Liberan vuosi 2014: Suomi ja globaali talous

Vuonna 2013 Libera keskittyi hyvinvointivaltioon. Nyt on aika kääntää katse omasta navasta maailmaan: mitä Euroopan rajojen sisä- ja ulkopuolella tapahtuu vuonna 2014 ja mikä on Suomen rooli globaalissa kansantaloudessa? Kiinnitämme mielenkiintomme euroon ja Euroopan unionin tulevaisuuteen, omaisuudensuojaan ihmisoikeutena sekä vapaaseen vaihdantaan hyvinvoinnin lähteenä.

Omistusoikeus ja vapaa vaihdanta

Yksityinen omistusoikeus tarkoittaa ihmisen oikeutta omaisuuteen, sen käyttöön, siitä saatavaan hyötyyn sekä sen vaihdantaan. Omistusoikeus kuuluu ihmisoikeuksiin. Vapailla markkinoilla vaihdanta perustuu vapaaehtoisuuteen ja molempien osapuolten vaihdannasta saamaan hyötyyn. Vapaiden markkinoiden edellytyksenä ovat vahva omaisuudensuoja sekä kaikille yhteiset ja ennustettavat pelisäännöt. Niiden varmistamiseksi tarvitaan vahva ja riippumaton oikeuslaitos.

1600-luvulla elänyt filosofi John Locke argumentoi ihmisen henkilökohtaisen omaisuuden puolesta tuolloin valloilla olevaa monarkien maan- ja työnhallintaa vastaan. Hän määritteli kuuluisan luonnontilansa rauhan, hyvän tahdon sekä molemminpuolisen avunannon ja huolenpidon tilaksi. Locken esittämiä ajatuksia pidetään kapitalistisen yhteiskuntamallin perustana.

Investoinnit ovat tärkeimpiä talouskasvua selittäviä tekijöitä. Moni investointi jää tekemättä, jos tuotantovälineen kuten maan voi menettää ennen kuin investointi on maksanut itsensä takaisin – eli jos omaisuudensuojaa ei ole. Kapitalismissa investoinnit suuntautuvat sinne, missä pääoma tuottaa eniten uutta vaurautta. Toisin kuin puhtaasti keskusjohtoisessa järjestelmässä, mallin vahvuus perustuu hajauttamiseen: jokainen toimija hakee omalle omaisuudelleen parhaan mahdollisen tuoton.

Valtion vahva rooli investoijana tai ”elvyttäjänä” on ristiriidassa kapitalistisen ajattelun kanssa: valtio sijoittaa taloudesta kerättyjä (vero-)varoja ja nuo resurssit ovat silloin pois muusta talouden kiertokulusta. Ei ole syytä olettaa, että yksi keskitetty sijoitusratkaisu olisi toimivampi kuin useampi erillinen, ja sellainen, joissa vastuun sijoituksesta kantaa aina sijoittaja itse.

Omaisuudensuojan vahvistaminen johtaa investointien lisääntymiseen ja siten korkeampaan talouskasvuun.  Ääriesimerkki omaisuudensuojan puuttumisesta on kommunistisista yhteiskuntajärjestelmistä, joissa kansantalous oli tai on historiallisten esimerkkien valossa vähintäänkin näivettynyttä. Heikon omaisuudensuojan katsotaan selittävän monen Afrikan maan paikallaan tarpovaa kehitystä.

Vaihtokaupan periaate on oleellinen kapitalistisessa järjestelmässä. Tämän periaatteen mukaan tuotteilla ja palveluilla käydään kauppaa silloin, kun molemmat osapuolet ovat siihen halukkaita ja hyötyvät siitä. Tällä oletuksella vapaa vaihdanta johtaa kasvavaan hyvinvointiin ja plussummapeliin.

Euro ja Euroopan unionin perusta koetuksella

Euroopan Hiili- ja teräsyhteisö muodostui toisen maailmansodan jälkeen kuuden Länsi-Euroopan maan yhteenliittymänä. Jos valtio ei pystyisi vapaasti saamaan hiiltä ja terästä, se ei myöskään pystyisi käynnistämään sotaa. Euroopan unionin alkuna pidetty yhteisö oli ensisijaisesti rauhan projekti, ja sen saavutukset 2000-luvulle asti ovat olleet huikeita.

