Patomäki ideologisella ristiretkellä

Johdanto

Helsingin yliopiston kansainvälisen politiikan professorina toimiva Heikki Patomäki julkaisi keväällä 2012 kirjan otsikolla Eurokriisin anatomia – mitä globalisaation jälkeen? (Into Kustannus Oy). Kirjassaan Patomäki ampuu täyslaidallisen taloustiedettä vastaan. On siksi aiheellista, että joku alan professori arvioi hänen työtään. Ikäni puolesta joudan tähän.

Aloitan johtopäätöksillä. Taloustieteen osalta kirja on täynnä virheitä ja väärinymmärryksiä. Toiseksi, uusliberalismiksi nimeämänsä opinkappaleen ja eurokriisin arvioinnissa kirja hylkää tieteellisen menetelmän. Kolmanneksi, kirjan rakentama uusi globaali maailma ja sen rakenteet sivuuttavat ihmisen halun elää vapaana. Kirjassa onkin vahva totalitarismin henki. Harvoin on päässyt lukemaan näin ideologisesti värittynyttä kirjaa. Tässä kirjoituksessa esitän Patomäen ajattelusta kokonaisarvion. Sen perusteella minulle on selvää, että Patomäen kirja ei sovellu oppimateriaaliksi.

Patomäki suoritti taloustieteen maisterin tutkinnon Turun yliopistossa. Hän ei jatkanut taloustieteen tutkijankoulutuslinjalla. Itse lukeudun neoklassisen koulutuksen saaneiden taloustieteilijöiden joukkoon sillä täsmennyksellä, että kahdeksan vuotta Etiikka ja talous-kurssia Helsingin yliopistossa opettaneena olen joutunut pureutumaan juuri niihin kysymyksiin, joista Patomäki kirjoittaa: kapitalismi, sosialismi, ihminen, opportunismi, vääryys.

Patomäen kirjan otsikko viittaa eurokriisiin. Kirja käsittelee kuitenkin ennen kaikkea kapitalismia, uusliberalismia ja taloustieteen harhaoppeja. Kirja katsoo eurokriisiä globaalin kapitalismin järjestelmäkriisinä. Tieteellisen tutkimusmetodin Patomäki hylkää: hänelle riittää olla asioista jotain mieltä ja tulkita maailmaa haluamallaan tavalla.

 

Arvoituksellinen uusliberalismi

Patomäen maailmankuvassa vastakkain ovat pahat ja hyvät. Uusliberalismi esittäytyy pahojen ideologisena uskontona. Sillä on oma liturgiansa ja opinkappaleensa oman etunsa maksimoimiseksi ja ihmisten alistamiseksi. Tässä taistelussa Patomäki esittäytyy hyvien esitaistelijana ja hän uskoo lopullisen voiton koittavan. Patomäen mukaan suurin osa maailman tuhannesta ekonomistista on saanut uusliberalismin kasteen ja siksi heidän käsityksen maailman lainalaisuuksista on virheellinen.

Patomäki ei tarjoa uusliberalismille tieteellistä määritelmää. Tämä on ongelma. Hän tosin tietää, keitä sen yhteisöön kuuluu: Patomäen aikaisemman kirjan Uusliberalismi Suomessa perusteella Suomen merkittävimmät uusliberalistit ovat Raimo Sailas ja Paavo Lipponen! Kuinka uskottava tällainen määritelmä on? Autan siksi Patomäkeä tieteellisen määritelmän löytämisessä.

Oletettakoon, että julkistalouden public finance -tutkijat olisivat onnistuneet määrittelemään julkisvallan optimaalisen intervention ja regulaation asteen markkinataloudessa. Tämä interventioaste siis täyttäisi ehdon, että se maksimoisi taloudellisen ylijäämän. Uusliberalistiksi voisi tällöin tulla määritellyksi tutkija tai poliitikko, joka irtisanoutuisi ko. regulaation asteesta ja vaatisi rajoitetumpaa puuttumista talouden mekanismeihin. Akselin toisella suunnalla olisivat kollektivistit, jotka puhuisivat pidemmälle menevän intervention puolesta. Sekä uusliberalistien että kollektivistien tulisi tietenkin tällöin tutkimuksellisesti perustella, miksi public finance -koulukunnan johtopäätös ei heitä tyydytä. Tämän pohdinnan tuloksena luen Patomäen kollektivisteihin.

