Timo Harakan hyvät ja huonot ajatukset

Johdanto

Lupasin keväällä kirjoittaa Timo Harakan ajatuksista osana vasemmistoa käsittelevää sarjaa. En koskaan saanut juttua valmiiksi. Sarja jäi yksiosaiseksi. Mutta nyt kun Harakka on ehdolla SDP:n puheenjohtajaksi, hänen ajatuksensa ovat ajankohtaisempia kuin koskaan. Siksi palaan nyt viimein aiheeseen.

Kommenttini perustuvat pääosin Harakan keväällä julkistamaan Liike 2020 -ohjelmaan. Liike 2020 on Harakan näkemystä ajava yhteenliittymä. Varmistin Liike 2020 -yhdistyksen edustajalta, että ohjelma edustaa edelleen Harakan ajattelua. Toisena lähteenä on Harakan puhe jossa hän ilmoittautuu puheenjohtajakisaan.

Vaikka suhtaudun moniin Harakan ajatuksista kriittisesti, olen tyytyväinen, että tutustuin niihin. Harakan ohjelma on älyllisesti kunnianhimoinen. Ohjelman tarkoitus on katsoa tulevaisuuteen. Se on siis jotakin aivan muuta kuin demareilta on totuttu viime aikoina odottamaan. Harakan rohkeutta ottaa kantaa ja muodostaa pitkän aikavälin visio täytyy ihailla. Missä on Antin Rinteen näkemys sosiaalidemokratiasta robotisaation aikakaudella?

En ole nähnyt.

Harakan näkemykset ovat siis niin kiinnostavia, että niihin kannattaa vastata, vaikka olisi eri mieltä. Mielipiteitä on myös niin runsaasti, että pitkässäkään blogauksessa en pysty käsittelemään niitä kaikkia. Olen yrittänyt tuoda esille tärkeimpinä pitämiäni. Kirjoitus on jäsennelty teemoittain, eikä noudata täysin Harakan alkuperäisen tekstin rakennetta.

Työ – lyhyt aikaväli

Suomen työllisyystilanteen syyt

Työ on varmaankin merkittävin teema Harakan ohjelmassa. Tämä on tietysti sopivaa, kun kysymys on sosiaalidemokraattien tulevaisuutta käsittelevästä asiakirjasta. Harakan analyysi on, että tavallinen palkkatyö on katoamassa. ”Tulevaisuuden yhteiskunta ei ole palkkatyön yhteiskunta. — Digitaalisessa maailmantaloudessa ainoa työväen liike on ovesta ulos”.

Harakka ei ole ainoa, joka ajattelee näin. Monet vakavasti otettavat ihmiset, kuten MIT:n Erik Brynjolfsson, ovat esittäneet samanlaisia näkemyksiä. Tarinan mukaan teknologinen kehitys hävittää perinteiset keskiluokan ja  työväenluokan työt. Syntyy pieni huipputuottavien supertähtien joukko, joka tekee kaiken luovan ja tärkeän. Meidän muiden nykyiset työt hoitavat robotit tai tekoäly. Meille jää vain alhaisen tuottavuuden palvelutöitä, jos niitäkään.

Omalaatuisen Harakan näkemyksestä tekee se, että hänelle tässä ei ole kysymys pitkän aikavälin näkymästä. Hänen mukaansa tulevaisuus on jo täällä. Suomen tämänhetkinen surkea työllisyystilanne johtuu hänen mukaansa tästä ilmiöstä.

Harakka toteaa, että digitaalinen maailmantalous on jo johtanut massatyöttömyyteen maailmassa. Suomeen kehitys on synnyttänyt 300 000 työtöntä. Suomi on ”yhteiskunta, joka perustuu työhön, mutta ei voi taata työtä”. ”Sosiaalidemokraatitkaan eivät pysty” suomalaisia työllistämään. Harakan teoria on, että yritysten tulos, jopa itse talouskasvu perustuu nykyisin työpaikkojen vähentämiseen. Siksi parempi kasvukaan ei lisäisi työpaikkoja Suomeen.

Kun hallitus oikeassa tai SDP:n varjobudjetissaan lupaavat työpaikkoja, ne ovat ”epärehellisiä”. Työpaikkoja ei synny, koska teknologia on vienyt ne.

Harakan teorian ongelma on se, ettei se pidä paikkaansa. Suomen huono työllisyystilanne johtuu suurimmaksi osaksi ihan muista asioista kuin globaalista teknologisesta työttömyydestä. Tämän voi helposti todeta vertaamalla Suomen tilannetta muihin maihin. Esimerkiksi naapurimaa Ruotsi on kohdannut saman globaalin teknologisen kehityksen, silti työllisyystilanne on huomattavasti parempi. Yhtä hyvin voi tarkastella Saksaa tai muita Pohjois-Euroopan maita tai jopa Yhdysvaltoja. Oikeastaan vain Suomen työllisyystilanne on surkea. Globaali ilmiö, kuten työn katoaminen ei siksi voi olla siihen syynä.

