”Muualla maailmassa juhlitaan, kun tutkinto valmistuu. Suomessa juhlitaan, kun läpäisee yliopiston pääsykokeen.” –Aalto-yliopiston tuotantotalouden opiskelija
Juha Sipilän hallitus on toteuttanu korkeakoulujen opiskelijavalintauudistuksen. Sen myötä todistusvalintojen osuutta kasvatetaan ja valintakokeista pyritään muokkaamaan sellaisia, etteivät ne edellytä kuukausien valmistautumista.
Vuoteen 2020 mennessä toteutettavalla uudistuksella tulee olemaan konkreettisia vaikutuksia, vaikka hallitus teki selväksi, että valintakokeista ei ole tarkoitus luopua. Esimerkiksi Aalto-yliopiston kauppakorkeakouluun myönnettävistä opiskelupaikoista jo hieman yli puolet määräytyy ylioppilaskirjoitusten tulosten perusteella. On liian aikaista arvioida, tuleeko uudistus muuttamaan valintakokeita niin paljon, että valmennuskurssit menettävät merkityksensä.
Uudistus on oikeansuuntainen mutta riittämätön. Pääsykoejärjestelmä on ongelmallinen, ja siitä kannattaisi luopua muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Jatkossa pääsykokeille voi olla paikkansa esimerkiksi sen varmistamiseksi, että myöhemmällä iällä akateemisista opinnoista kiinnostuneilla on mahdollisuus päästä opiskelemaan, mikäli opinnot eivät ole aiemmin kiinnostaneet tai sujuneet.
Suomen pääsykoeinto on kansainvälinen kummajainen
MAAILMAN LAAJIMMAN yliopisto-rankingin eli Shanghain yliopiston ylläpitämän huippuyliopistolistauksen mukaan korkeimmalle sijoittuva suomalainen yliopisto on Helsingin yliopisto. Se löytyy sijalta 56. Helsingin yliopistoa korkeammalle sijoittuneista 55:stä yliopistosta ainoastaan kaksi – Tokion ja Kioton yliopistot – käyttää pääasiallisena opiskelijavalinnan kriteerinä yliopiston itse järjestämiä valintakokeita. Toisin sanoen maailman 50:stä parhaasta yliopistosta 96 prosenttia käyttää opiskelijavalinnoissaan pääasiallisesti muita kriteerejä.
Kiinassa ja muutamissa muissa maissa käytetään yliopistojen yhteisiä pääsykokeita. Kiinassa käytännössä koko yliopistoon pyrkivä ikäluokka tekee samat pääsykokeet, joilla pyritään kaikkiin yliopistoihin. Käytäntö on paremmin verrattavissa meidän ylioppilaskirjoituksiin kuin tiedekuntakohtaisiin pääsykokeisiin.
Ruotsissa opiskelijavalinta tehdään lukion päättötodistuksen perusteella. Vaihtoehtoinen väylä on kaksi kertaa vuodessa järjestettävä högskoleprovet eli kansallinen, lähinnä matemaattisia ja kielellisiä valmiuksia testaava koe. Myös Yhdysvalloissa käytetään standardisoituja testejä, kuten SAT-tasokoetta, korkeakoulukelpoisuuden osoittamiseksi.
Yliopisto- tai tiedekuntakohtaiset pääsykokeet ovat maailmanlaajuinen harvinaisuus, ja syykin on selvä: pääsykoe, jolla pääsee vain yhteen tiedekuntaan tai yliopistoon, ei ole hakijan kannalta houkutteleva. Parhaat yliopistot haluavat houkutella parhaat hakijat mahdollisimman laajasta joukosta. Asettamalla sisäänoton ehdoksi pääsykokeen, joka ei kiinnosta suurta osaa mahdollisista hakijoista, yliopisto pienentää hakijoiden joukkoa automaattisesti. Kansainvälisessä kilpailussa hakijoilla on paljon vaihtoehtoja, eikä suomalainen tapa siksi ole järkevin tapa seuloa hakijoita.
Pääsykokeet ovat toimiva tapa sisäänpäin kääntyneillä korkeakoulumarkkinoilla, joilla vaihtoehdot ovat olleet rajalliset. Suomesta ja Japanista on lähdetty harvoin ulkomaille opiskelemaan – ja vielä harvemmin tänne on tultu. Eurostatin vuoden 2015 opiskelijoiden liikkuvuutta käsittelevän tilaston mukaan Suomessa on Pohjoismaiden pienin osuus kansainvälisiä opiskelijoita.
