Voitontavoittelu: Muutakin kuin motiivi – Voitontavoittelu kertoo tuottajille miten toimia

Eräs yleisimmistä markkinakriitikkojen valituksista on se, että ”voitontavoittelumotiivi” on ristiriidassa ihmisten ja yritysten eettisen ”oikein toimimisen” kanssa. Michael Mooren Sicko – aivan sairasta -elokuvan motivaationa toimi Mooren halu poistaa voitontavoittelumotiivi terveydenhuollosta, sillä hänen mielestään ihmisten keinot tavoitella voittoa eivät johda potilaiden ansaitsemaan hoidon tasoon ja laatuun.

Jos sivuutamme hetkeksi kysymyksen siitä, hallitseeko terveydenhuoltoalaa todellakin voitontavoittelumotiivi (kun lähes puolet Yhdysvaltojen terveydenhuoltokuluista maksaa liittovaltio, ei ole selvää, mitkä motiivit ovat vallitsevia) ja tunteeko Moore miljoonien ihmisten terveydenhuoltotarpeet paremmin kuin he itse, ansaitsee lähempää tarkastelua väite, että sosiaalisten sairauksien taustalla olisi ”motiivi”. Kriitikot vaikuttavat vihjaavan, että jos ihmisiä ja yrityksiä motivoisi jokin muu kuin voittojen haaliminen, he pystyisivät paremmin vastaamaan potilaiden todellisiin tarpeisiin.

Suurin ongelma syyn vierittämisessä “motiivin” niskoille on siinä, että silloin jätetään aikomuksen ja tuloksen välinen ero huomiotta. Toisin sanoen sivuutetaan tahattomien vaikutusten – niin hyödyllisten kuin haitallistenkin – mahdollisuus. Adam Smithistä lähtien taloustieteilijät ovat ymmärtäneet, että tuottajien oman edun tavoittelusta (josta voitontavoittelu on vain yksi esimerkki) saattaa koitua hyötyä yhteiskunnalle. Smithin maailmankuulun toteamuksen mukaan ei se ole leipurin, teurastajan ja oluenpanijan ”hyväntahtoisuus”, joka saa heidät valmistamaan meidän illallisemme, vaan heidän ”itserakkautensa”. Smithin oivallus oli ydinajatus laajemman skotlantilaisen valistuksen toiminnassa, johon hän itsekin kuului, ja siinä painottuvat ihmisen toiminnan seuraukset, ei heidän motivaationsa.

Meille on merkitystä vain sillä, että hyödykkeet ovat saatavilla, eivät niitä toimittavien ihmisten motiivit. Smith johti taloustieteilijät pohtimaan, miksi tai millaisissa olosuhteissa oman edun tavoittelu johtaa hyödyllisiin joskin tahattomiin seurauksiin. Kuuluu kenties ihmisluontoon olettaa, että tarkoitus johtaa tuloksiin tai että oma etu ei aja yhteisön etua, kuten ehkä asia olikin pienissä, yksinkertaisissa yhteiskunnissa, joissa elimme ihmiskunnan kehitysvaiheessa. Monitahoisemmassa, nimettömässä maailmassa, jota Hayek kutsui ”Suureksi yhteiskunnaksi” (Great Society), tarkoitusten ja tulosten yhtälö ei kuitenkaan päde.

Kuten Smith totesi, ihmisen toiminnan välikätenä toimivat instituutiot määräävät sen, seuraako voitontavoittelusta hyvää vai ei. Instituutiot, lait ja toimintatavat vaikuttavat siihen, mitkä aktiviteetit ovat hyödyllisiä ja mitkä eivät. Hyvä taloudellinen järjestelmä on sellainen, jossa näiden instituutioiden, lakien ja toimintatapojen ansiosta tuottajien oman edun tavoittelu johtaa sosiaalista hyötyä tuottaviin tuloksiin. Yhdysvaltojen kaltaisissa sekatalouksissa institutionaaliset puitteet usein palkitsevat sosiaalista etua tuottamatonta voitontavoittelua tai sitten puolestaan estävät voitontavoittelua, joka saattaisi tuottaa tällaista etua. Jos esimerkiksi maatalouspolitiikka maksaa maanviljelijöille siitä, että he eivät kasvata satoa, voitontavoittelu johtaa vähentyneeseen ruokatarjontaan. Jos ympäristöpolitiikka määrää takavarikoitavaksi maan, jolla elää uhanalaisia lajeja, voitontavoittelun motivoimat maanomistajat tappavat ja kuoppaavat kaikki maaltaan löytyvät uhanalaisten lajien edustajat.