Järkevät selitykset Suomen tilanteelle ovat muualla. Suomi oli liian riippuvainen Nokiasta. Maailmanlaajuinen lama iski Suomeen erityisen kovaa. Venäjän kauppa on vaikeuksissa pakotteiden takia. Työmarkkinat toimivat huonosti. Eri ihmiset korostavat eri asioita. Harakalle nämä yleisesti hyväksytyt selitykset, erityisesti viimeksimainittu, eivät kelpaa.

Kannustimet vai yrittäjien sumennettu järki

Harakka näyttää kiistävän työmarkkinaongelmien olemassaolon lähes täysin. Ohjelmansa varmaankin heikoimmassa kohdassa hän ihmettelee suosimansa ravintolan lopettamista. Syyksi omistajat olivat ilmoittaneet työntekijöiden palkkaukseen liittyvän riskin.

Harakka toteaa varsin ylimielisesti, että ravintolayrittäjät olivat ”hyviä kotitaloudessa” mutta ”heikkoja liiketaloudessa”. Harakka antaa yksityiskohtaisia vinkkejä siitä, mitä yrittäjien olisi pitänyt tehdä kustannusrakenteen parantamiseksi. Tekstistä päätellen hän on kuitenkin tutustunut ravintolan toimintaan vain lounastamalla siellä.

Harakka päätyy siihen, että lopettamispäätöksessä oli kysymys yhdistelmästä huonoa bisnesosaamista ja järjen ”sumentumista” yrittäjäjärjestöjen ”levottomien legendojen” ja ”marinan” vuoksi. Yrittäjät eivät nykyisin Harakan mukaan osaa edes hävetä huonoa bisnesosaamistaan, koska epäonnistumiset voi aina selittää työn hinnalla.

Harakka liittyy tässä pitkään perinteeseen poliitikkoja, jotka tietävät yrittäjiä paremmin miten yrityksiä pitää johtaa. En usko, että Harakan äänensävy  edistää hänen pyrkimyksiään tehdä SDP:stä yrittäjien puolue. Epämiellyttävän asenteen lisäksi Harakan vuodatus on taloudellisena analyysinä kelvoton. On jokseenkin uskomatonta heittää romukoppaan yrittäjien kannustimien, odotusten, hintojen ja kustannusten analyysi ja tarjota tilalle teoria järjen sumentumisesta yrittäjäjärjestöjen propagandan vuoksi.

Minusta tällainen puhe on muilta osin älyllisesti kunnianhimoisen kirjoituksen arvolle sopimatonta.

Harakan väistöliike

Harakka siis kiistää työmarkkinoiden toiminnan olevan merkittävä osatekijä työllisyysongelmassa. Tämä vaikuttaa ovelalta kikalta välttyä ottamasta kantaa demarien kannalta hankaliin kysymyksiin. Koska ongelman syy on työn maailmanlaajuinen katoaminen, ay-liikkeen ja keskitetyn sopimisen vaikutuksesta työllisyyteen ei tarvitse edes keskustella.

Harakka vaatii ohjelmassaan lisää markkinataloutta markkinatalouteen ja paasaa kartellien, eturyhmäpolitiikan ja kaverikapitalismin haittoja vastaan. Mutta ilmeisesti nämä opit soveltuvat kaikille muille paitsi työmarkkinoille.

Kikkansa avulla Harakka voi tyytyä sanomaan epämääräisesti, ettei SDP:n arvomaailma voi koostua pelkästä työntekijöiden edunvalvonnasta. Hänen ei tarvitse tarkasti kertoa, mitä edunvalvonnan merkityksen väheneminen käytännössä tarkoittaisi. Harakka voi jättää kertomatta näkemyksensä ay-liikkeen asemasta työmarkkinoilla (tai puolueessa) ja olla ottamatta kantaa ajankohtaiseen väittelyyn työmarkkinoiden uudistamisesta. Yleissitovuudella tai paikallisella sopimisella kun ei ole väliä maailmassa, josta työ on kadonnut.

Toisin sanoen Harakka voi esiintyä edistyksellisenä sanomatta mitään ay-liikettä suututtavaa. Hintana on sitoutuminen epäuskottavaan teoriaan työttömyyden syistä.

