Viikon vieras: Ville Blåfield

Tämän viikon vieras Ville Blåfield on vapaa toimittaja ja yrittäjä, jonka yhdessä Reetta Rädyn kanssa kirjoittama kirja Kuka hullu haluaa poliitikoksi? (Teos) ilmestyi helmikuussa. Twitter: @villebla

Mikä on Suomen suurin haaste?

Toisin kuin heikommissa kansantalouksissa, Suomessa vuosia kestänyt talouden aallonpohja ei ole aiheuttanut yleisen elintason romahdusta tai todellista poliittista kriisiä, vaan jotain salakavalampaa: kollektiivisen lamaannuksen tilan. Kansalaiset katsovat poliitikkoja ja poliitikot toisiaan lasittunein silmin, jotain liikahdusta passiivisesti odottaen. Ratkaisuja kyllä tajutaan vaatia, mutta kenelläkään ei tunnu olevan rohkeutta tai voimia niitä tarjota. On selvää, että nyt tarvittaisiin radikaaleja ideoita ja reippaita uudistuksia, mutta millaisia – niin pitkälle ei ajatus jaksa kurottaa. Lamaannus ei ole laiskuutta, vaan pelkoa ja voimattomuutta. Poliitikot pelkäävät kansaa, kansa oman työpaikan menetystä, laman syvenemistä, yhteiskunnan epävakautta, kaikkea vierasta, Venäjää. Kierre torppaa mahdollisuuden yhteiskunnan uudistamiseen, kun puolueet kieltäytyvät vuorotellen yhteistyöstä toistensa kanssa ja tekevät toistensa aloitteiden toteuttamisen mahdottomaksi. Pysähtynyt maa odottaa uutta Kekkosta tai Nokiaa, vaikka yksi harvoista jaetuista totuuksista on, ettei kumpaakaan kannata enää tässä ajassa haikailla.

Mikä on Suomen suurin mahdollisuus?

Vaikka aika tietysti kultaa muistot, on sittenkin vahva tunne, että ennen pelasimme paremmin. Pienenä, koulutettuna, vauraana ja vakaana maana olemme ennen onnistuneet luovimaan poikkeuksellisella menestyksellä maailmanpolitiikan ja -talouden tuulissa. Jopa toisen maailmansodan, kylmän sodan ja 1990-luvun laman kaltaisista trombeista selvittiin. Jälleenrakennuksen vuodet tai 1990-luvun viimeiset vuodet olivat Suomessa poikkeuksellisia kasvutarinoita poikkeuksellisten myrskyjen jälkeen. Vaikeat ajat ovat saaneet suomalaiset keksimään jotain uutta – jotain luovaa, tekee mieli sanoa. Peruskoulu. Telekommunukaatio. Mobiilipelit? Voi olla, että nokiasokeudessa nuoria insinöörejä lipsahti työmarkkinoille liian kanssa, mutta ehkä se oli pieni hinta ihmeellisestä talouskasvusta. Eilisen luovat ratkaisut eivät tietenkään kelpaa tämän päivän radikaaleiksi ideoiksi, mutta jollain konstilla peli pitäisi taas saada kulkemaan. Suomen suuri mahdollisuus on tämä historian lupaus: uskottavalla visiolla, rohkeilla panostuksilla, omaleimaisuudella, jopa outoudella voi pärjätä globaalissa kilpailussa.

Minkä yksittäisen asian muuttaisit heti?

Yksi suomalaista poliittista keskustelua jähmettävistä ja epäluottamusta luovista ilmiöistä on tietoinen ohipuhumisen kulttuuri. Vaikkapa Yhdysvalloissa tietoinen poteroissa pysyminen ja ikuinen vastakkainasettelu ovat poliittisen kulttuurin ydintä, mutta Suomessa on perinteisesti osattu yhteistyö. Monipuoluejärjestelmässä on pitänyt pystyä kompromisseihin salin joka laidan kanssa – ja ehkä näin useammin paras argumentti on voittanut. Siksi tuntuu ankealta, että kaiken yleisen laman ja lamaannuksen päälle politiikasta on kadonnut yhdessä asioiden hoitamisen kulttuuri, ja tilalle ovat tulleet omat, yksinkertaiset totuudet. Minkä yksittäisen asian muuttaisin heti? Ottaisin vaarin ajatushautomo Demos Helsingin toiminnanjohtajan Tuuli Kaskisen sanoista. Kaskinen toteaa kirjassamme Kuka hullu haluaa poliitikoksi (Teos): ”Suomalaisessa politiikassa on yleistynyt sellainen, että tosiasioilla ei ole merkitystä, tai niistä ei välitetä. Poliitikko voi toistella vääriä tietoja tarkistamatta niitä. Suomessa on maailman paras tilastotietosysteemi, kyllä kansanedustajilla olisi kaikki tieto käytettävissään. Mutta liian usein poliitikot – ja media – antavat itselleen luvan ohittaa oikeat tiedot. (…) Hirveä pelko tietysti on, että kehitys johtaa amerikkalaiseen yhteiskuntaan, jossa ei ole enää mitään tarvettakaan yrit- tää ymmärtää vastapuolta. Kulttuuriin, jossa ohjelmallisesti ei ymmärretä.”