Taloustieteilijät ovat tykönään jo identifioineet ne perusteet, jotka kansantalouden sääntelyyn oikeuttavat: hintoja vääristävät ulkoisvaikutukset, vinoumiin johtava epäsymmetrinen informaatio ja markkinoiden kyvyttömyys tuottaa julkishyödykkeet. Koulutetut taloustieteilijät eivät siksi koskaan puhu nollaregulaation puolesta. He ovat osoittaneet, että hyvinvoinnin maksimi edellyttää oikeudenmukaisuuden periaatteen huomioon ottamista, ihmisten lähtökohtien pitkälle menevää tasaamista ja järkevässä määrin myös tulojen tasaamista – mutta kumminkin tavalla, joka ei tuhoa ihmisten motivaatiota. Patomäki ei anna mitään painoarvoa tälle tutkimussuuntaukselle, koska hän ei tunne sitä.

Antamani optimaalisen regulaation operationalisointi tietenkin olisi perin vaikeata: julkisvalta puuttuu talouden toimintaan lainsäädännöllä, määräyksillä, verotuksella ja tulonsiirroilla niin, että lähes puolet arvonlisästä kierrätetään useimmissa markkinatalousmaissa julkisen sektorin kautta.

Ehkä lukijaa kiinnostaa se tieto, että osallistuttuani ainakin sataan taloustieteelliseen konferenssiin koskaan en ole niissä nähnyt käsiteltävän uusliberalismia. Taloustieteessä ei ole olemassa uusliberalismin koulukuntaa. Myös Journal of Neo-Liberalism loistaa poissaolollaan alan tieteellisten aikakauslehtien maailmassa.

 

Neoklassinen taloustiede

Patomäki arvostelee poikkeuksellisen suorasukaisesti neoklassista mikrotalousteoriaa. Alan professorina joudun toteamaan, että teksti paljastaa lukuisia valitettavia väärinkäsityksiä. Konsultointi alan tutkijoiden kanssa olisi auttanut. Erityisen vaikeaksi Patomäki kokee tuossa tutkimusalueessa käytetyn ”tasapainon” käsitteen hyväksymisen. Tosiasiassa ongelma on puhtaasti semanttinen ja Patomäen itsensä keksimä.

Kun taloustieteilijät viittaavat tasapainolla systeemin kunkin hetkiseen tilaan, Patomäki ilmeisesti liittää siihen virheellisesti normatiivisia ominaisuuksia. Mikrotaloustieteessä tasapaino ei todellakaan tarkoita, että vallitseva tila olisi ”hyvä”, kuten Patomäki uskoo väitettävän. Asia on juuri päinvastoin: useimmat tasapainot ovat taloustieteilijöiden mukaan huonoja etenkin, koskapa ne ovat Nash-tasapainoja. Kilpailullisten markkinoiden abstraktiota täyslaidallisella tykittämällä Patomäki osoittaa oman rajoittuneisuutensa. 1970-luvun kaksi vallankumousta – informaation teorian tuleminen ja peliteorian laajentunut hyötykäyttö – paljastivat, kuinka kaukana kilpailullisten markkinoiden abstraktiosta markkinatasapainokin voi olla. Taloustieteilijät tuntevat nämä, ja tieto välittyy opiskelijoillemme maisterikoulutuksessa.

Taloustieteen tehokkuuskäsite, Pareto-optimaalisuus, on Patomäen mukaan ”ideologinen”. Kuinka väärin hän on tämänkin ajatellut. Kyseinen käsite selitetään nykyisin jo IB-lukioiden oppimäärässä. Se kertoo taloudellisen tilan hyvyyden tehokkuusulottuvuuden; oikeudenmukaisuus on toinen. Ei tässä ole takana mitään ”ideologiaa”. Kun Patomäeltä puuttuu alan tutkijankoulutus, hän kirjoittaa virheellisyyksiä, joita maisterin koulutuksenkaan saaneen ei ole lupa kirjoittaa.

Makrotaloudellisten avainriippuvuuksien kuvaamisessa Patomäki onnistuu paremmin. Silti on todettava, että hän antaa liioitellun kuvan myös makrotalousteorian osaamisestaan. Hänellähän ei ole alalta yhtään tieteellistä julkaisua.

 

Tieteellinen metodi

Patomäen käsitys tieteellisestä tutkimusmetodista on toinen kuin varmaankin useimmilla niillä tieteenaloilla, joita Patomäki ei edusta. Itse olen ymmärtänyt maailman monimutkaisuuden lainalaisuuksien tutkimisen tieteelliseksi metodiksi arkitodellisuuden yksityiskohtien yläpuolelle nousemisen abstraktioiden avulla. Tämä on selitys sille, että ne tuhat taloustieteilijää, jotka pyrkivät jäsentämään meitä ympäröivää monimutkaista todellisuuttamme, rakentavat Patomäen pilkkaamia ”kuvitemaailmoja”. Nämä tietenkin ovat fantasiamaailmoja. Niiden lainalaisuuksien selvittämisen toivotaan auttavan ylivoimaisen kompleksisen reaalimaailman lainalaisuuksien ymmärtämistä askel askeleella.