Työ – pitkä aikaväli

Harakan (ja SDP:n) perustulo-ongelma

Harakan teoria työn katoamisesta on siis epäuskottava selitys Suomen nykytilanteelle. Mutta kuten mainittua, teknologian aiheuttama työstä syrjäytyminen täytyy ottaa vakavammin pidemmän aikavälin mahdollisuutena. En itse ole työn katoamisesta pitkällä aikavälilläkään täysin vakuuttunut, mutta kysymyksen pohdinta on oman kirjoituksensa aihe.

Suhtaudutaan siis tässä keski- ja työväenluokan työn katoamiseen robotisoidussa tulevaisuudessa vakavana mahdollisuutena ja pohditaan Harakan ratkaisua siihen.

Monien järkevien ihmisten (kuten jo mainitun Brynjolfssonin) ehdotus ratkaisuksi ongelmaan on perustulo. Ajatus on se, että koska tuottavuuserot ihmisten välillä kasvavat niin suuriksi, yhteys tuottavuuden ja kulutuksen välillä on katkaistava. Jättimäiset tuottavuuserot eivät voi tarkottaa jättimäisiä hyvinvointieroja.

Perustulo ratkaisee ongelman antamalla kaikille siivun supertähtien tuottavuudesta. Samalla ihmiset voivat parantaa toimeentuloaan tarjoamalla haluamansa määrän työtä, toki supertähtiin verrattuna alhaisella, tuottavuuttaan heijastavalla palkalla. Suurimman osan toimeentulo koostuu osaksi perustulosta, osaksi markkinapalkasta. Riippuen siitä kuinka runsaaseen perustuloon supertähdet pystyvät ja suostuvat rahoittamaan, osa ihmisistä voi vetäytyä kokonaan työmarkkinoilta.

Juuri tämä on demarien ongelma perustulon kanssa. Työ on työväenpuolueelle niin keskeinen asia, että mikään järjestelmä, jossa toimeentulo irrotetaan työstä ei voi kelvata. Harakka yrittää kirjoituksensa aluksi irrottautua työstä arvona. Hän sanoo, että työhön on suhtauduttava kuin mihin tahansa resurssiin. Mutta hänen ei kuitenkaan halua tai pysty lopulliseen irtiottoon ansiotyöstä ihmiselämän keskipisteenä. ”Vain työtä tekemällä ansaitsee yhteiskunnan palvelut”, Harakka toteaa kolkosti.

Näin sanoessaan Harakka ajaa itsensä hankalaan asemaan. Yhtäältä hän väittää, että suuri osa ihmisistä ei voi saada hyväksyttävää toimeentuloa työmarkkinoilta. Mutta toisaalta ihmisen on tehtävä työtä tullakseen toimeen. Ratkaisuksi pähkinään Harakka ehdottaa massiivista julkista työllistämistä. Ratkaisu on täysin epätyydyttävä, kuten seuraavaksi pyrin osoittamaan.

Markkinaehtoinen työ rikastuttaa ihmiskuntaa

Harakka aloittaa työllistämisohjelmansa perustelun vähättelemällä markkinaehtoisen työn merkitystä. Hänen mielestään oikeistohallitus tarkoittaa markkinaehtoisuudella sitä, että markkinat ”sanelevat ehdot”, eikä niihin ”kuulu työsuhteen suojaa, sosiaaliturvaa tai palkkaa jolla voi tulla toimeen”.

Aika tylsästä retoriikasta huolimatta Harakka on oikeassa siinä, että markkinoilla ihmisen palkka riippuu tämän työn tuottavuudesta, ei siitä mikä on hyväksyttävä toimeentulo.

Mutta Harakka on väärässä siinä, ettei markkinaehtoisuus olisi tärkeä asia. Se on. Aina kun joku suostuu maksamaan työstä palkkaa, jolla toinen suostuu työtä tekemään, ihmiskunta rikastuu. Markkinaehtoinen työ on siis aina hyödyllistä työtä. Työn arvo on suurempi kuin sen tekemisestä tekijälle koituva haitta. Muussa kuin markkinaehtoisessa työssä tämä ei mitenkään itsestäänselvästi toteudu.

Juuri tässä on robotisoidun tulevaisuuden perustulomallin ydin. Mekin, jotka emme ole supertähtiä, voimme tehdä jotain varmasti hyödyllistä. Kuten Harakka sanoo, työmme markkina-arvo ei välttämättä riitä toimeentuloon, sen takaamiseen tarvitaan perustulo. Mutta kaikki työ mitä päätämme lisäksi tehdä, on varmasti hyödyllistä, juuri koska se on markkinaehtoista.

Julkinen sektori työllistäjänä

Harakka ei tätä hyväksy. Hänen mukaansa julkisen sektorin tehtävä on työllistää ihmiset, jotka eivät muuten työllisty. Tämä tarkoittaa työllistämistukia ja kaikenlaista muuta pientä säätöä. Mutta Harakan mukaan julkisen sektorin on työllistettävä myös suoraan. Hän vaatii perustettavaksi julkisomisteisia ”sosiaalisia yrityksiä”, joiden tehtävä on työllistää ihmisiä, toki ”hyödyllisiin” ja ”mielekkäisiin töihin.

