Kreikka varoittavana esimerkkinä hyvinvointivaltiosta

Nykypäivän Kreikasta on tullut taloudellisen ja poliittisen vararikon symboli, instituutioiden epäonnistumisen käytännön koe. Yhden ainoan maan ei ole helppoa tehdä itsestään oppikirjaesimerkkiä niin monista institutionaalisista puutteista, jäykkyyksistä ja vääristymistä, mutta Kreikan hallitus on onnistunut siinä. Kreikan tapaus on varoittava esimerkki kaikille muille.

Aiemmin Kreikkaa pidettiin jonkinlaisena menestystarinana. Voidaan jopa väittää, että Kreikka todella oli menestystarina useiden vuosikymmenien ajan. Maan keskimääräinen vuotuinen talouskasvu oli puolen vuosisadan (1929–1980) ajan 5,2 prosenttia; samalla aikavälillä Japanin talous kasvoi vain 4,9 prosentin vuosivauhtia.

Nämä kasvuluvut ovat sitäkin vaikuttavampia, kun otetaan huomioon, että Kreikan poliittinen tilanne oli noina vuosina kaikkea muuta kuin normaali. Vuodesta 1929 vuoteen 1936 elettiin poliittisesti epätavanomaista aikaa, jota sävyttivät vallankaappaukset, kiihkeät poliittiset kiistat, lyhytaikaiset diktatuurit ja yli 1,5 miljoonan Vähästä-Aasiasta tulleen pakolaisen kotouttamisen aiheuttamat ongelmat (määrä vastasi tuohon aikaan yhtä kolmasosaa Kreikan väestöstä). Vuodesta 1936 vuoteen 1940 Kreikkaa hallitsi oikeistolainen diktatuuri, joka monessa suhteessa muistutti tuon ajan muita eurooppalaisia diktatuureja, ja toisen maailmansodan aikana (vuosina 1940–1944) Kreikka oli eräs pahiten kärsineistä kansakunnista, mitä tulee menetettyihin ihmishenkiin. Heti sodan päättymisen jälkeen Kreikassa käytiin kiivas ja tuhoisa sisällissota (kahdessa osassa: vuonna 1944 ja vuosina 1946–1949), joka alkoi kommunistisen puolueen organisoimasta kapinasta. Vuodesta 1949 vuoteen 1967 Kreikka oli malliesimerkki kansalaisiaan holhoavasta epävapaasta demokratiasta, jota ei voida pitää kaikilta osin oikeusvaltiona. Huhtikuun 21. päivänä vuonna 1967 sotilasjuntta kaappasi vallan ja hallitsi Kreikkaa vuoden 1974 heinäkuuhun, jolloin Kreikasta tuli perustuslaillinen vapaa demokratia. Kreikan talous onnistui kasvamaan koko tämän ajan sodista, kapinoista, diktatuureista ja epävakaasta poliittisesta elämästä huolimatta.

Seitsemän vuotta sen jälkeen, kun Kreikasta oli tullut perustuslaillinen demokratia, Euroopan yhteisön (EY) silloiset yhdeksän jäsenmaata hyväksyivät Kreikan yhteisön kymmenenneksi jäseneksi (jopa ennen Espanjaa ja Portugalia). Miksi? Päätös oli ensisijaisesti poliittinen, mutta siihen vaikutti myös Kreikan talouskasvu, joka kaikista takaiskuista ja vaikeuksista huolimatta oli jatkunut vuosikymmeniä. Kreikan liittyessä Euroopan yhteisöön maan julkisen velan suhde bruttokansantuotteeseen oli 28 prosenttia, budjettialijäämä alle 3 prosenttia BKT:stä ja työttömyysaste 2–3 prosenttia.

Mutta tarina ei suinkaan päättynyt tähän.

Kreikasta tuli virallisesti Euroopan yhteisön jäsen tammikuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1981. Kymmenen kuukautta myöhemmin (18. lokakuuta 1981) Andreas Papandreoun johtama sosialistipuolue (PASOK) nousi valtaan radikaalin valtion roolia korostavan ja populistisen vaaliohjelman avulla. Eräs sen vaalilupauksista oli erottaa Kreikka Euroopan yhteisöstä. Kukaan ei tietenkään ollut niin tyhmä, että olisi oikeasti toteuttanut tällaisen lupauksen. PASOKin hallitsema Kreikka jäi Euroopan yhteisön jäseneksi, mutta vain muutamassa vuodessa puolue onnistui muuttamaan Kreikan poliittisen ja taloudellisen ilmaston.

