Blogit

Suhteellisen älyllistä talouspuhetta

Suhteellisen älyllistä talouspuhetta

Erilaiset ”rohvessoorit”, kuten Matti Pohjola, mediasta tuttu talousvaikuttaja Sixten Korkman ja Pertti Haaparanta ovat varoittaneet taantumassa tehtävien menoleikkausten työttömyyttä lisäävästä vaikutuksesta.

En ole taloustieteen professori, en maisteri, enkä varmaan pääsisi edes opiskelemaan kauppakorkeakouluun, kun en millään jaksaisi lukea Matti Pohjolan puisevaa ja keynesiläistä pääsykoekirjaa. Uskallan kuitenkin ottaa kantaa tähänkin asiaan sillä perusteella, että osaan lukea, enkä ole missään vastuussa sanomisistani. Johtopäätösten tulkinta jää täysin lukijan harkinnan varaan. Haaparanta peräänkuulutti älyllistä talouskeskustelua, joten pyrin parhaani mukaan siihen.

Julkisten menojen leikkaaminen todellakin pahentaa taantumaa ja vähentää bruttokansantuotetta heikon taloustilanteen aikana. IMF:n mukaan julkisen alijäämän vähentäminen (1% BKT:stä) laskee tuotantoa 0,5 % ja kasvattaa työttömyyttä 0,3 prosenttiyksikköä. Puhumattakaan sosiaalisista kustannuksista, jotka tulevat ihmisten jäädessä työttömiksi ja erilaisten tukien laskiessa.

Elvyttäminen taas voi piristää kysyntää ja tuoda lisää ”potkua” kansantalouteen. Esimerkiksi taloustieteilijä Juha Tervala Helsingin yliopistosta viittaa kalvosarjassaan Auerbach ja Gorodnichenkon (2012) tutkimukseen, jonka mukaan julkisten menojen lisäämisen kerroin on 0-0,5 nousukausina ja 1-1,5 taantumissa. Tämä tarkoittaa, että nyt lainattu ja investoitu elvytysmiljardi voi tuottaa kansantaloudelle jopa 1,5 miljardin euron hyödyn. Haaparannan laskelmien mukaan elvytyksen hyödyt voisivat olla vielä suurempia, joskin esimerkiksi Roger Wessman on kritisoinut näitä lukuja.

Tällä perusteella todellakin kannattaisi seurata vasemmiston talousoppeja, ja elvyttää Suomi pois mahdollisesta kysyntälamasta. Uskallan olla kuitenkin eri mieltä Arhinmäen, Haaparannan ja kumppaneiden kanssa.

Suomen talouden keskeiset haasteet eivät mielestäni ole suhdanteiden aiheuttamassa globaalin kysynnän puutteessa, vaan valtiontalouden rakenteellisessa epätasapainossa ja yritysten heikossa kilpailukyvyssä sekä toimintaympäristössä.

Maailmankaupan kysyntä on kasvanut. WTO:n mukaan maailmankauppa kasvoi 2,5 prosenttia vuonna 2013, vuonna 2014 3,1 prosenttia ja tänä vuonna 4%. Samaan aikaan Suomen tavaraviennin arvo oli tammikuussa Tullin ennakkotilaston mukaan 3,9 miljardia euroa eli 11 prosenttia vähemmän kuin vuoden 2014 tammikuussa.

Dosentti Anders Ekholmin mukaan (2014) Suomi menetti yli kaksikymmentä prosenttia kustannuskilpailukyvystään suhteessa Saksaan vuosina 2000–2013. Ei mikään ihme, kun vuonna 2006 suomalaisten teollisuustyöntekijöiden tuntiansio oli Euroopan keskitasoon verrattuna 49 prosenttia korkeampi ja vuonna 2010 peräti 61 prosenttia korkeampi (lähde: Tilastokeskus).

Euromääräisesti suomalainen teollisuuden palkansaaja on paremmin palkattu kuin saksalainen kollegansa, mutta ostovoimaltaan heikompi, kiitos korkean verotuksen ja sääntelyn nostamien hintojen. Suomea parempia palkkoja maksavissa vastaavissa maissa työnantajien kustannuksia kompensoivat pienemmät työnantajamaksut (esim. Suomi n. 24,93%, Tanska 5,44%, Irlanti 10.75% lähteet: Aallon tilitoimisto ja UHY International).