Ratkaisu on monella tavalla huono. Ensiksi on syytä huomata, että kysymyksessä on silmänkääntötemppu. Sosiaalinen yritys, joka työllistää ihmisiä, maksaa Harakan mallissa välttämättä ihmisille näiden tuottavuutta suurempaa palkkaa. Koko järjestelmähän on olemassa sitä varten, että ihmisten tuottavuutta vastaava markkinapalkka on liian pieni elämiseen. Mutta tämä tarkoittaa, että palkka muodostuu Harakan mallissakin osaksi sosiaaliturvasta. Mitä muuta julkisista varoista maksettava työsuorituksen arvon ylittävä palkanosa on kuin tulonsiirto?

Julkinen työllistäminen luo siis korkeintaan palkkatyöllä itsensä elättämisen illuusion. On vaikea uskoa, että työllistetyt itse eivät tätä huomaisi, vaan luulisivat elättävänsä itsensä työllään. (Maataloustuottajiin tämä näyttää tosin tehoavan.)

Harakan malli ei siis eroa perustulomallista tältä osin kuin kosmeettisesti. Mutta muilta ominaisuuksiltaan se on paljon huonompi. Mikään ei takaa, että ”sosiaalisissa” yrityksissä tehty työ on hyödyllistä siinä mielessä, että sen arvo ylittää tekijöille aiheutuneen vaivan. Perustulon ja markkinatyön yhdistelmässä ongelmaa ei ole. Kun ihmiset tarjoavat työpanostaan markkinoilla, voidaan olla varmoja, että he tekevät jotain taloudellisesti hyödyllistä.

Aina kun työnantaja ja työntekijä pääsevät sopuun työn ehdoista, maailma rikastuu. Näin ei mitenkään välttämättä tapahdu Harakan työllistämistöissä. Mikään mekanismi ei takaa, etteivät ihmiset joudu tekemään turhaa tai vähäarvoista työtä. Harakka sanoo, että julkisen työllistämisvelvollisuuden laiminlyönti on ”rikos”.

Mutta todellinen rikos on panna ihmiset tekemään työtä turhan takia, vain ”työllistämisen” vuoksi.

Harakan mallissa on toinenkin keskeinen ongelma. Julkinen työllistämistyö syrjäyttää siinä täydellisesti kaiken muun alhaisen tuottavuuden työn. Kun työnteosta julkisissa laitoksissa maksetaan tuottavuuden ylittävää palkkaa, kukaan ei suostu töihin, joissa maksetaan tuottavuuden mukaan. Suuri määrä yhteiskunnallisesti hyödyllistä markkinatyötä jää tekemättä, kun kaikki haluavat työskennellä julkisissa työllisyystöissä.

Jos ongelmaa yritetään paikata julkisten työpaikkojen määrää rajoittamalla, niistä tulee arvokkaita. Halukkaita on enemmän kuin työpaikkoja on tarjolla. Niinpä tarvitaan jokin säännöstelymekanismi, valikoimaan kuka saa julkisen työpaikan ja kuka ei. Säännöstely täytyy hoitaa esimerkiksi jonotuksella tai arvonnalla. Pahimmassa tapauksessa ihmiset näkevät suuria määriä tai käyttävät muita voimavaroja vain julkisen työpaikan saadakseen. Tämä, jos mikä on turhaa työtä.

Harakan malli on siis vain huono versio perustulomallista. Siinäkin alhaisen tuottavuuden työntekijät saavat osan toimeentulosta sosiaaliturvasta. Malli on kannustinvaikutuksiltaan kuitenkin perustulomallia huonompi. Jos demarit todella ovat sitä mieltä, että teknologiatyöttömyys on tulossa, uusia reseptejä pitää keksiä. Ei ole loogisesti mahdollista katkaista tuottavuuden ja elintason yhteyttä ilman että ihmiset elävät osittain tulonsiirroilla, olivatpa ne naamioituja palkkaan tai eivät. On ristiriitaista tavoitella tuottavuudesta riippumatonta elintasoa ja vaatia samanaikaisesti ihmisten elättävän itsensä työllään.

Viholliset ja syylliset

Yksi silmiinpistävä piirre Harakan ohjelmassa on vihollisten ja syyllisten etsintä. Tärkein vihollinen on oikeisto. Se tarjoaa ”rosvoparonien ratkaisuja” ja haluaa ”uhrata ihmisten elämän” taloudelle. Se ajaa ”suuryritysten etua”. Oikeiston ”ideologinen tavoite on surkastaa julkiset palvelut”, Harakka jyrisee. Tällainen oikeisto on mielikuvitusolento. Euroopan ja Suomen varteentotettavat oikeistopuolueet ovat järjestään sitoutuneet hyvinvointivaltioon.