Keskeisenä ohjelankana EU:n kehityksessä on ollut havainto, että kaupankäynti ja yhteiset taloudelliset intressit ovat paras rauhan tae. Yhteismarkkinoiden ja oikeusvaltion kehittämisellä ja yhä vapaammalla tavaroiden, palveluiden, tuotannontekijöiden ja pääoman liikkuvuudella EU on edistänyt ihmisten välistä kanssakäymistä, talouden tehokkuutta ja hyvinvointia. Kehitys on viime vuosiin saakka ollut pikemmin asteittaista kuin repivää.

EU:n keskeisiä rakennuspalikoita on ollut vuosien ajan myös subsidiariteetti- eli läheisyysperiaate. Sen mukaan julkisen vallan päätökset tehtäisiin niin lähellä kansalaisia kuin mahdollista, ja esimerkiksi EU-tasolle vietäisiin vain yhteistä päätöksentekoa edellyttävät asiat. Demokratia on ollut EU:n organisoinnissa keskiössä. Vuonna 2009 voimaan astuneessa Lissabonin sopimuksessa vahvistettiin europarlamentin roolia ja liputettiin demokratian sekä läpinäkyvyyden lisäämisen puolesta.

Euroalue on paininut usean vuoden ajan velkakriisissä, jonka siemenet kylvettiin yhteisvaluutan perustamisen yhteydessä. Maastrichtin kriteerien tuli olla selkäranka, jotka ohjaisivat valtioita harmonisoimaan julkisia talouksiaan. Sopimuksen kunnioittamisen sijaan johtavatkin euromaat rikkoivat kriteerejä säännönmukaisesti rahaliiton aikana. Keskeisiä rahaliiton perustamisperiaatteita oli myös non bailout -lauseke, jonka mukaan kukin jäsenmaa olisi itse vastuussa velastaan. Myös tätä periaatetta vastaan on sittemmin rikottu.

Samaan aikaan keskuspankkijärjestelmä luotiin tukemaan jäsenmaiden velan ulkoisen arvon harmonisointia: pankit saattoivat lainata mille tahansa euromaalle käytännössä samalla riskillä EKP:n repo-ohjelman puitteissa. Kuten tarkoitus oli, se johti nopeasti siihen, että vakavaraisimman ja heikoimman euromaan valtionvelan arvo ja siten korko oli käytännössä sama. Kreikan kriisin yhteydessä keskityttiin pankkien arvostelemiseen – pitkälti syystäkin – siinä missä järjestelmän rooli ylivelkaantumisen toimeenpanossa on jäänyt keskustelussa tähän päivään saakka taka-alalle.

Euroopan rahaliitto ja siten itse unioni on viime vuosina kehittynyt monesta näkökulmasta yhä epädemokraattisempaan suuntaan. Euroopan keskuspankin valta on korostunut eurokriisin ratkaisussa. Sillä ei kuitenkaan ole demokraattista legitimiteettiä. Yhdentyminen ja jopa asteittainen liittovaltiokehitys nähdään nyt pakotettuna eurokriisin osaratkaisuna, sen sijaan että kehityksen olisi annettu kehittyä hiljalleen ja vaihe vaiheelta. Veronmaksajille on siirretty laskuja, joista sen ei rahaliiton perustamisvaiheessa ollut tarkoitus olla vastuussa.

Otettiinko yhteisen valuutan myötä kerralla liian suuri askel vai tuoko Maastricht 2.0 kestävän ratkaisun? Mitä vaihtoehtoja Euroopalla ja Suomella on moraalivajeen korjaamiseksi? Eurovaalivuonna 2014 on aika tarkastella euroalueen valuvikojen ratkaisumalleja kiihkottomasti. Kriisinhallinnasta pitäisi voida siirtyä takaisin tasaisen talouskasvun uralle. Muuhun ei vanhenevassa Euroopassa ja globaalissa kilpailussa ole enää varaa.