Liberalismia, konservatismia ja kollektivismia: Yhteiskunnallisten aatteiden pyhä kolminaisuus

Harvassa ovat nykyään kirjat, joissa käsitellään isoja kokonaisuuksia. Kirjoittajien huomio on pääsääntöisesti jossain kokonaisuuden osatekijässä, jolla on huomattavaa periaatteellista ja käytännöllistä merkitystä. Timo Hännikaisen ja Tommi Melenderin kirja Liberalismin petos (WSOY 2012) poikkeaa näistä esityksistä ja ansaitsee siksi huomiota.

He käsittelevät pamfletissaan liberalismia, konservatismia ja myös kollektivismia. Ne edustavat yhteiskunnallisten aatteiden pyhää kolminaisuutta, filosofisen ja teoreettisen ajattelun suuria linjoja, joista on ajan myötä johdettu erilaisia mittakaavaltaan pienempiä teorioita, malleja, ajattelutapoja ja käsityksiä. Käytännössä näihin kolmeen linjaan voidaan myös palauttaa monet ajattelutavat, joita on kehitelty niistä irrallaan tai niistä tietämättä.

On tietenkin kohtuutonta vaatia, että näitä teemoja käsittelevien pitää tehdä analyysinsa perustaksi kattava käsitteellinen selvitys.  Olisi kuitenkin hyvä jollain tapaa osoittaa maali, johon tähdätään.  Vaatimus ei liene kohtuuton. Pari esimerkkiä valaiskoon asiaa.

 

Mikä, mikä liberalismi

Otetaan ensimmäiseksi esimerkiksi uusliberalismin käsite, jolla on keskeinen sija Hännikäisen ja Melenderin ajattelussa. Liberalismin klassiseksi versioksi kutsuttu ajattelu, jonka alkuperästä väitellään edelleen, kohtasi haastajansa jo 1800-luvun lopulla. Tuolloin eräät liberaalit ajattelijat kiinnittivät huomiota siihen, että vapaa kilpailu ei välttämättä kohdenna voimavaroja kaikkia hyödyttäen, että tulojen epätasaisuus vääristää hintajärjestelmää ja että valtiolla on välttämätöntä olla muitakin kuin vain yövartijatehtäviä.

He, siis liberaalit, synnyttivät käsitteen uusliberalismi arvioimalla kriittisesti liberalismin klassista traditiota. He halusivat sovittaa sen uusiin olosuhteisiin vaatimalla valtiolta järeämpiä toimenpiteitä yhteiskunnallisten olosuhteiden kuten köyhyyden korjaamiseksi, markkinoiden ohjaamiseksi ja yhteiskunnallisten olosuhteiden sääntelemiseksi. Käsite uusliberalismi on ollut siten käytössä jo yli sadan vuoden ajan. Se on kiistatta vaikuttanut nykyisen pohjoismaisen hyvinvointivaltion idean syntyyn ja kehitykseen. Sen ansioksi voidaan lukea mm. sosiaalipoliittinen lainsäädäntömme, joka on pohjimmiltaan hyvin individualistinen.

Ajan myötä liberalismille on keksitty erilaisia sisältöjä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa liberalismilla on jo kauan tarkoitettu likipitäen samaa kuin pohjoismaisella sosialidemokratialla. Vastakkaisia poliittisia ideologioita edustavat puolueet ovat käyttäneet liberalismia omissa tarkoituksissaan. Kun liberalismi voi tarkoittaa lähes mitä tahansa, se on menettänyt erottelevan merkityksensä. Tämän vuoksi liberalismille on etsitty ja muotoiltu vaihtoehtoisia termejä kuten uusoikeisto ja libertarianismi, jotta ne edes jossain määrin kuvaisivat klassisen liberalismin perustavaa laatua olevaa luonnetta ja sisältöä.

Kun Hännikäinen ja Melender puhuvat uusliberalismin petoksesta, on vaikea tietää mihin suuntaan he kritiikkinsä kohdistavat. Missä mielessä esimerkiksi klassisesta liberalismista johdettu uusiliberalismi, joka avasi tien hyvinvointivaltion kehitykselle, on pettänyt kannattajansa? Hämmennystä lisää vielä se, että he puhuvat muutamaan otteeseen erityisesti Isaiah Berliniin vedoten myönteisesti liberalismin klassisesta perinnöstä. Kuinka klassinen liberalismi olisi voinut pettää mitään, kun sitä ei ole missään puhtaana kokeiltu?

 

Rationalismin ongelma

Otetaan toiseksi esimerkiksi rationaalisuus, jolla on Hännikäisen ja Melenderin ajattelussa on tärkeä rooli. On totta, että konservatiivit ovat aina Edmund Burkesta lähtien suhtautuneet kriittisesti rationaalisuuden lupaukseen. Yhtä totta on myös se, että liberalismin klassiset ajattelijat aina Adam Smithistä alkaen ovat suhtautuneet epäillen inhimillisen järjen mahdollisuuksiin muotoilla rationaalisuuden kriteerit täyttävä yhteiskunta.

Erityisen totta on se, että kollektiiviset liikkeet – etenkin kommunismi ja sosialismi – ovat johdonmukaisesti nojanneet rationalismiin vaatimalla yhteiskunnallisten olosuhteiden ja instituutioiden kokonaisvaltaista arviointia ja suunnittelua ennen niiden hyväksymistä. Tämän problematiikan erittelyn Hännikäinen ja Melender jättävät kuitenkin tyystin tekemättä ja se on suuri puute heidän kirjassaan.