Ei voi välttyä ajatukselta, että Harakka yrittää viholliskuvaa maalaamalla peitellä omaa ja puolueen ideologista eksymistä. Kun on vaikea sanoa mitä itse ollaan, kerrotaan mitä nyt ei ainakaan olla. SDP:n ja maltillisen oikeiston ero on monessa asiassa niin olemattoman pieni, että sitä on vaikea tuoda esiin ohjelmia vertailemalla. On helpompaa viitata toisen pahoihin aikeisiin.

Oikeiston lisäksi Harakan sanavarastoon kuuluuvat muodikkaasti ”uusliberalismi”, ja siihen liittyvät ”markkinafundamentalismi” ja ”yhtiövalta”. Hän vastustaa myös niitä.

Perussuomalaiset saavat osansa. Perussuomalaisten ”huijaus” perustuu ”katteettomaan nostalgiaan”. Luonnehdinnassa on toki totuuden siemen. Harakan suhtautuminen perussuomalaisille menetettyihin äänestäjiin on muuten yllättävänkin elitististä. Näin ainakin tulkitsen kohtaa, jossa Harakka valittaa että SDP on flirttaillut EU- ja jopa muukalaisvastaisuuden kanssa. ”Kun populistinen propaganda on sekoittanut lähiöäänestäjen päät, on tyydytty myötäilemään ja mielistelemään älämölöä”, hän toteaa.

Vaikka analyysi olisi oikea, näin muotoiltuna viesti tuskin houkuttelee lähiöäänestäjiä palaamaan perinteisen työväenliikkeen huomaan.

SDP:n eroa vihreisiin ja laitavasemmistoon Harakka ei käsittele. Hän ei myöskään puhu mitään suhteestaan keskustaan tai kaupungistumiseen. On vaikea sanoa, onko tämä strateginen valinta vai yksinkertaisesti aiheiden rajaukseen liittyvä seikka.

Harakan viholliset ovat myös syyllisiä Euroopan ja Suomen talousongelmiin. Syynä talouskriisiin on oikeiston epäonnistunut talouspolitiikka. ”Suomen ja Euroopan sosiaalidemokraatit” vaativat jo vuonna 2010 ”toisenlaista” linjaa. Vaatii aikamoista ideologista ponnistusta vapauttaa sosiaalidemokraatit vastuusta talouskriisin synnyssä ja hoidossa. SDP oli valtiovarainmisteripuolue vuoteen 2007 ja taas 2011-2015.

Siinä määrin kuin kriisin syntyminen ja vakavuus on riippunut harjoitetusta talouspolitiikasta, sosiaalidemokraatit ovat aivan yhtä syyllisiä kuin ”oikeisto”.

EU-politiikka

Harakan näkemys EU-politiikasta on varsin selkeä. Hän toteaa, ettei rahaliitto ole syynä talousongelmiin, vaan huono talouspolitiikka. Harakka sanoo, että rahaliittoon oltiin tyytyväisiä kymmenen vuotta sitten, ja siihen saatetaan hyvinkin olla tyytyväisiä myös kymmenen vuoden päästä. Hänen mukaansa SDP sitoutui aikanaan ”rohkeaan ja aktiiviseen” Eurooppa-politiikkaan ja samalla ”avoimeen talouteen ja kansainväliseen kilpailuun”. Harakan mukaan tällä linjalla pitää jatkaa. SDP:n pitää ”puolustaa rahaliittoa ja yhteisvaluuttaa”.

SDP:n ei pidä myöskään peitellä sitä, että on edelleen sitoutunut valitsemaansa linjaan. Sen ei pidä ”vesittää, pyydellä anteeksi, kainostella”.

Olipa rahaliitosta ja EU:sta mitä mieltä tahansa, niin Harakalla on tarjota SDP:lle linja joka on ainakin selkeä ja optimistinen. Harakka luonnostelee EU-politiikkaansa myös yksityiskohtaisemmin. En kuitenkaan käsittele sitä tässä.

Lisää markkinataloutta markkinatalouteen

Harakka korostaa, että SDP:n pitää olla markkinatalouspuolue. Hän vaatii ”lisää markkinataloutta markkinatalouteen ja lisää kilpailua kilpailuun”. Hän korostaa mahdollisuuksien tasa-arvoa ja näkee taloudellisen menestyksen uhkana ”hyvä veli -verkostot, perinnöllisen vallan, kartellit ja uutta luovaa liiketoimintaa kahlitsevan hallinnon”. Harakka sanoo, ettei SDP voi ”lukittautua” puolustamaan vientiteollisuutta ja sen työntekijöitä.