Palkat eivät ole meillä liian korkeat kansainvälisesti mitattuna, mutta Suomen nostaminen suosta edellyttää kuitenkin kilpailukyvyn parantamista, mikä valitettavasti tarkoittaa työehtojen heikentämistä. Erilaiset pyhälisät, lomarahat ja nykyinen irtisanomissuoja ovat asioita, joista pitää valitettavasti luopua. Työaikaa on pidennettävä ja lomia lyhennettävä. Myös sivukuluja on kyettävä leikkaamaan, mikä luultavasti edellyttää eläkkeiden leikkaamista ja eläkeiän nostoa. Lisääntyvä työllisyys ja parantuva ostovoima korvaisivat nämä heikennykset ihmisten elintasossa moninkertaisesti.

Toisaalla meidän tulee kyetä parantamaan tuottavuutta, mikä edellyttää pääomien kertymistä ja suurempia investointeja. Pääomia kertyy verotuksen progressiivisuutta vähentämällä ja ulkomaisia investointeja voidaan houkutella vakaalla ja suotuisalla toimintaympäristöllä. Tuottavuuden lisääminen mahdollistaa onneksi myös työehtojen parantamisen ja palkkojen nousun tulevaisuudessa, kunhan sen annetaan tapahtua markkinaehtoisesti. Esimerkkinä huipputuottava peliala, jossa ilman yleissitovia sopimuksia työehdot ovat tulojen salliessa huippuluokkaa.

Jos näitä toimenpiteitä ei tehdä, sopeuttaa talous ”itse itsensä” Ekholmin kuvailemalla ”työttömyysdevalvaatiolla”: Kun palkat eivät jousta, eikä valuuttaa voi devalvoida, lisääntyy työttömyys, kunnes jäljellä ovat enää kilpailukykyiset työpaikat.

Kilpailukykyyn vaikuttaa merkittävästi myös yritysten toimintaympäristö, jota rajoitetaan mitä mielikuvituksellisemmalla sääntelyllä. Yritysten hallinnollinen taakka on TEM:in raportin mukaan noin 2 % Suomen BKT:stä eli yli 4 miljardia euroa vuodessa. Sääntelyn purkaminen pienentää myös julkishallinnon kustannuksia valvonnan tarpeen vähentyessä. Ei pidä antaa Supercellin kaltaisten yksittäisten menestystarinoiden hämätä – ongelma on todellinen yrityksillä, jotka pyrkivät viemään muutakin kuin bittejä.

Julkisen sektorin alijäämää on pyritty paikkaamaan pienten leikkausten ohella myös veronkorotuksin. Kokonaisveroaste on Veronmaksajien keskusliiton mukaan noussut vuodesta 2009 3,9% suhteessa BKT:hen. Aiemmin mainitun IMF:n mukaan Veronkorotus (1 % BKT:stä) laskee tuotantoa 1,3 % ja lisää työttömyyttä 0,6 %-yksikköä. Kovin ruusuista tulevaisuutta ei voi ennustaa vasemmiston ”tekemällä meidän verojärjestelmästämme oikeudenmukaisempi” -politiikalle, joksi Arhinmäki veronkiristyksiä nimittää.

Verotusta keventämällä yritysten asema helpottuisi, pääomat lisääntyisivät, tuotanto kasvaisi ja työttömyys vähenisi. Tämä on näkynyt käytännössä esimerkiksi Iso-Britanniassa, jossa veronkevennysten ja sosiaaliturvan uudistusten myötä työttömyys on lähtenyt rajuun laskuun.

Alijäämäisen valtionbudjetin myötä tehtävä elvytys tulisi mielestäni tehdä ensisijaisesti yritysten pitkäaikaista kilpailukykyä parantamalla sen sijaan, että luodaan keinotekoista kysyntää. Yritysten ja yksityishenkilöiden maksutaakan keventäminen ei lyhyellä tähtäimellä tuo niin isoa ja nopeaa laskennallista hyötyä kuin elvytys taloustieteilijöiden mukaan toisi, mutta asettaisi taloutta vakaammalle pohjalle uuden talouskuplan sijaan.