Rationalismin suuresta suosiosta ja voimasta kertoo neoklassinen taloustieteellinen ajattelu, jota lähes poikkeuksetta opetetaan maamme yliopistoissa. Neoklassinen ajattelu korostaa täydellistä tietämystä vaihtoehdoista, valintojen maksimointia ja inhimillisten tarpeiden tilastollista manipulointia. Se on Hännikäisen ja Melenderin mainitseman talousliberalismin kotipesä, jota ei pidä sekoittaa liberalismin klassiseen traditioon.

Rationaalisista projekteista hyvä esimerkki löytyy ilmastonmuutoksen torjunnasta. Se muistuttaa erehdyttävästi samanlaista rationaalista projektia kuin aikoinaan sosialistisen valtion rakennustyö, mutta tällä kertaa globaalissa mittakaavassa. Ilmaston asiantuntijat väittävät, että heillä on halussaan olennainen tietämys vuosikymmenten päähän ilmaston kausaalisista suhteista, joihin voidaan vaikuttaa vain muotoilemalla yhteiskunnalliset olosuhteet ja instituutiot heidän suosittelemallaan tavalla.

 

Konservatismin realismi

Konservatismi on Hännikäisen ja Melenderin kirjan johtava teema, jonka käsittelyssä he liikkuvat ajan hermolla. Kirjalle olisi ollut kuitenkin eduksi, jos he olisivat kiinnittäneet enemmän huomiota konservatismin erilaisiin teoreettisiin kehityskulkuihin, joista yhden eli neokonservatismin sanotaan menettäneen maineensa presidentti George W. Bushin harjoittaman politiikan vuoksi.

Hännikäinen ja Melender unohtavat, että konservatiivisilla ajattelijoilla on enemmän yhteistä liberalismin kuin kollektivismin kanssa. Konservatiivit hyväksyvät yrittäjyyden, yksityisen omistusoikeuden ja markkinatalouden. He suhtautuvat epäillen kaikkeen vallan keskitykseen ja kantavat huolta kollektivismin psykologisista seurauksista. Klassisten liberaalien tavoin konservatiivit eivät usko, että ihmiset voivat järkensä avulla toteuttaa yhteiskunnassa toivomansa utopian.

Konservatiivit suhtautuvat kriittisesti liberalismiin, mutta kollektivismi on kuitenkin heidän todellinen vihollisensa. Valtio on heille hyödyllinen instituutio, jos se ymmärtää suojella kansalaisia katteettomilta muutoksilta, ja vaarallinen kollektiivi, jos se alistaa yhteiskunnan poliittisten oikkujen virvatulille. Konservatiiveille ihmisten vakavimmat ongelmat eivät ole taloudellisia siinä mielessä, että ne voidaan ratkaista rahaa jakamalla ja oikeuksia korostamalla.

Konservatiivit pitivät hyvänä tilannetta, jossa monet erilaiset pienet yhteisöt (little platoons) ympäröivät ihmisiä ja toimivat välittäjinä heidän ja valtion välillä. Ne mahdollistavat ihmisille vapauden ja opettavat heille yhteiskuntamoraalin aakkoset huomattavasti tehokkaammin kuin valtio. Ne ovat huomaamatta, mutta vaikuttavasti läsnä ihmisten arjessa toisin kuin julkisen vallan virastot.

 

Ihmisten sanomiset ja tekemiset

Hännikäinen ja Melender ottavat esille yksittäisten ihmisten sanomisia ja tekemisiä kantojensa perustelemiseksi. Vaikka menettely on yleisesti käytetty, se ei ole aina vakuuttava tapa. Argumenttien uskottavuuden takaamiseksi olisi hyvä valita huolellisesti ne ihmiset, joiden ajatuksiin halutaan vedota. On hyvä muistaa, että politiikassa ja käytännön työelämässä sanotaan asioita, joilla ei voida suoraviivaisesti perustella ideologisia ja teoreettisia kannanottoja.

Tässä suhteessa Hännikäisen ja Melenderin valinnat kuten ”Jungerin ja Stubbin kaltaiset hymynaamat” ja Trader Monthlyn iskulause ”see it, make it, spend it” eivät toimi halutulla tavalla. Tällaiset satunnaiset ja pinnalliset ilmaukset eivät vala uskottavuutta Hännikäisen ja Melenderin argumenteille. Heidän asiansa vakavuus olisi edellyttänyt toisenlaisia perusteluita, jotka olisi ollut helppoa löytää.

 

Lopuksi

Hännikäinen ja Melender toivovat, että heidän kirjansa herättää ajatuksia keskustelun sijasta. Tavoite on hyvä, vaikka toista voi tuskin olla ilman toista. Ajattelu ilman vuorovaikutusta jää valitettavan usein vajavaiseksi ja itsetarkoitukselliseksi. Vasta keskustelu ja väittely auttavat ymmärtämään, muotoilemaan ja kehittämään sanottuja ajatuksia. Liberalismin petoksessa on monia hyviä ja virkistäviä virityksiä keskustelun ja väittelyn aktivoimiseksi. Kirja on ehdottomasti lukemisen, ajattelemisen ja keskustelun arvoinen.