Patomäen pilkka siis kohdistuu myös teoreettiseen fysiikkaan, joka rakentaa abstrakteja matemaattisia maailmoja ja jopa suhteellisuusteorioitaan. Taloustieteen ”Nobel”-palkintoa Patomäki niin ikään pilkkaa. Hän ei anna painoarvoa sille, että monet palkinnon saajat ovat menestyksellisesti yhdistäneet psykologian, sosiologian ja taloustieteen. Ekonometrikot puolestaan keräävät huomattavia datapankkeja näiden kuvitemaailmojen lainalaisuuksien estimoimiseksi ja väitettyjen hypoteesien testaamiseksi reaalimaailmassa. Patomäki ei kuitenkaan arvosta tieteellisiä menetelmiä. Hän katsoo tietävänsä talouden lainalaisuudet ilman niitäkin: kapitalismi on paha, uusliberalismi harhauskoinen opinkappale ja taloustieteilijät velhoja, joita ilman ihmiskunta voisi paremmin. Valitettavasti en osaa sanoa tätä kauniisti.

Hylkäämällä tieteellisen tutkimusmetodin Patomäki jättää suojauksena auki kapitalismin kriitikkona. Hänelle maailmankuvan muodostuminen heijastaa puhtaasti ideologisten meemien välistä taistelua ihmisen mielen hallinasta. Tutkimustyötä ei tarvita.

 

Euroopan velkakriisi

Patomäen ajattelussa Euroopan velkakriisi näyttäytyy rahoitusjärjestelmän syntisten pelureiden salaliiton ja rahoitussektorin vahvistumisen seurauksena. Kreikka on uhri ahneiden pelureiden pihdeissä. Yksityistä velkaa on muutettu julkiseksi. Vaihtotaseylijäämät ja -alijäämät saadaan hallintaan ainoastaan uusien ylikansallisten instituutioiden avulla. Euroopan velkakriisiä Patomäki erittelee 2. luvun kautta. Se pyrkii olemaan pedagoginen esitys rahajärjestelmästä ja velasta. Tämä jakso olisi ollut aihetta luetuttaa alan tutkijoilla; se on kirjan heikoin, eikä kelpaa oppimateriaaliksi. Esim. raha ja velka menevät sekaisin – raha on taseen vasemmalla ja velka oikealla puolella. Sitä paitsi yksityinen ja julkinen velka noudattavat eri logiikkaa: valtaosa esim. yksityisistä investointihankkeista tuottaa tuottoa, jolla velka maksetaan pois. Samaa ei voi sanoa tyypillisistä julkisista hankkeista.

Euroopan rahaliiton tuskien keskellä on aihetta nostaa esiin rahaliiton valuviat. Patomäen näkemyksestä poiketen korostan seuraavia:

(i) Rahaliitto ei luonut talouskuria. Se päinvastoin mahdollisti julkisten sektoreiden paisumisen nykyisissä kriisimaissa ja johti julkisen velan kasvuun. Ilman rahaliittoa Euroopan unionilla ei olisi nykyisiä vaikeuksia; Kreikka ei olisi saanut velkaa Saksan korolla – ennen rahaliittoa ei saanutkaan.

(ii) Rahaliiton jäsenmaiden työmarkkinat ovat yhteensopimattomat esim. niiden optimaalista valuutta-aluetta koskevien kriteerien kanssa, joita analysoi taloustieteen nobelisti Robert Mundell vuonna 1961.

Patomäki korostaa Kreikan julkisen velan BKT-suhteen olleen laskussa 2008-09 kriisin yllättäessä ja tekee tästä tarkoitushakuisesti väärät johtopäätökset. Tuo poikkeustapahtuma johtui pelkästään Kreikan BKT:n tilapäisestä kehityksestä. Patomäki sivuuttaa Kreikan osalta tosiasiat: yli 20 vuoden ajan Kreikan budjettivaje on ylittänyt joka vuosi 3 %:n BKT-suhteen, mitä rajaa sittemmin pyrittiin varjelemaan kasvu- ja vakaussopimuksella. Yhtä vuotta lukuun ottamatta sama koskee Portugalin vajetta. Patomäki korostaa yksityisen velan kasvua ja haluaa antaa julkisen sektorin velkaantumiselle synninpäästön. Päinvastoin kuin Patomäki uskottelee, se on silti kriisimaiden julkisen velan kasvu, joka loi sen epäsymmetrisen shokin, joka nyt horjuttaa rahaliittoa.