Varsinkin Suomen kaltaiselle pienelle maalle tekisi hyvää lisätä avoimuutta myös korkeakoulujen opiskelijavalinnoissa. Pienen ja pohjoisen maan heikosti tunnetut instituutiot eivät lähtökohtaisesti ole lahjakkaiden opiskelijoiden ensimmäisiä valintoja. Kun amerikkalaiset huipputason yleissivistävät liberal arts colleget lähettävät vuosittain edustajiaan markkinoimaan omaa korkeakouluaan maailman huippulukioihin, samaan aikaan suomalaiset yliopistot tuntuvat rakentavan tarpeettomia esteitä ulkomaisten hakijoiden tielle.
Pääsykokeet lisäävät epätasa-arvoa
Nykyisen pääsykoejärjestelmän suurimmat ongelmat liittyvät sen tehottomuuteen ja epätasa-arvoisuuteen. Pääsykokeita puolustetaan vetoamalla siihen, että pääsykokeet ovat kaikille samat ja että hakijat ovat koetilanteessa samalla viivalla. Kyse on kuitenkin siitä, miten pääsykokeisiin valmistaudutaan. Halutuimpiin tiedekuntiin pääsee vain murto-osa hakijoista. Monet hakijat parantavat mahdollisuuksiaan valmennuskurssien avulla.
Kalleimmat, oikeustieteellisen tiedekunnan pääsykokeisiin valmentavat valmennuskurssit maksavat yli 5 000 euroa ja niille jonotetaan yötä myöten. Vuonna 2017 valmistuneen EuroStudent VI -tutkimuksen mukaan oikeustieteen opiskelijoista jopa 77 prosenttia oli käynyt valintakokeeseen valmistavan valmennuskurssin. Voi siis olettaa, että valmennuskurssit parantavat merkittävästi mahdollisuuksia pärjätä pääsykokeissa ja napata opiskelupaikka.
Valmennuskurssista maksaminen vaatii nuorelta aikuiselta riskinottokykyä. Koska kalleinkaan valmennuskurssi ei voi taata sisäänpääsyä, riskinä on, että maksaa tuhansia euroja tyhjästä. Mitä varakkaampi hakija, sitä helpompi taloudellinen riski on ottaa.
Jo pääsykoejärjestelmä itsessään edellyttää riskinottoa, vaikka ei osallistuisi valmennuskurssille. Monen kuukauden lukurupeama on suuri ajallinen satsaus, jolla on aito vaihtoehtoiskustannus: satsauksen opiskelupaikkaan johtaminen on todennäköisyydeltään pienempi ilman valmennuskurssia. Heikompi lähtöasetelma saattaa saada monet pienituloiset hakijat luopumaan koko yrityksestä.
Monet pääsykokeiden kannattajista ovat myös innokkaita lukukausimaksujen vastustajia. Se on nurinkurista. Lukukausimaksuissa maksetaan tutkintoon johtavasta koulutuksesta, joka tutkitusti nostaa maksajan tulotasoa. Näin ollen maksaja tietää saavansa rahoilleen vastinetta, mikä ei päde kaikkiin valmennuskurssista maksaneisiin. Pisteen päähän opiskelupaikasta jääneen hakijan odotettu tulotaso ei ole valmennuksen seurauksena noussut ollenkaan tai ainakaan merkittävällä tavalla.
Lähestulkoon kaikissa lukukausimaksujärjestelmissä on otettu huomioon vähävaraiset hakijat erilaisilla lukukausimaksujen helpotuksilla tai stipendeillä. Suomen valmennuskurssijärjestelmä ei tee samaa. Valtio, kunnat tai yliopistot eivät jaa pienituloisista perheistä tuleville hakijoille valmennuskurssistipendiä – eivätkä niin tee valmennuskursseja järjestävät yrityksetkään.
