja siten kulutukselle, investoinneille ja talouskasvulle). Tämä siis ilman negatiivisia reaalikorkoja. Siksi etenkin klassisempi valtavirtataloustiede on käytännössä harhateillä olettaessaan tasapainoiset budjetit (rahattomien) malliensa lähtökohdaksi. Se on hyvä muistaa. Nykyoloissa talous ei toimi ilman absoluuttisen velan kasvua.
Lisäksi julkisten menojen yksityisiä menoja syrjäyttävä vaikutus pätee ainoastaan täystyöllisyyden oloissa.
”Välittömien ostovoimavaikutusten suhteen olisi ehdottomasti mielekkäämpää tehdä säästöjä juuri parempana aikana. Itse esimerkiksi olisin toivonut nykyisen hallituksen säästötoimia jo vuosia sitten “jakovaran” aikana.”
Juuri näin on Suomessa toimittu. Julkinen kulutus suhteessa BKT:hen laski vientiylijäämien ansiosta 65 prosentista alle 50 prosenttiin vuodesta 1993 2000-luvun alkuun ja pysyi sen tuntumassa globaaliin finanssikriisiin asti. Velka-BKT-suhde laski samoin 65 prosentista 35 prosenttiin välillä 1993-2008. Euroalueen kriisimaiden yhteenlaskettu velka-BKT laski aina kriisiin asti, vaikka näitä on Liberankin taholta syytetty nimenomaan julkisesta velkaantumisesta.
”Toki tämäkin on poliittinen arvopäätös: halutaanko julkisen sektorin ja julkisten menojen paisua vasemmistohengessä trendinä, vai onko pitkän ajan tavoitteena liberaalimmin jättää varojen ohjautuminen enemmän yksityisille markkinoille?”
Juuri tämänkaltainen virheellinen logiikka on vienyt euroalueen kuilun partaalle. Ei ole mitään mekanismia, miten julkisten alijäämien pienentäminen investointilamassa antaisi ”yksityisille markkinoille” tilaa ”ohjata varoja”. Leikkaukset (ja veronkorotukset) vievät suoraan nettovarallisuutta kotitalouksilta ja yrityksiltä, lisäävät säästämishaluja, heikentävät tulevaisuudenodotuksia (mukaanlukien yritysten odotettuja tulovirtoja) ja vähentävät siten kulutusta sekä investointeja.
Kun finanssipolitiikasta tehdään liberamaisesti julkisen sektorin kokoon ja samalla resurssien kohdennukseen liittyvä moraalikysymys, saadaan aikaan täysin katastrofaalista politiikkaa. Samalla voisi muistuttaa, että mahdollinen kysynnänsäätely (julkisten alijäämien väliaikainen kasvattaminen kysyntävajeen aikana) voi hyvinkin tarkoittaa neutraaleja veronalennuksia oikeiston halveksumien julkisvetoisten investointiprojektien sijaan.
”Toinen vaara taloustieteilijöillä on juuri se sama abstraktio, jota tekstissäni kritisoin koulutuksen yhteydessä: julkinen kulutus nähdään ajurina, ja talouden toiminta “black boxina”.” ”Epämääräisten ja epävarmojen korrelaatioiden sijaan tulisi keskittyä ajurien hahmottamiseen ja ymmärtämiseen.”
Tämä juontaa juurensa siihen, että makrotalouden toiminnan ytimessä ovat nimenomaan nettorahavirrat, kokonaiskysyntä sekä tuotantokapasiteetin hyödyntäminen. Esimerkiksi nykyhallituksen työnteon verotukseen liittyvät linjaukset ovat todennäköisesti hyödyttömiä kokonaisuudessa, jossa yksityiseltä sektorilta imetään sopeutusten myötä nettovarallisuutta useita miljardeja. Mutta en yhdy väitteeseesi kokonaisuudessaan: vastaani ei ole tullut tutkimusta, jonka mahdolliset fipo-suositukset käskisivät lisäämään tai vähentämään mitä tahansa julkisia menoja. Tutkimusta julkisen kulutuksen eristä ja eri veroluokkiin kohdistuvien muutosten vaikutuksista on paljon. Tässä nyt vähän paistaa läpi, ettet ole lukenut nykytaloustiedettä.
Ylipäätään sinulle tuntuu olevan virheellinen käsitys, että päätöksiä koulutuksen tai yliopistojen rahoituksesta tehtäisiin puuttumatta ”turhiin tai väärin priorisoituihin käyttökohteisiin” ilman yritystä ”tunnistaa menestystekijöitä ja parantaa niiden käyttöä”. Ja ylipäätään, että julkisen sektorin toimintaan ei liittyisi vaikutusarviointia tai muutakaan järjellistä pohdintaa. Samalla itse kyseenalaistat julkisen sektorin roolin hyvinkin laajasti, ja ymmärrykseni mukaan perustuen jonkinlaiseen semanttiseen filosofiointiin, kun sen sijaan voisit vaikkapa tutustua niihin (kyllä, olemassaoleviin) arvioihin julkisen toiminnan vaikutuksista tai vaikkapa arvioida vaikutuksia kvantitatiivisesti itse.