Samoja seikkoja voidaan nostaa esiin terveydenhuoltoalan suhteen. Ennen kuin kriitikot syyttävät voitontavoittelumotiivia alan ongelmista, heidän kannattaisi tarkastella niitä tapoja, joilla olemassa olevat valtion ohjelmat kuten Medicare ja Medicaid, vahingonkorvauslakien tulkinta ja lääketieteen harjoittamista rajoittavat säännökset saattavat yllyttää yrityksiä ja ammattilaisia käytökseen, joka on tuottoisaa mutta epäedullista kuluttajille. Voitontavoittelumotiivin nimeäminen ongelman lähteeksi sallii kriitikkojen sivuuttaa todella vaikeat kysymykset siitä, miten instituutiot, toimintatavat ja lait vaikuttavat tuottajien voitontavoittelun kannustimiin ja miten tämä voittoa tavoitteleva käyttäytyminen muuntuu tuloksiksi. Voitontavoittelumotiivin perusteeton syyttäminen yksinkertaisesti jättää huomiotta Smithin teorian mukaisen kysymyksen siitä, saattaisiko parempi järjestelmä kääntää voitontavoittelun paremmiksi tuloksiksi ja ovatko nykyiset määräykset ja toimintatavat ongelman alku ja juuri, koska ne ohjaavat voitontavoittelua tavoilla, jotka johtavat nimenomaan kriitikoiden tunnistamiin ongelmiin.

Esimerkiksi korkeat terveydenhoitokustannukset voivat hyvinkin olla tulosta voittoa tavoittelevien tuottajien havainnosta, että valtion ohjelmat ovat tunnetusti huonoja palvelujen oikeassa hinnoittelussa ja kulujen seuraamisessa. Kun instituutioiden vaikutus tuottoisuuteen jätetään huomiotta, kyseessä on usein suurempi sokeus sitä ajatusta kohtaan, että omaa etua tavoitteleva käytös saattaisi johtaa tahattomiin hyötyvaikutuksiin. Ennen kuin yritämme karkottaa voitontavoittelumotiivin, eikö meidän tulisi pohtia, saisimmeko sen toimimaan paremmin?

Voitontavoittelumotiivin syyttäminen sosiaalisista ongelmista on myös helppoa, jos kriitikot eivät tarjoa vaihtoehtoja. Mikä tulisi olla pohjana resurssien jaolle, ellei oikeiden instituutioiden alla tapahtuva voitontavoittelu? Miten ihmisiä tulisi motivoida, ellei tuloksellisuudella? Usein tämä kysymys sivuutetaan, sillä kriitikkoja kiinnostaa vain syyttely. Jos sitä ei sivuuteta, vastaukset vaihtelevat, mutta ne liittyvät pääasiassa valtion keskeiseen rooliin. Tällaisissa vastauksissa mielenkiintoista on se, että kriitikot eivät ehdota ratkaisuja, joilla taivutella tuottajat toimimaan muun kuin voitontavoitteluperiaatteen pohjalta, vaan sen sijaan puoltavat heidän korvaamistaan oletettavasti toisin motivoituneilla byrokraateilla, tai ohjaisivat nuo byrokraatit rajoittamaan tuottajille avoimia mahdollisuuksia. Oletuksena on tällöin tietenkin, että valtion virkamiehiä ei motivoi voitto tai oma etu samoin kuin yksityisen sektorin tuottajia.

Tämän oletuksen realistisuus jää erittäin kyseenalaiseksi. Miksi olettaisimme, että valtion virkamiehiä kiinnostaa oma etu yhtään sen vähemmän kuin yksityisiä kansalaisia, etenkin kun ovi näiden kahden sektorin välillä pyörii tauotta? Ja jos valtion virkamiehet toimivatkin oman etunsa mukaisesti ja heitä motivoivat voittojen poliittiset vastaavuudet (esimerkiksi äänet, valta, budjetti), tuottavatko he yhtään yksityistä sektoria parempia tuloksia? Jos voitontavoittelumotiivin syyttäminen merkitsee valtion roolin kasvattamista ongelmien ratkaisussa, mitä kriitikot tarjoavat vakuudeksi siitä, että politiikan toimijat ajaisivat omaa etuaan yhtään sen vähemmän tai että heidän oman edun tavoittelunsa tuottaisi sen parempia tuloksia?

Sicko – aivan sairasta -elokuvasta saa turhaan hakea analyysia valtion rahoittaman terveydenhuollon epäonnistumisesta Kuubassa, Kanadassa, Iso-Britanniassa tai muualla. Voitontavoittelumotiivin syyttäminen pohtimatta kysymystä siitä, olisiko vaihtoehto parempi ja ratkaisisiko se ne ongelmat, joita kyseinen motiivi oletettavasti on aiheuttanut, on puolueellista yksityisen sektorin mustamaalaamista.

Miten he tietävät?