Korkeakouluun ylioppilaskirjoitusten tai avoimen yliopiston kautta
Korkeakoulujen opiskelijavalintaa varten on jo olemassa toimiva keino: Suomen ylioppilastutkintojärjestelmä. Ylioppilastutkintolautakunta itsekin kertoo nettisivuillaan, että ”suomalainen ylioppilastutkinto antaa myös hyvät mahdollisuudet hakeutua ulkomaisiin yliopistoihin”. Miksi sitä ei siis voisi käyttää myös pääasiallisena väylänä suomalaisiin yliopistoihin?
Ylioppilaskirjoitusten käyttäminen nykyistä laajemmin pääasiallisena valintakriteerinä lisäisi tasa-arvoa ja tehostaisi opiskelijavalintaprosessia. Tasa-arvoa lisää se, että jokainen lukiosta valmistuva osallistuu joka tapauksessa ylioppilaskirjoituksiin. Näin ollen niihin osallistuminen ja valmistautuminen ei ole ylimääräinen kustannus oppilaalle samalla tavalla kuin pääsykokeet.
Kun yliopistot julkaisevat sisäänpääsyyn vaadittavat ylioppilaskirjoitusarvosanat, hakijoiden on helppo verrata omia arvosanojaan niihin ja saada realistinen käsitys omista mahdollisuuksista päästä sisään. Tämä kannustaa hakijoita, jotka muuten saattaisivat jättää kokonaan hakematta ajatellen, että ”enhän minä kuitenkaan sisään pääsisi”. Erityistä merkitystä tällä olisi niille hakijoille, joilla ei ole omassa perhepiirissä korkeakoulututkinnon suorittaneita.
Pääsykokeita puolustetaan usein sillä, että kaikki eivät ole vielä lukioiässä osanneet panostaa opintoihin ja että ylioppilaskirjoitusten perusteella ei saa tuomita ketään pysyvästi korkeakoulujen ulkopuolelle. Yksi ratkaisu on kehittää entisestään avoimen yliopiston kautta tapahtuvaa opiskelijoiden sisäänottoa. Perusopintojen suorittaminen avoimessa yliopistossa on mahdollista jo nyt. Se ei edellytä pääsykokeita tai ylioppilaskirjoituksiin perustuvaa valintaa. Avoimessa yliopistossa osoitetun opintomenestyksen pohjalta on mahdollista hakea opiskelupaikkaa myös yliopistoista.
Toisessa luvussa ehdotin yliopistojen maisteripaikkojen määräytymistä kandivaiheen opiskelumenestyksen perusteella. Siinä, kuten avoimen yliopiston kautta tapahtuvan opiskelupaikan hakemisessa, vaaditaan samaa: opiskelijan pitkäjänteisyyttä, ei kertaonnistumista.
Tämä artikkeli on osa Liberan julkaisua
Paljon opittavaa – kuinka korjata Suomen korkeakoulutusBlogit
Liberan blogiin kirjoittavat eri alojen asiantuntijat tai muuten vain mielenkiintoiset henkilöt. Blogit ovat kirjoittajiensa mielipiteitä, eivätkä välttämättä edusta Liberan virallista kantaa.
Tietoa kirjoittajasta
Mikko Kiesiläinen
Mikko Kiesiläinen is an economist at EK – Confederation of Finnish Industries. He has previously worked as the Director of HYY Group and as a consultant for McKinsey. He has a Master's degree from the London School of Economics, and a Bachelor's degree from the University of York. Mikko was the CEO of Libera Foundation in 2018-2019.
12 kommenttia artikkeliin Paljon opittavaa – pääsykokeet on lopetettava
Lukion päättötodistuksen ja ylioppilastutkinnon arvosanoihin vaikuttaa suuresti se, onko opiskelija jostakin pääkaupunkiseudun huippulukiosta vai jostakin normaalilukiosta pääkaupunkiseudun ulkopuolelta. Nykyinen pääsykoejärjestelmä,jossa ratkaisee yksinomaan pääsykoetulos ,lisää tasa-arvoa.Hallituksen suunnittelema säästölinja on täysin väärä.
Täsmennyksenä äskeiseen lausumaani pääsykoe, jossa ratkaisee ainoastaan siinä saatu tulos, lisää nimenomaan alueellista suomalaisten opiskelijoiden tasa-arvoa
Onko tuohon jotain tutkimustietoa? Oman käsitykseni mukaan tutkimuksen nimenomaan _eivät_ ole löytäneet mitään evidenssiä ”eliittilukioiden” paremmasta opetuksesta, vaan tulokset korreloivat suoraan lukioiden sisäänottokeskiarvojen kanssa. Parhaisiin opetustuloksiin (eli yo-tulokset vs. peruskoulun päättötodistus) on päästy jossain maaseudun pikkulukioissa joissa on vähän oppilaita opettajaa kohtaan, mutta toisaalta n on niissä otoksissa niin pieni, että tuloksia ei voi pitää merkitsevinä.