 

Sormi osoittaa keskuspankkiin

Patomäen huomio rahoitusjärjestelmän roolin kasvusta on totta. Tässäkin hän valitettavasti kiinnittää huomioita seurauksiin, ei syihin. On totta, että USA:n talous velkaantui pahasti 2000-luvulla. Ja on totta, että luottoekspansio Euroopassa ylitti kohtuudet rajat 2000-luvulla. Paikallaan olisi ollut kysyä, mistä ylenmääräinen rahoitusekspansio johtui. Kun USA:n keskuspankki Alan Greenspanin johdolla piti ohjauskorkonsa 2000-luvulla yli neljä vuotta liian alhaalla Taylorin säännöllä arvioiden ja kun EKP salli rahan tarjonnan kasvaa vuosina 2001-2008 peräti 91 %, alkaa hahmottua, missä ovat rahoitussektorin paisumisen todelliset siemenet. Ne ovat sittenkin liian keveässä rahapolitiikassa! Velkakriisin rahoittajana toimi viime kädessä Euroopan keskuspankki!

Kun 1920-luvulla rahan tarjonta kasvoi 70 % aiheuttaen pörssi- ja asuntomarkkinakuplan ja lähihistorian pahimman lamakauden, kyse oli keskuspankin virheestä. Sama toistui 2000-luvulla. Kun Patomäki vaatii lisää regulaatiota, miten hän selittää USA:n regulaattoreiden täydellisen epäonnistumisen 2000-luvulla varjopankkijärjestelmän syntyessä ja haitallisten rahoitustuotteiden syntyessä investointipankkitoimialalle? Miten hän odottaa regulaattoreiden pystyvän tulevaisuudessa parempaan?

 

Paha kapitalismi

Maailma on epäoikeudenmukainen. On väärin, että maailmassa on hyväosaisia ja huono-osaisia. On väärin, että liian suuri osa ihmiskuntaa elää köyhyydessä. Tunnemme piston sydämessä, kun koemme epätasa-arvoa, epäoikeudenmukaisuutta ja epätasaista tulonjakoa. Olen Etiikka ja talous -kurssillani yliopistossa pureutunut kapitalismin ohella ihmisen moraalituntojen alkuperään. Niillä on biologis-kemiallinen yhteytensä meidän perimässämme. Niillä on evolutiivinen taustansa satojen tuhansien vuosien ajalta, jolloin maailma ei ollut kapitalistinen. Tuoreet tutkimukset oksitosiini-hormonista vahvistavat tätä olettamaa ja tutkijat tämän jo tietävät. Näiden tutkimustulosten avulla minulle on kasvanut ymmärrys siitä, miksi ihmiset protestoivat kadulla kapitalismia ja sen eriarvoisuutta vastaan. Protestoin itsekin sisälläni. Mutta tutkijana tiedän paremmin.

Ihmisten lähtökohtien pitkälle menevä tasaaminen on oikein. Ihmisten tulojen tasaamisessa tulevat rajat vastaan. Kun Patomäki puhuu eriarvoisuuden kasvusta, hänen kannattaisi tarkistaa globaalien gini-kertoimien kehitys: niiden mukaan globaali eriarvoisuus maiden välillä on vähentynyt, ei kasvanut. Sadat miljoonat ihmiset Aasian kehittyneissä maissa ovat nousseet pois absoluuttisesta köyhyydestä.
Maiden sisäisen eriarvoisuuden kasvu perinteisissä teollisuusmaissa on silti tosiasia. Haukuttu kapitalismi on kuitenkin 10-kertaistanut markkinatalousmaiden elintason 100 vuodessa ja puolittanut maailman prosentuaalisen köyhyyden 30-vuodessa. Vain tosiasiat voivat olla uskottava keskustelun lähtökohta.