Tämä on hieno visio. Olisi hienoa, jos SDP:stä tulisi markkinatalouden, mahdollisuuksien tasa-arvon ja toimivan kilpailun puolustaja nykyisen edunvalvonnan sijasta. SDP:n tulonjako- ja hyvinvointivaltioperiaatteet eivät ole ristiriidassa markkinatalouden kanssa. Tulevaisuuden vasemmiston pitäisikin keskittyä hyvivoinnin jakotavoitteiden ajamiseen ja jättää hyvinvoinnin luonti markkinoille.

Pienessä maassa haitallisten hyvä veli -verkostojen ja kartellien riski on aina olemassa, kuten Harakka korostaa.

Harakka nostaa esille myös elinkeinojen suojaamisen haitallisella sääntelyllä. ”Miten tavallinen suomalainen hyötyy siitä että taksimatkat ovat kalliita — [ja] apteekkarit verolistojen kärjessä”, hän kysyy täysin aiheellisesti. Tämä on juuri mitä olen itse kaivannut vasemmistolta: räyhäämistä hyvinvointivaltion nimissä pystytettyjä rikkaiden etuoikeuksia vastaan.

Harakka toteaa vielä, että ”kilpailulta — suojatut elinkeinot ajautuvat kaikkialla kriisiin, kun kekseliäät digitaaliset kilpailijat ilmestyvät haastajiksi”. Eipä asiaa voisi paremmin sanoa.

Harakan sitoutumisessa markkinatalouteen on toki tiettyjä kauneusvirheitä. Hän ei kerro kovin yksityiskohtaisesti, miten ja minne markkinataloutta ja kilpailua pitäisi lisätä. Hän kiiruhtaa rajaamaan tietyt toimialat kilpailun ulkopuolelle. Samoin Harakka vaikenee tässäkin yhteydessä kokonaan työmarkkinoista. Siellähän SDP nimenomaan on hyvä veli -verkostojen, kartellien ja liiketoimintaa kahlitsevan hallinnon puolella.

Varaumista huolimatta Harakka puhuu markkinataloudesta oikeaa puhetta.

Yritykset ja valtio

Harakka vaatii ”uutta” työnjakoa yritysten ja julkisen vallan välille. Hän toteaa aluksi, että ”politiikan keinot, tavoitteet ja vahvuudet ovat aivan toiset kuin talouden keinot, tavoitteet ja vahvuudet.”

Harakan työnjaossa yritykset tavoittelevat voittoa kilpailullisilla markkinoilla. Julkinen sektori ei edellytä niiltä muuta kuin voiton tuottamista omistajilleen, Harakka sanoo. Sen lisäksi ne ovat velvollisia noudattamaan lakeja ja maksamaan veroa ”korvaukseksi” julkisen sektorin tuottamista palveluista infrastruktuurista ja niin edelleen. (Jopa kuluttajia suojelevat normit ovat yritysten saamia palveluita). Mutta yrityksiltä ei edellytetä muuta: niiden ei tarvitse ”järjestää yhteisvastuuseminaareja” tai ”rahoittaa lastensairaaloita”. Hyvinvointipalveluista, koulutuksesta ja muusta ”yleishyvästä” huolehtii julkinen sektori.

Harakan visiossa on paljon hyvää. Uskon, kuten Harakka, että yrityksiltä ei kannata vaatia muuta kuin tuottavan liiketoiminnan harjoittamista. Mutta Harakan analyysi on puutteellinen. Siitä puuttuvat ihmiset kokonaan. Valtio tai julkinen sektori nähdään ihmisistä itsenäisenä toimijana, joka ”edellyttää” asioita ja jolle maksetaan ”korvauksia” sen palveluksista.

Aloitetaan yritysten tehtävästä. Yritysten omistajien päämäärä on saada mahdollisimman paljon voittoa, kuten Harakka havaitsee. Mutta voiton tuottaminen ei suinkaan ole yritysten yhteiskunnallinen tehtävä. Yritysten yhteiskunnallinen tehtävä on tuottaa ihmisille niitä tavaroita ja palveluksia, joita he tarvitsevat. Voitontavoittelu on vain se motiivi, joka saa tämän aikaan. Se ei ole yritysten tehtävä.

Myöskään verojen maksu ei ole yritysten tehtävä. Yritystoiminta voi hyvin olla yhteiskunnallisesti hyödyllistä vaikka siitä ei maksettaisi penniäkään veroa.