Ja toisaalta en pidä alueelliista tasa-arvoa minään erityisen merkittävänä argumenttina yhtään missään keskustelussa; Helsingissä asuminen on helvetin kallis investointi, kyllä se saa näkyä parempina olosuhteina. Ja oikeastaan juuri ne pikkukuntien valtionosuuksilla ylläpitämät pienet ryhmäkoot ovat paljon suurempi alueellisen tasa-arvon ongelma kuin valikoituneet ”huippulukiot” kaupungissa.
Sinänsä pelkkä pääsykokeiden poistaminen ja korvaaminen pelkällä YO-koevalinnalla ei yksin riitä. Tällä hetkellä välivuosien ongelma syntyy siitä, että osa hakijoista ei millään suostu ymmärtämään, että sinne oikikseen tai lääkikseen nyt vain ei omilla lahjoilla pääse, vaan pitäisi yrittää jotain muuta. Tähän ongelmaan ei kokeiden nimen muuttaminen vaikuta mitenkään, vaan aivan samat välivuodet pidettäisiinkin nyt ennen ylioppilaskirjoituksia, tai ylioppilaskirjoituksien uusimista varten. Ja kun ylioppilaskirjoituksissa arvosanat jaetaan gaussin käyrän mukaan, olisi korkeimpien arvosanojen saaminen normaalin kolmevuotisen lukion jälkeen paljon nykyistä vaikeampaa kun huipulle tunkisi kahdeksatta kertaa kokeilevat uusijat…
Eli joko pitäisi kehittää jonkinlainen todella tyly leikkuri joka kieltäisi ylioppilaskirjoitusten uusimisen ja nelivuotisen lukion ilman erittäin hyvin perusteltua syytä (lukihäiriödiagnoosit varmaan ainakin saataisiin rajuun nousuun, vrt. astmaiset urheilijat), tai sitten yliopistojen valintaprosessia pitäisi kehittää laajemmin kuin vain kokeiden säätämisen osalta.
Jos pääsykokeet työllistävät ison ketjun ihmisiä isolla rahalla niin silloin asiat on hyvin se on koko markkinatalouden ja liberalismin idea.
Ylioppilastutkinnon lisäksi pitäisi olla myös valtakunnalliset ainekohtaiset tasokokeet. Tällöin opettajat eivät voi olla löysiä tai tiukkoja arvosanojen annossa. Korkeakoulujen pääsykokeet lisäävät alueellisesta epätasa-arvoa, koska menestys käytännössä edellyttää valmennuskurssia kaupungissa. Pääsykokeille ei avoimessa maailmassa ole mitään perustetta.
Suomalainen ylioppilastutkinto on saanut alkunsa Turun akatemian ja sittemmin Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston pääsykuulusteluista.
Jokaisella ylioppilastutkinnon suorittaneella oli vapaa pääsy yliopistoon vielä jonkin aikaa 1900-luvulla, mutta ylioppilaiden määrän nopean kasvun vuoksi yliopisto otti kuitenkin asteittain käyttöön erilliset pääsykokeet.
Mikä olisi paras seula seulomaan tulevat lääkärit, insinöörit, juristit, liikemiehet, kapellimestarit, hävittäjälentäjät ja kansanrunoilijat? Raha, äo-testi, GMAT, suosituskirje…
Hyviä argumentteja. Suomalainen pääsykoejärjestelmä näyttää erikoiselta ja sitä varmasti kuuluu ravistella. Nykyjärjestelmä on tuskin kokonaistehokas.
Kirjoituksen uskottavuutta heikentää kuitenkin rankka liioittelu niissä asioissa joista tiedän. Pistää miettimään onko samanlaista liioittelua ja vääristelyä myös niissä kohdissa joista minulla ei ole tietoa. Esimerkiksi jutussa mainittiin monen kuukauden lukurupeama ja oikeustieteellisen jopa 5000 euron valmennuskurssit. Kuulostavat kohtuuttomilta, mutta pitävätkö ne paikkaansa?