Kapitalismi on hyödyllistä määritellä talousjärjestelmänä, jossa yksityinen omistusoikeus on turvattu ja jossa vallitsee rajoitetun vastuun periaate riskisijoitusten hallinnassa. Ne, jotka näitä periaatteita ovat syvällisemmin opiskelleet, ymmärtävät, että ne ovat ihmisen talouden tärkeimmän periaatteet, jos ihminen haluaa nostaa elintasoaan. Kummasta tahansa luopuminen johtaa katastrofiin, kuten kuubalaiset ja pohjoiskorealaiset hyvin tietävät. Kuubalaisista on tosin todettava, että matalasta tulotasostaan huolimatta he näyttävät elävän onnellista elämää. Tämä näkyy rauhallisena elämän rytminä; huomisesta ei ole huolta ja salsa soi joka kadun kulmassa. Havanna on täynnä 1950-luvun amerikkalaisia autoja. Ne ovat todellisia kaunottaria, joita teollisuuden puuttuessa saasteet eivät ole tuhonneet. Pellin alla voi tosin olla Ladan moottori. Tämä kaikki näyttää yhteensopivalta onnellisuustutkimusten tulosten kanssa. Onnellisuus on sen mukaan suhteellista: ihminen vertaa oloaan naapurin oloon. Olen varma, että tilaisuuden tullessa kuubalaiset haluavat kuitenkin tästä onnestaan eroon. He toivottavat Miamin serkut dollareineen tervetulleeksi, kun Sierra Maestran vallankumoussukupolvi on poissa. He haluavat oikeuden omistaa veneen. He haluavat matkustaa. He haluavat takaisin menettämänsä vapauden.

Patomäki ei edes mainitse sitä mekanismia, joka maailman globalisaatioprosessia hallitsee. Se on yritysten kannustin tukeutua kehittyvien talouksien tarjoamaan suhteelliseen etuun ja sijoittaa tuotantoaan niihin. David Ricardon suhteellisen edun periaate ennustaa niiden näin tekevän. Tämä on se mekanismi, joka oikeutetusti on johtanut satojen miljoonien ihmisten siirtymiseen ulos köyhyysloukusta kehittyvissä talouksissa. Patomäki tekisi oikeutusta ehdotukselleen globaalista maailman hallinnasta, jos hän osoittaisi, että maailman hallitus pystyy parempaan kuin Ricardon suhteellisen edun periaate maailman köyhyyden vähentämisessä.

 

Entä hinnat: Marx vastaan neoklassikot

Nokian puhelinten yksikköhinnat ovat vuosien myötä laskeneet huimasti. Niiden tuottamiseen käytetty työmäärä ei silti ole vähentynyt. Helsingin kerrostalojen hinnat ovat nousseet toista sataa vuotta ja moninkertaistuneet, eikä niitä ei ole tarvinnut uudelleen rakentaa. Kun Karl Marxin työnarvoteoria sanoo, että hinnat riippuvat käytetyn työn määrästä, Marx oli ymmärtänyt asiat väärin. Marxin hintateorialle tunnetaan vain yksi vaihtoehtoinen hintojen selitysteoria. Se on neoklassinen hintateoria erityisalana toimialan taloustiede. Sen mukaan hinnat määräytyvät markkinoilla kysynnän ja tarjonnan mukaan, joskin tilanteesta riippuen kohtuullisen monimutkaisenkin mekanismin kautta. Kun myös Patomäki hylkää Marxin työnarvoteorian, hän astuu miinaan: hän ei oivalla julistautuneensa samalla inhoamansa neoklassisen hintateorian kannattajaksi!

 

Mitä ideologiaa Patomäki edustaa?

Patomäelle kaikki yhteiskuntatieteellinen tutkimus perustuu johonkin ideologiaan. Hän pyrkii kuitenkin kaikin keinoin välttämään oman ideologiansa paljastumista. Hän päätyy kuitenkin vaatimaan ylikansallista komentotaloutta (s. 176). Taloustieteilijät ovat hänen mukaansa – J.M.Keynesia ja J.Tobinia lukuun ottamatta – uusliberalisteja ja eksyneitä, pahuuden puolella hyviä vastaan. Patomäessä näkyy vahvana se, mitä tutkijat kutsuvat ekspressiiviseksi käyttäytymiseksi. Ts. toimillaan ihminen pyrkii viestittämään muille, millainen itse on ihmisenä. Patomäellä on palava halu muuttaa maailma paremmaksi. Hän näkee sen vääryydet ja paikallistaa syyt kapitalismiin. Toisinaan hän tunnustaa, että syy onkin meissä ihmisissä – etenkin kun hän viittaa Thorstein Venbleniin. Hän rakentaa maailmanparlamenttia. Hän näkee ratkaisut ylikansallisissa instituutioissa. Silti hän tyrmää EU:n rakenteet. Hän delegoi säätelyvallan viranomaisille. Näky on pelottava. Siinä elää totalitarismin uhka. Hän puhuu demokratian puolesta, mutta niin puhuttiin kaikissa kansandemokratioissakin. Hänen rakentamassaan maailmassa ihmiskunta saa demokratian, instituutiot ja viranomaisvallan. Tämän maailman rakentamisessa ei kysytä, mitä valtio-opillinen tutkimus sanoo demokratian mekanismeista, intressiryhmien vuorovaikutuksesta ja intressien koordinaatiosta. Se rakentuu utopialle siitä, mikä on ihmiskunnalle hyväksi. Yksilön vapauden puolesta Patomäki ei sano sanaakaan.