Itse asiassa on väärin puhua ”yritysten” maksamista veroista. Vain ihmiset voivat maksaa veroja. Kaikki ”yrityksiltä” perityt verot maksavat lopulta omistaja, työntekijät, asiakkaat ja niin edelleen. Samoin kaikki ”yrityksiin” kohdistetut hallintotoimet kohdistuvat todellisuudessa ihmisiin.

Kun Harakka siis asettaa ”yrityksille” velvollisuuksia ja vaatimuksia, hän asettaa niitä todellisuudessa ihmisille. Kun hän sanoo, että julkinen sektori edellyttää jotakin ”yrityksiltä”, hän itse asiassa sanoo, että valtio edellyttää jotakin ihmisiltä. Julkisen sektorin toiminta, verotus tai muu, ei koskaan kohdistu ”yrityksiin”, vaan aina ihmisiin.

Juuri tässä on Harakan keskeinen ongelma. Valtiolla ei ole mitään oikeutta edellyttää ihmisiltä yhtään mitään. Ihmisillä on oikeuksia suhteessa valtioon, ei valtiolla suhteessa ihmisiin. Harakan analyysi alistaa ihmiset valtion palvelijaksi, vaikka asioiden pitäisi olla täsmälleen päinvastoin.

Yrittäminen ja omistaminen ovat ihmisten perusoikeuksia, joiden toteuttamisesta yritysten omistajat eivät ole mitään velkaa valtiolle. Eivät veroja, eivät kerrassaan mitään. Julkinen sektori voi toki puuttua ihmisten oikeuksiin verottamalla ja sääntelemällä. Mutta vain jos se on välttämätöntä ihmisten hyvinvoinnin edistämisen kannalta. Todistustaakka toimenpiteen välttämättömyydestä on aina julkisella sektorilla. Se ei voi ”edellyttää” mitään, eikä vaatia ”korvausta” mistään.

Etten antaisi väärää vaikutelmaa, olen sitä mieltä että Harakan näkemyksessä on paljon hyvää. Kenties emme ole lopputuloksesta kauhean eri mieltä. Harakan kielenkäyttö vain osoittaa, miten vaikea valtiokeskeisyydestä irtautuminen on älykkäälle ja markkinamyönteisellekin vasemmistolaiselle.

”Fiksu” valtio

Yksi Harakan keskeisistä käsitteistä on ”fiksu” valtio. Harakka tarkoittaa fiksuudella kahta asiaa. Niistä ensimmäinen on oikeasti fiksua, toinen ei.

Harakka sanoo, että fiksu valtio ”on eurooppalainen ja kansainvälinen Suomi, joka on sitoutunut globaaliin avoimeen markkinatalouteen”. Fiksu valtio ”tarjoaa yrityksille vapautta, mutta vaatii myös paljon”. Se pitää huolta, että kilpailu toimii. Harakka puhuu ”mahdollisuuksien tasa-arvosta niin ihmisille kuin yrityksille”.

Jos ei ota huomioon edellisessä kohdassa esitettyjä ongelmia, tämä on hienoa puhetta. Harakan Suomi sitoutuu vapaakauppaan ja markkinatalouteen. Yritykset voivat toimia vapaasti, mutta valtio huolehtii ettei kilpailunrajoituksia pääse syntymään. Yksityiskohdat tietysti puuttuvat, mutta silti uskon ja toivon, että näistä asioista voisi vallita laaja yksimielisyys suomalaisten keskuudessa yli puoluerajojen.

Mutta fiksun valtion toinen puoli ei miellytä läheskään yhtä paljon. Harakka toteaa, että ”fiksu valtio on aktiivinen.” Liian aktiivinen, sanoisin. Harakka sanoo, että valtion tulee huolehtia määrätietoisesti ja kaukonäköisesti ”kansantalouden kokonaisuudesta”. Valtio ”asettaa tavoitteen ja määrää suunnan”, Harakka jatkaa.

Harakka ei mene yksityiskohtiin, mutta markkinatalouden kannattajan nenässä määrätietoisesti kokonaisuutta ohjaava valtio haiskahtaa suunnitelmataloudelta. Haju vahvistuu, kun Harakka toteaa, että vastuu ”kasvun investoinneista” kuuluu julkiselle sektorille.

Ei kuulu. Julkiselle sektorille kuuluu korkeintaan huolehtiminen puitteista. Fiksu valtio takaa yritystoiminnalle hyvät puitteet ja huolehtii julkisen sektorin ydintehtävistä. Mutta se ei pyri määräämään suuntaa saati ottamaan vastuuta investoinneista. Markkinatalouden suuntaa ei kukaan voi arvata, kaikkein vähiten valtion virkamies. Riskinotto ja investoinnit kuuluvat sinne, missä kannustimet ovat kohdallaan. Siis sinne missä pelataan omilla rahoilla.