Ihan valtavirtataloustieteilijän kirjoittama, hyvin suoraviivainen lappunen (valtavirtajournaalissa) siitä, miten yleisimmin mm. keskuspankeilla käytössä olevilla uuskeynesiläisillä malleilla, joihin sisältyy markkinakitkoja saadaan tuolle paljon puhutulle julkisten menojen kerroinvaikutukselle ykköstä suurempia arvioita löytyy täältä:
https://www.aeaweb.org/articles.php?doi=10.1257/mac.3.1.1
Mikäli siis helpohkosti aukeava lisäkirjallisuus kiinnostaa.
Asko,
”Lisäksi julkisten menojen yksityisiä menoja syrjäyttävä vaikutus pätee ainoastaan täystyöllisyyden oloissa.”
Väittäisin, että ensinnäkin yksityisten menojen syrjäytysvaikutus riippuu rahoitustavasta, esim. verotuksesta ja velasta. Molemmilla on välittömien vaikutusten lisäksi pitkäaikaisempia vaikutuksia. Mahdatko olettaa, että jos julkinen taho päättää työllisyyden kohentamiseksi tilata yksityiseltä urakoitsijalta hankkeen, kansantalous vaurastuisi sen hankkeen verran välittömästi, ja sitten päälle kerrannaisvaikutukset? Työttömien määrä voisi vähentyä, ja työpanos voisi kasvaa, mutta oletko varma, että moinen arvonmääritys tapahtuu loppuun saakka subjektiivisen hyödyn ehdoilla?
”Juuri tämänkaltainen virheellinen logiikka on vienyt euroalueen kuilun partaalle. Ei ole mitään mekanismia, miten julkisten alijäämien pienentäminen investointilamassa antaisi ”yksityisille markkinoille” tilaa ”ohjata varoja”.”
Keskustelin pitkän ajan trendistä ja tavoitellusta valtion roolista, en tilapäisestä investointilamasta.
”Kun finanssipolitiikasta tehdään liberamaisesti julkisen sektorin kokoon ja samalla resurssien kohdennukseen liittyvä moraalikysymys, saadaan aikaan täysin katastrofaalista politiikkaa.”
Päätökset yhteiskunnan resurssien kohdistamisesta ovat vapaus- ja moraalikysymyksiä. Valtio ei ole mikään taikamekanismi, joka loisi jaettavaa vaurautta tyhjästä. Ainakaan vaihtoehtotaloustieteilijät eivät ole uhoamisestaan huolimatta onnistuneet selittämään sellaista taikatemppua järjellä. Verottamisella on välitön vaikutus maksajan budjettiin. Velanhoitokustannukset vaikuttavat valtion budjettiin ja verotustarpeeseen yhtä lailla. Jos julkinen taho tekee investointeja, niiden takana on ratkaisevasti erilainen diagnostiikka, kannustin-, ja ohjausjärjestelmä. Se, että näistä tehtäisiin teknisiä ja arkielämästä irrotettuja keskusteluja, olisi taas minusta tie katastrofaaliseen politiikkaan.
”Tutkimusta julkisen kulutuksen eristä ja eri veroluokkiin kohdistuvien muutosten vaikutuksista on paljon. Tässä nyt vähän paistaa läpi, ettet ole lukenut nykytaloustiedettä.”
Todellakin oma erikoisalani on laskentatoimi ja rahoitus, joihin liittyvää taloustiedettä olen painottanut luonnollisesti erikoistuneen makron kustannuksella. Toki jos itse tiedät erityisemmin modernin makrotutkimuksen yksityiskohtia, niin olisit voinut laittaa sen keskustelemaan ajurilähtöisen kausaalisen ajattelun kanssa. Tai oikeastaan sillä ei ole merkitystä, keskusteleeko peräänkuuluttamasi makrotutkimus ajurilähtöisen ajattelun kanssa tämän blogin kommenttiosiossa. Tutkimustietoa omaavien asiantuntijoiden ja heidän oppilaidensa tulisi pikemminkin pitää puoliaan julkisessa keskustelussa populismia vastaan. Nyt he ovat alakynnessä tai saattaneet jopa asettua strategisesti saman porukan taakse, mikäli esim. poliittinen kanta on sen mukainen.
”Ja ylipäätään, että julkisen sektorin toimintaan ei liittyisi vaikutusarviointia tai muutakaan järjellistä pohdintaa.”