Patomäki julistautuu sääntelyuskovaiseksi. Hän kevyesti sivuuttaa sen tosiasian, että sääntelijät (ml. poliitikot ja virkamiehet) ovat samalla tavalla rajoittuneita kuin muutkin ihmiset. Tosiasiassa he eivät tiedä kaikkea, he ajavat omia etujaan, he tekevät epäjohdonmukaisia valintoja ja ovat usein korruptoitavissa. Tämä vastaa myös tavallisten ihmisen kokemusmaailmaa. Sen sijaan ”kriitikot” olettavat vastoin parempaa tietoa, että ”sääntelijät” olisivat kaikkitietäviä, johdonmukaisia ja pelkästään yleistä hyvää edistäviä ihmisiä.

Taloustieteilijät laidasta laitaan ovat liberalisteja. Tämä tarkoittaa sitä, että he lähtevät yksilön oikeuksista ja yksilöiden vapaudesta. Kun Patomäki haluaa suitsia talouden, hän haluaa suitsia ihmisen. Samaa halusi Neuvostoliiton johto tuhoten usean sukupolven elämän. Patomäen maalaama maailma on kollektivismille rakennettu.

Tuotantovälineiden yhteisomistuksen tarpeeseen Patomäki ei ota kantaa. Hän tietää, että se ei ole ratkaisu. Patomäellä on ideologia, mutta hän ei halua antaa sille nimeä. Kun hän puhuu uuskeynesiläisyydestä, hän tulee hyväksyneeksi makrotaloudellisten riippuvuuksien olemassaolon olkoonkin, että ne vievät hänet jälleen teoreettisten mallien inhottavaan maailmaan. Upottaessaan taloudelliset mallit suohon Patomäki ei tunnista sitä, että myös hänen oma logiiikkansa perustuu taloudelliseen malliin. Se on löytänyt leposijan hänen sielussaan, vaikka sitä ei ole yhtälöksi puettu. Sellainen oli myös keynesiläinen makrotalousteoria ennen kuin John Hicks sen oivallisesti kirjasi mallistoksi.

Globaalikeynesiläisyys on Patomäen mukaan lähestymistapa, joka korostaa taloudellisten ongelmien julkishallintaa maailmanjärjestelmän mittakaavassa. Patomäki ei kykene perustelemaan, miksi se olisi ihmisille paras. Käytettävissä oleva evidenssi kuitenkin viittaa toiseen mahdollisuuteen: globalisaatioprosessi on jo puolittanut maailman prosentuaalisen köyhyyden sen jälkeen, kun Willy Brandtin raportti oli julkaistu 1980.

Patomäki viittaa niin usein Marxiin, että uusmarxilaisuus ei voi olla kaukaa haettu nimike hänelle. Kun hänen marxilainen kollegansa tulee vierailulle Helsinkiin, hän tulee kapitalistisen yhtiön lentokoneella, ei sosialistisen. Meikkinsä hän ostaa kapitalistisen yhtiön tuotevalikoimasta – ei sosialistisen. Ja hänen pöydällään on maailman arvokkaimman kapitalistisen yhtiön tuote, iPad. Miksi maailmalla ei tunneta muita kuin kapitalististen yhtiöiden tuotteita?

 

Pahuus kapitalismissa – opportunismi

Olen määritellyt kapitalismin talousjärjestelmänä, jossa on omistamisen suoja ja jossa toteutetaan rajoitetun vastuun periaatetta (ja muuta vapaata sopimista). Yksityisomistuksen turva on mitä vahvin kannuste ihmisten rakentaessa omaa ja perheensä elämää. Rajoitetun vastuun periaate tarkoittaa sitä, että kukaan ei ole vastuussa niiden yhtiöiden veloista, joihin ihmiset säästöjään sijoittavat. Tämä on mahdollistanut markkinatalousmaissa riittävien säästövarojen kehittymisen ja sellaisten tuotteiden tulemisen ihmisten käyttöön, jotka ovat helpottaneet jokapäiväistä elämäämme. Tämä kehitys otti jättiharppaukset ns. ”toisen teollisen vallankumouksen” vuosikymmeninä 1800-luvun loppupuolelta alkaen. Ilman rajoitetun vastuun periaatetta kenenkään ei kannattaisi sijoittaa säästöjään eri kohteisiin ts. hajauttaa, koska tämä maksimoisi säästäjän riskit!