Oma lapseni pyrki tänä keväänä oikeustieteelliseen. Pääsykoekirjat julkaistiin viisi viikkoa ennen koetta, eli lukurupeama kesti vähän yli kuukauden. Valmennuskurssien yleinen hintahaarukka oli 700-1400 euroa, niiden lisäksi löytyi yksi yli 3000 euroa maksanut kurssi. Ehkä jossain Googlen ulottumattomissa on myös 5000 euron kurssi, mutta se on silloin ääritapaus. Enemmistö hakijoista varmasti kurssilla käy, mutta keskihinta on noin 1000 euroa.
Looginen argumentti ei toki muutu miksikään, mutta kyllähän ”viikkojen lukurupeama ja tonnin kurssi” kuulostaa erilaiselta kuin ”kuukausien lukurupeama ja viiden tonnin kurssi”. Ainakin jos miettii rahallisen panostuksen suuruutta suhteessa keskituloihin tai lukuaikaa suhteutettuna keskimääräiseen vuosilomaan.
Otso
Kyllä suosituimpiin paikkoihin tarvitaan läpipääsyn varmistamiseksi mielummin kuukausien kuin viikkojen lukurupeama ja vaikka joidenkin opinahjojen kirjat julkaistaisiin vain viisi viikkoa etukäteen, moniin kokeisiin voi valmistautua pidempään. Monet lukevat vuoden läpitse, jos eivät pääse ensimmäisellä kerralla.
Nimimerkillä ”Muutama viikko ei riittänyt”
Koulumenestyksen ollessa lähinnä vanhemmista ja vanhempien sosioekonomisesta taustasta riippuvainen, niin voisiko Libera kehittää keinon alaikäisille kilpailuttaa oman asuinseutunsa ja vanhempansa.
Euroopassa monessa maassa tärkeimpiin kouluihin ja rahakkaimmille aloille johtava opintoputki alkaa jo esikoulusta. Jotka ovat yksityisiä ja joiden laatu siten ostetaan rahalla. Tämän on tutkimuksissa (esim brittiläinen National Centre for Social Research (NCSR) yksityiskoulujen luokkajaon tuottamista koskeva tutkimus) Mikäli pääsykokeista luovutaan seurauksena ei ole taloudellisen ja kulttuurisen pääoman tuottaman epätasa-arvon väheneminen vaan lisääntyminen. Valmennuskursseista ei päästä, niiden markkinat vain siirtyvät yhä varhaisemmaksi. Jo nyt Tutor House tarjoaa valmennuskursseja peruskouluikäisille, jotta nämä yltäisivät tavoittelemansa eliittilukion sisäänpääsyyn vaadittuun keskiarvoon.
Tämänkaltaisissa hankkeissa ensimmäisenä nousee epäilys eliitin halusta turvata oman jälkikasvunsa sujuva eteneminen koulutusuralla yhä työläämpien esteiden luomisen turvin. Onhan nimittäin selvää, että pääsykoekirjojen hyvä hallinta vaatii inhimillisesti järkevämmän ponnistuksen kuin 12-vuotisen koulun kaikkea osaamista mittaavat ylioppilaskirjoitukset. Pääsykokeet asettavat samalle viivalle, ylioppilaskirjoitusvalinta rankaiseee menneistä synneistä, vähästä varallisuudesta, väärästä koulutaustasta. Varsinkin kun uusimismahdollisuus on rajattu. Lisäksi koulujen elitisoituminen aiheuttaa jo nyt paikallista epätasa-arvoa: helsinkiläisten mahdollisuudet käydä lukiota omassa kaupungissan heikkenevät vuosi vuodelta.
Kaikesta huolimatta Suomi tarvitsee myös duunareita että ei tarvitse maahantuoda niitä kovalla hinnalla minkä Kela maksaa.
Hyi helvetti mitä paskapuhetta. Olisiko minun pitänyt 15-vuotiaana tietää miksi haluan isona, ja valita kurssit sen mukaan? Hyvä, kun 28-vuotiaana tiedän. Vielä naurettavampi on ajatus siitä, että joku lukion kemian kurssi mittaisi paremmin soveltuvuutta oikeustieteen opintoihin kuin oikeustieteestä kyselevä pääsykoe.