Nyt tulkitset minua hyvin mustavalkoisesti, mikä johtaa luetun ymmärtämisen sijaan katteettomiin ylitulkintoihin. Oma tekstinihän juuri implikoi, että nykyinen hallitus todennäköisesti on hyödyntänyt vaikutusarviointia syvällisemmin kuin ne näkyvät koulutuslupaus-aktivistit, joiden analogiassa jokainen euro pois ”koulutusmenoista” on pois tulevaisuuden menestystekijöistä.
Julkisen sektorin parjaamisen sijaan tekstin olennainen näkökulma oli tuoda järjellisyyttä sen ymmärtämiseen. Juuri opiskelija-aktivistit pyrkivät yksinkertaistamaan koulutusmenojen vaikutuksia kuin minkäkin kultin edustajat. Järjellistämisessä kausaalisuus ja mikrorakenteet ovat etusijalla. Siksi se on aivan erillinen keskustelunsa kuin makrotalouden debatit julkisten menojen suuruudesta ja rahoittamisesta. Ymmärrän toki, jos esim. organisaatiotaloustiede näyttää esittämäsi ilmaisun mukaisena ”semanttisena filosofiointina”. Silloin keskustelua haluaisi ehkä mielellään ohjata kauemmas alkuperäisestä aiheesta.
Muutama lisäpointti:
– Ryhmäkoot on yksi detalji, josta on paljon keskusteltu. Minun mielestä päiväkodeissa ja ala-asteella kannattaa pitää kiinni pienistä ryhmäkoista. Yläasteella ja siitä eteenpäin opetus muuttuu tietopainotteiseksi ja silloin on tärkeämpää saada osaava opettaja, joka lisäksi ”osaa opettaa”. Tälläisiä on tietenkin harvassa. Kaikille oppilaille voi tarjota tuollaisen opettajan kasvattamalla riittävästi ryhmäkokoa. Minullakin oli korkeakoulun perusmatikantunneilla ties kuinka monta sataa oppilasta eikä suuri ryhmäkoko ketään haitannut. Siitä oli pelkkää hyötyä sitäkautta, että se mahdollisti hyvän opettajan.
– Peruskoulun aineet: kieltenopetus on tärkeää, mutta sitä voisi edes vähän suunnata kansantaloutta palveleviin kieliin: vähemmän ruotsia ja erityisesti vähemmän äidinkieltä, jota jokainen osaa opettamattakin, erityisesti englantia pitäisi lisätä. Löylykauhojen tekeminen, raamatun tutkiminen, laulaminen ja pituushyppy voitaisiin jättää jokaisen oman harrastuksen varaan. Esim. pannulappujen virkkaamisen opettamisella on varmasti ollut ”bisnesperuste”, silloin kuin hyvän pannulapun saaminen talouteen oli merkittävä investointi. Enää se ei ole sitä edes kaikkein vähäosaisimmille, mutta pannulappujen virkkaamista opetetaan samaan tahtiin kuin aina ennenkin.
– Koulutus ammatteihin, joissa tuloista merkittävä osa koostuu erilaisista julkisista varoista myönnettävistä apurahoista tms pitäisi laittaa suurennuslasin alle. Tälläistä koulutusta löytyy tieteen piiristä, mutta erityisesti taiteesta: runojen lausuminen, ikivanhojen kielten ja asioiden tarkka penkominen uudestaan ja uudestaan, niche musiikin soittaminen, jne jne
Yksilön ja yhteiskunnan kannalta olisi tärkeää löytää koulutukseen oikea suhde yleissivistystä ja erikoistumista. Painotus varmaankin vaihtelee. Alakoulu painottaa yleissivistystä; korkeakoulutuksessa hiotaan erityistaipumuksia.
Koulutuksessa on paljon mätää. Tärkein työllistäjä ”akateemikoille” on julkinen sektori. Massiivisella verorahoittesella systeemillä paisutetaan siis aina vain suurempaa, ylikoulutettua virkamiesjoukkoa – todella kalliilla rahalla.
Peruskoulu puolestaan on huonohyötysuhteinen, humaanisten alojen suojatyöpaikka, jossa tuhlataan kasvavan ihmisen aikaa opettamalla jonnijoutavia höpömussutuksia (esmes uskonto, kuvaamataito, liikunta, musiikki, käsityö, veisto, historia jne jne) – kiva päiväkoti lapsille ja opettajille, jossa voisi oppia vaikka ajokortin, yrittäjyyttä, todellisia ja tarpeellisia arkielämäntaitoja.
Aivan järjettömän kallis, huono ja typerä muinaisjäänne koko nykyinen koululaitos, jota ei tulisi tukea sentin vertaa. Ei todellakaan ole muiden velvollisuus rahoittaa muiden koulutusta. Rahoituksen tulisi olla omatoimista, vapaaehtoista, sponsoroitua.
Koulutuksesta jos mistään on hyvä leikata.