Kapitalismin tarjoama vapaus kuitenkin mahdollistaa spekulaation ja opportunismin. Kukaan ihminen ei ole täysin immuunille kiusauksille. Ne, joilla on enemmän millä pelata, myös pelaavat enemmän. Opportunismi on johtanut taloudellisiin skandaaleihin. Aika ajoin kapitalismin petturit onnistuvat tekemään ”enronit”. Viimeisen 100 vuoden aikana kapitalismi on kuitenkin kymmenkertaistanut ihmisen elintason länsimaissa ja nousevat taloudet ovat globalisaation johdosta liittymässä seuraan. Kiinan nousu maailman mahtavimmaksi talousmahdiksi muutamassa vuosikymmenessä ei olisi ollut mahdollinen ilman, että maan ”kommunistinen” johto olisi sallinut yrittäjien ja työläisten pitää omistuksessaan hankkimansa tulon.

Keskuspankkien tehtävä on vaalia sitä, minkä verran pelimarkkoja on liikkeellä. Kun ne tässä epäonnistuvat, seuraa kupla ja kriisi. Näin tapahtui 2000-luvulla kummallakin puolen Atlanttia. Milton Friedmanin sanoin: ”Kuinka paljon pahaa muutaman miehen väärät päätökset voivatkaan aikaan saada”. Ja Friedman oli oikeassa.

 

Patomäen uusi maailma

Patomäen mukaan rahoituskriisi 2008-09 laukaisi EMU:n kriisin. Tämä on totta, mutta kriisin siemenet oli kylvetty paljon aikaisemmin. Vaihtoehtoinen näkemys ottaa lähtökohdaksi Euroopan rahaliiton valuviat. Niiden valossa voi myös arvioida Patomäen ehdotusta vaihtotaseiden ylijäämiin puuttumiseksi ylikansallisin järjestelyin. Tämä olisi sairauksien oireiden hoitoa, kun tulisi puuttua itse syihin. Niitä ovat jäsenmaiden työmarkkinamekanismit, jotka johtavat tuottavuuden kasvuerojen vuoksi maiden välisten kilpailukykyjen muutoksiin. Tarvitaan siis kansallisten ay-liikkeiden oman toiminnan muutosta. Yleissitovat sopimukset lukkiuttavat palkkakehityksen, sopeutumismekanismit puuttuvat.

Patomäen maailmassa transaktiovero on ratkaisu moneen. Olisi hyödyllistä, jos Patomäki kerrankin kuvaisi ne mekanismit, joita kautta Tobinin vero auttaa maailmantaloutta! Transaktioveron ongelma on siinä, että se ei ole optimiveroteorian mukainen. Sellaisen käyttöönotto on ollut ongelmallinen Ruotsissa ja Englannissa. Sen toivotut vaikutukset osoittautuvat luultavasti utopiaksi.

Patomäen unelma globaalista demokratiasta myös on ristiriidassa sen kritiikin kanssa, jonka hän kohdistaa ylikansalliseen EU:hun. EU tosin on epädemokraattinen, mutta sen sisään kuitenkin on rakennettu kansallisten edustajien miehittämät instituutiot. Ei ole mitään takeita, miksi Patomäen globaalissa maailmassa tässä onnistuttaisiin paremmin.

 

Itävaltalaiset, Keynes ja Friedman

Keynes ei ollut marxilainen. Hänen käsityksensä spekulatiivisista markkinoista oli ensimmäisiä osuvia kuvauksia makrotaloudellisten vaihteluiden rahataloudellisista mekanismeista. Ne ovat aina läsnä nousukauden koittaessa, ellei keskuspankki ole valpas. Ne ovat olleet läsnä paljon ennen modernia kapitalismia, kun taloudellinen spekulaatio kohdistui yhteen tuotteeseen tai yhtiöön. Keskuspankkien aikana kriisit ovat kuitenkin tulleet kansallisiksi, jopa globaaleiksi.

Jo itävaltalainen koulukunta oli korostanut rahan tarjonnan sääntelyn tarvetta ja liiallisen luottoekspansion aiheuttamaa kriisiytymisen uhkaa. Milton Friedman päätyi niin ikään siihen, että rahan tarjontaa ei sovi kasvattaa liian nopeasti. Kun vuosien 2008-2009 kriisi USA:ssa johtui perimmiltään Greenspanin virheestä, jota avitti USA:n poliitikkojen kehittämä asuntomarkkinapolitiikka, oikea kysymys kuuluu: miten rahapolitiikka tulee rakentaa, jotta systeemin stabiilisuutta voidaan vahvistaa? Tulisiko siis sijoitusmarkkinoiden hintakehitys ottaa huomioon inflaatiosäännön yhteydessä rahapolitiikka viritettäessä? Onko EKP:n epäonnistunut rahapolitiikka 2000-luvulla seurausta kansainvälisen inflaatiokehityksen virhetulkinnasta tilanteessa, jossa Aasiasta tulvi halpaa tavaraa Eurooppaan ja USA:han? Onko inflaationormi sittenkin väärä ankkuri?