Tämäkään väite ei kuitenkaan johda riittävän pitkälle. Keskitymme edelleen aikomuksiin ja motivaatioon. Voitontavoittelun kriitikot eivät juuri koskaan esitä kysymystä siitä, miten hintojen, voittojen ja muiden markkinamekanismien puuttuessa tuottajat tietäisivät, mitä tuottaa ja miten. Voitontavoittelumotiivi on oleellinen osa laajempaa mekanismia, joka sallii tuottajien ja kuluttajien jakaa tietoa tavoilla, johon muut mekanismit eivät pysty.

Oletetaan hetki, että koetamme poistaa voitontavoittelun terveydenhuollosta siirtymällä järjestelmään, jossa valtio maksaa ja/tai suoraan tuottaa terveyspalvelut. Olettakaamme myös, että voisimme jotenkin taata, että valtion viranomaiset eivät tavoittelisi omaa etuaan. Monien voitontavoittelumotiivin kriitikkojen mielestä ongelma selviää tällä, sillä julkishenkiset poliitikot ja byrokraatit ovat korvanneet voittoa tavoittelevat yritykset.

Ei kuitenkaan mennä asioiden edelle. Millä tavoin viranomaiset tarkalleen ottaen tietäisivät, miten kohdentaa resursseja? Millä tavoin he tietäisivät, miten paljon ja minkä laatuista terveydenhuoltoa ihmiset haluavat? Ja mikä vielä tärkeämpää, millä tavoin he tietäisivät, miten tuottaa terveydenhuoltopalveluja tuhlaamatta resursseja? On yksi asia sanoa, että jokaisen aikuisen pitäisi käydä esimerkiksi terveystarkastuksessa vuosittain, mutta pitäisikö tarkastus tehdä lääkärin, laillistetun sairaanhoitajan vai perushoitajan toimesta? Millaisia välineitä tulisi käyttää? Kuinka perusteellinen sen tulisi olla? Ja mikä tärkeintä, miten poliittiset päätöksentekijät voisivat tietää, ovatko he vastanneet oikein näihin kysymyksiin?

Markkinoilla, joita tukevat hyvät instituutiot, voittoa tavoittelevat tuottajat saavat vastauksia näihin kysymyksiin tarkkailemalla hintoja sekä omia voittojaan ja tappioitaan arvioidakseen, minkälainen resurssien käyttö on arvokasta kuluttajille. Sen sijaan, että määrättäisiin yksi viranomaisten parhaisiin arvauksiin perustuva ratkaisu kaikille tuottajille, voitontavoittelijoiden kyllästämällä alalla voidaan kokeilla vaihtoehtoisia ratkaisuja ja löytää niistä tehokkaimmat. Voitosta kilpaileminen on oppimisen ja löytämisen prosessi. Voitontavoittelukriitikkojen huoli siitä, että resurssien kohdentaminen voittojen perusteella johtaa tuhlaukseen – etenkin mutta ei ainoastaan terveydenhuollossa – ei kuitenkaan tarkoita, että moni, jos kukaan, ymmärtäisi miten voitot ja hinnat viestivät resurssien käytön tehokkuutta (tai sen puutetta) tai mahdollistavat sen, että tuottajat oppisivat näistä viesteistä. Ehdottomasti suurin resurssien hävikki Yhdysvaltain terveydenhuoltoalalla juontaa juurensa kannustimista ja markkinahäiriöistä, joita Medicaren ja Medicaidin kaltaiset valtion ohjelmat ovat saaneet aikaan.

Varsinainen ongelma voitontavoittelumotiiviin keskittymisessä on siten se, että oletetaan voittojen pääasiallisen tarkoituksen olevan tuottajien motivoiminen (tai nykykielellä “kannustaminen”). Jos tämä otetaan lähtökohdaksi, saattaa vaikuttaa suhteellisen helpolta löytää muita motivaatiokeinoja tai suunnitella sellainen järjestelmä, jossa tuotanto on valtion käsissä. Jos voittojen tärkeämpi tehtävä on kuitenkin välittää tietoa resurssien käytön tehokkuudesta ja kertoa tuottajille, mitä he tekevät hyvin tai huonosti, pohdinta käy mutkikkaammaksi. Nyt kriitikkojen tulee selittää, mikä voittojen ulkopuolella kertoo tuottajille, mitä heidän pitäisi tai ei pitäisi tehdä. Voitontavoittelun eliminoiminen toimialalta ei edellytä vain uuden kannustimen löytymistä vaan myös uuden oppimistavan kehittämistä. Voitontavoittelu on muutakin kuin motiivi; se on myös olennaista markkinoiden korvaamattoman sosiaalisen oppimisprosessin kannalta. Kriitikkojen mukaan voitontavoittelumotiivin eliminoiminen saattaisi vastata sydämen lahjoittamista Ihmemaa Ozin peltimiehelle, vaikka se pikemminkin muistuttaa omat silmänsä puhkovaa Oidipusta.

Tämä artikkeli on julkaistu FEE:n luvalla.