Fiksun valtion keskeinen tunnuspiirre on sen rajallisuus. Fiksu valtio pysyy poissa kansalaisten tieltä.

Harakka kannattaa myös tukiaisten lisäämistä. ”Juuri nyt on lisättävä, ei leikattava, uusien, lupaavien yritysten tukirahoitusta”, hän sanoo. Tästä virkkeestä ilmenevät lähes kaikki tunnetut yritystukiin liittyvät ongelmat. Mistä Harakka tietää, mikä yritys on lupaava? Jos kerran yritys on niin lupaava, miksei se saa markkinaehtoista rahoitusta? Jos se ei saa markkinaehtoista rahoitusta, onko se lupaava, ja niin edelleen ja niin edelleen.

Harakan fiksu valtio on siis vain puoliksi fiksu. Fiksua siinä on se osa, joka luo markkinataloudelle hyvät puitteet. Mutta valitettavasti toinen, tyhmempi puoli tuhlaa liiallisella hääräämisellä sitä hyvinvointia, joita fiksumpi luo.

Supercell-sosialismi

Harakka ilmoittaa kirjoituksensa alussa olevansa ”Supercell-sosialisti”. Lopuksi hän palaa tähän, ja kertoo mitä ilmaisu tarkoittaa. Harakka kehuu Supercellin perustajia siitä, miten paljon nämä ovat maksaneet veroa. ”[Supercellin perustajat] ovat suorittaneet yhteiskunnalta saamansa luottamuksen korkeilla koroilla: Supercell on tuottanut kahtena viime vuonna valtiolle reippaasti yli puoli miljardia euroa.”

Kuten ehkä olen jo toistaut jo liikaa, yritysten arvo yhteiskunnalle ei ole niiden maksamien verojen arvo. Supercellin arvo muodostuu sen tuottamista peleistä, ei sen maksamista veroista. Supercellin menestyksestä voi riemuita, mutta syynä on se, että yritys on tuottanut pelejä joita ihmiset haluavat pelata, ei verotilitysten vuoksi. Menestyvätkään ihmiset eivät ole valtiolle velkaa ”korvauksia”.

Kun juttelin aiheesta tutun yrittäjän kanssa, hän totesi että Supecell-sosialismissa näyttää olevan kaksi ominaispiirrettä. Yhtäältä yritykset nähdään pelkkinä verotulojen lähteenä. Toisaalta valtiolle annetaan kunnia yksityisten yrityksen ansioista, sellaisistakin joihin valtiolla ei selvästi ole ollut mitään osuutta. Yrittäjätuttuni ihmettelikin tämän vuoksi, miten Supercell-sosialismi loppujen lopuksi oikeastaan eroaa ihan perinteisestä sosialismista.

Lopuksi

Harakan ohjelmajulistus sisältää valtavan määrän ajatuksia. Se katsoo optimistisesti tulevaisuuteen ja uhkuu älyllistä itseluottamusta. On vaikea kuvitella SDP:n nykyisen johdon ajattelevan yhtä näkemyksellisesti. Ohjelmassa on paljon hyvää, Harakka esimerkiksi korostaa markkinatalouden ja hyvinvointivaltion työnjakoa monella tapaa onnistuneesti. Harakka tarttuu robotisaation ja digitalisaation aikaansaamaan työn muutokseen ja yrittää hahmotella sosiaalidemokraattista vastausta siihen.

Mutta katsoessaan tulevaisuuteen Harakka lakaisee nykytilanteen ongelmat maton alle. Hän ei ota kantaa työmarkkinoiden ongelmiin, vaan sivuuttaa ne väittämällä Suomen työllisyystilanteen olevan seurausta globaalista työn katoamisesta. Harakan sosiaalidemokraattinen työkeskeinen vastine perustulomallille ei ole onnistunut. Harakka puhuu paljon markkinataloudesta, mutta ei pysty karistamaan valtiokeskeisyyttä taloudellisesta ja muusta ajattelustaan. Valtiokeskeisyys riivaa muutenkin Harakan ajattelua. Tuntuu, että hänestä valtiolla on oikeuksia ihmisiin nähden, vaikka asian pitäisi olla toisin päin.

Kaiken kaikkiaan, Harakan ajatuksiin kannattaa tutustua. Ja toivon todella paljon, että hänen nostamistaan teemoista keskustellaan puoluejohtajakamppailun aikana. Suomi tarvitsee ryhdikkäämpää ja älykkäämpää sosiaalidemokraattista puoluetta.

Koska lupailu on jo muodostunut tavaksi, lupaan vähintään yhtä pian sarjan kolmannessa osassa käsitellä myös toisen puheenjohtajaehdokkaan Tytti Tuppuraisen ohjelmaa. Se on myös aika mielenkiintoinen.