Kun keskuspankit ovat tehneet vakavia virheitä, mikä on oikea määrä keskuspankin itsenäisyyttä? Kuinka paljon päätösvaltaa keskuspankkien muutamalla päättäjälle on järkevää delegoida? Patomäki vaatii rahapolitiikkaan demokratiaa, ts. puoluepoliittista kytkentää. Rahapolitiikan virheet totisesti ovat maksaneet paljon. Tästä ei silti seuraa, että rahapolitiikan puoluepolitisointi olisi perusteltua. Luulen, että tämä on jokaisen helppo ymmärtää. Sitä paitsi tutkimusten mukaan keskuspankin itsenäisyys on silti pienempi paha kuin rahapolitiikan alistaminen intressiryhmien lobbaukselle.

 

Talousliitto ja rahaliito

Talousliiton logiikka ja rahaliiton logiikka ovat eri asioita. Talousliitto – taloudellinen federaatio – perustuu ajatukselle, että tietyt julkishyödykkeet tuotetaan kollektiivisesti: ulkopolitiikka, turvallisuus, markkinoiden kilpailullisuuden turvaaminen jne. Taloudellisen federaation idea toteuttaa ns. Pareto-optimaalisuuden; se on ts. osapuolia hyödyttävä win-win ratkaisu. Siihen voi liittyä myös haitallisia kannustevaikutuksia fiskaalisen federalismin näkökulmasta. Rahaliitto menee kuitenkin pidemmälle. Siihen kuuluu yhteinen keskuspankki ja yhteinen raha. Rahaliittoa luotaessa ehdot ovat tiukemmat kuin pelkän talousliiton yhteydessä. Patomäki ei kirjassa tee tätä erottelua. EU on hänen ajattelussaan kokonaisuutena paha. Hän on ankara EU:n arvostelija. Tässä kohden hän saa lukijoiltaan sympatiapisteitä. Hänen kritiikkinsä kuitenkin jälleen perustuu tunteeseen, ei järkeen.

 

Lopuksi

Patomäen kirja eurokriisistä on ajankohtainen. Hän odottaa messiaanista globaalia katastrofia, jonka johdosta kapitalistinen maailmantalous ajautuu suurlamaan. Lopulta luodaan demokraattinen ja sosialistinen maailma.

Lehman Brothers-investointipankin konkurssi oli kaataa koko maailmantalouden lokakuussa 2008. Tämä johtui siitä, että kansainvälinen pankkijärjestelmä oli halvaantunut – pankkien väliset luottomarkkinat olivat kiinni. Sen jälkeen keskuspankit ovat kuitenkin toimineet niin kuin niiden tuleekin toimia. Eurooppa ei ole kuilun partaalla.

Kun tulevaisuudessa piirretään trendejä maailmantalouden kehityksestä, sekä USA:n finanssikriisi että Euroopan velkakriisi tulevat näyttäytymään näissä kuvioissa pieninä kupruina, ei maailmantalouden romahduksena. Pitkässä juoksussa kaikki talouskriisit näkyvät kohtuullisen pieninä trendipoikkeamina kokonaistulojen kasvu-uralla. Kriisit tulevat ja menevät.

Heikki Patomäki on lukenut valtiotieteilijä. Hänen kuitenkin pilaa profiilinsa hylkäämällä tieteellisen metodin, ottamalla vapauden nimitellä ihmisiä uusliberalisteiksi itse keksiminsä perustein; hän haluaa esiintyä taloudellisten ilmiöiden tulkkina kirjoittaen tieteenlasta, johon hänellä ei ole tutkijankoulutusta. Patomäen argumentaatio perustuu lähinnä demagogien käyttämiin tunteisiin vetoaviin vääristäviin yksinkertaistuksiin. Veronmaksajien on hyvä tietää, miten heidän maksamiaan veroja yliopistossa sijoitetaan. Vaikeinta Patomäessä on, että hänessä ei ole tieteentekijältä vaadittavaa nöyryyttä: hän ei etsi totuutta, vaan uskoo sen jo löytäneensä. Tämä on tutkijoille vieras ominaisuus.