Summa summarum: Talouden kriisiä tulisi ensisijaisesti pyrkiä korjaamaan kilpailukykyä parantamalla, yritysten toimintaympäristöä helpottamalla ja verotusta keventämällä. Elvyttäminen on vain väliaikaisesti tilastoja kaunistavaa hokkus-pokkus –temppuilua tilanteessa, jossa yritysten kilpailukyky ja sääntely ovat todelliset ongelmat. Karkeasti sanottuna jokainen yrittäjä osannee sanoa juuri hänen tilannettaan haittaavat ongelmat paremmin kuin yksikään tilastoja tutkiva ja kansantaloudellisia elvytyskertoimia laskeva analyytikko.

Toisaalta, kuten aiemmin mainitsin, julkinen sektori ei ole mielestäni suhdannelaman uhri, vaan rakenteellisesti alijäämäinen johtuen poliitikkojen liian suurten lupausten lisäksi mm. kansan ikääntymisen aiheuttamista kuluista ja huoltosuhteen heikkenemisestä. Viimeksi mainittuihin on mm. Juhana Vartiaisen toimesta ehdotettu lääkkeeksi maahanmuuttoa, mutta en usko sen auttavan, ellei kyseessä ole työvoimapulasta johtuvaa, markkinaehtoista maahanmuuttoa.

Aiemmin mainitsemani verotuksen keventäminen, vaikka taloutta pitemmällä tähtäimellä piristäisikin, ei tuo nopeaa apua julkisen sektorin ammottavaan alijäämään, vaan päinvastoin pahentaa tilannetta. Mikäli rakenteellisia muutoksia kyetään pitemmällä aikavälillä tekemään, ei budjetin alijäämä ole akuutti ongelma, kuten professorit sanovatkin.

Alijäämän rakenteellisesta luonteesta johtuen, on kuitenkin älyllistä epärehellisyyttä väittää, etteikö julkisia menoja pitäisi radikaalisti leikata seuraavien vuosien aikana. Juha Tervalan mukaan Gechertin, Hallettin ja Rannenbergin (2015) tutkimukset osoittavat, että tulonsiirtojen kansantaloudellinen kerroin on normaalitilanteessa pienin (0,3), jolloin leikkaukset pahimman taantuman jälkeen kannattaa aloittaa tulonsiirroista.

Opintotuki tulisi muuttaa täysin lainapohjaiseksi ja laittaa lukukausimaksut kouluihin. Ammattiliittojen jäsenmaksuista tulisi poistaa verovähennysoikeus, ansisosidonnaisen kesto pitäisi puolittaa ja lapsilisiä tulisi leikata tai laittaa verolle. Kaikkien muiden tukien indeksikorotukset tulisi jäädyttää. Lisäksi yritys- ja maataloustukia pitäisi leikata merkittävästi, ellei lopettaa asteittain kokonaan.

Kun kilpailukykyä on aiemmin mainituilla toimilla saatu paremmaksi ja talous nousuun, voidaan myös palveluihin sekä julkishallinnon muuhun toimintaan tehdä tarvittavat leikkaukset ja tehostukset. Kansan toiveen mukaisesti kuitenkin niin, että ns. peruspalvelut, kuten koulutus ja terveydenhuolto pysyvät edelleen kaikkien saatavilla. Itse toki leikkaisin mieluusti julkisen sektorin minimiin, mutta en valitettavasti ole diktaattori. Toisin kuin moni kuvittelisi, voin mielelläni elää myös ns. hyvinvointivaltiossa, kunhan koko maa ei ole konkurssissa sen vuoksi.

Muokkaus 27.3. klo 8:59: Lisätty selvyyden vuoksi sana ”normaalitilanteessa” ja ”pahimman taantuman jälkeen”. Luonnollisestikaan laman aikana ei sosiaalisistakaan syistä kannata ensimmäisenä leikata tulonsiirroista. Olettama on siis, että leikkaukset aloitetaan ”seuraavien vuosien aikana” yritysten kilpailukyvyn kohennuttua.

Blogit

Liberan blogiin kirjoittavat eri alojen asiantuntijat tai muuten vain mielenkiintoiset henkilöt. Blogit ovat kirjoittajiensa mielipiteitä, eivätkä välttämättä edusta Liberan virallista kantaa.

Tietoa kirjoittajasta

Henri Heikkinen

Henrillä on monenkirjava työhistoria mm. pelialan yrittäjänä, investointipankissa, ammattikorkeakoulun opettajana ja radiojuontajana. Heikkinen on myös esikoiskirjailija, jonka yhdessä Antti Vesalan kanssa kirjoittama teos Elämää hyvinvointivaltiossa käsittelee monia ajankohtaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä liberalismin näkökulmasta.

single.php