Kreikan nykyinen kriisi on etupäässä seurausta PASOKin harjoittamasta lyhytnäköisestä politiikasta, kahdella tärkeällä tavalla:

a) PASOKin talouspolitiikka oli katastrofaalista; puolue rakensi ylisuuren ja tehottoman hyvinvointivaltion sekä tukahdutti yksityisen sektorin valtion väliintuloilla ja liiallisella sääntelyllä.

b) Pitkällä aikavälillä PASOKin poliittinen perintö oli vielä sen talouspolitiikkaakin tuhoisampi, sillä sen menestys vaaleissa johti siihen, että Kreikan konservatiivisesta puolueesta (”Uudesta demokratiasta”) tuli PASOKin huono kopio. Vuodesta 1981 vuoteen 2009 molemmat puolueet tarjosivat kansalle pääasiassa hyvinvointipopulismia, suosikkijärjestelmiä, valtiojohtoisuutta, nepotismia, protektionismia ja holhousta. Eikä mikään ole muuttunut.

Tänä päivänä nähtävä lopputulos on seurausta näiden kahden puolueen välisestä tuhoisasta kilpailusta, jossa ne ovat tarjonneet kannattajilleen erilaisia etuja, hyvinvointipopulismia ja kaikkialle tunkevaa valtiojohtoisuutta.

 

Mikä on kasvun moottori?

Vaurautta luodaan vapaaehtoisuuteen perustuvan yhteistyön ja vaihdon kautta. Vapaaehtoinen vaihdanta ei ole nollasummapeli, jossa toisen voitto on toisen tappio. Se on plussummapeli, jossa syntyvän lisäarvon osallistujat jakavat keskenään. Ei-vapaaehtoiset transaktiot ovat useimmiten miinussummapelejä, sillä tällaisissa tapauksissa häviäjän kärsimä tappio on paljon suurempi kuin voittajan saama hyöty; kun ryöstäjä puukottaa sinua kujalla ja vie lompakostasi 40 euroa, ovat sairaalakulusi ja kokemasi tuska varmasti paljon suuremmat kuin vain 40 euroa. Samaan tapaan poliittinen kamppailu varallisuuden uudelleenjakamiseksi edellyttää aina kaikilta osapuolilta niukkojen resurssien käyttämistä – jotta saataisiin ryöstettyä toisilta tai vältettyä ryöstetyksi tuleminen – ja näiden kustannusten summa saattaa hyvinkin olla paljon suurempi kuin koko uudelleenjaetun varallisuuden arvo.

Hyvinvointi, sanottiinpa sitä sitten varallisuudeksi, taloudelliseksi kehitykseksi tai kasvuksi, on sitä suurempaa, mitä enemmän vapaaehtoista vaihdantaa tapahtuu. Valtion rooli tässä järjestelmässä on suojella yksilöiden oikeuksia, joihin vapaaehtoinen vaihdanta perustuu, ja antaa ihmisten luoda varallisuutta. Valtio voi parantaa järjestelmän toimivuutta takaamalla omistusoikeudet ja valvomalla sopimusten noudattamista (tekemällä markkinoista siis ”säännölliset”, mikä on ”sääntelyn” alkuperäinen merkitys) ja ehkä myös puuttumalla varovaisesti markkinoiden toimintaan niiden epäonnistuessa. Sen ei kuitenkaan pidä vääristää markkinoita ja aiheuttaa vielä suurempaa ja vahingollisempaa valtion epäonnistumista.

Useimmat nykyhallitukset ovat ottaneet toisenlaisen, kunnianhimoisemman ja vaarallisemman, roolin. Ne eivät pyri vain ”sääntelemään” laatimalla selvät säännöt, jotka tekevät markkinoiden toiminnasta ”säännöllistä”, vaan puuttuvat niihin mielivaltaisesti; eivät helpottaakseen markkinoilla tapahtuvaa vaihdantaa, vaan vaikeuttaakseen sitä; eivät suojellakseen vaurautta luovia plussummapelin transaktioita, vaan korvatakseen ne miinussummapelien transaktioilla jakamalla tukia ja kuluttamalla valtion rahaa. Useimmat nykypoliitikot uskovat, että käyttämällä riittävän paljon rahaa saadaan aikaan talouskasvua, ja että jos kasvua ei ole, ei rahaa ole käytetty tarpeeksi. Tällainen valtion jatkuvasti lisääntyvä rahankäyttö johti Kreikan kriisiin, mutta Kreikka ei ole tässä suhteessa ainoa laatuaan, sillä sama dynamiikka on johtanut Yhdysvaltain liittovaltion historian ensimmäiseen luottoluokituksen laskuun ja Euroopan valtioiden nykyiseen velkakriisiin.

Rahan käyttäminen on poliitikkojen keskuudessa suosittua, koska sillä saa lyhyellä aikavälillä ostettua ääniä; olemmehan me kaikki loppujen lopuksi pitkässä juoksussa kuolleita, tai ainakin poissa vallankahvasta. Myös äänestäjät suosivat valtion rahankäyttöä, koska he yleensä pitävät valtion jakamia etuisuuksia pelkkänä plussana. He eivät ymmärrä, että rahat otetaan heidän omista taskuistaan, vaan uskovat sen tulevan ”valtiolta”, tai ainakin jonkun toisen taskuista.

Kauan sitten, vuonna 1974, kreikkalaiset poliitikot unohtivat taloudelliset realiteetit. Sotilasdiktatuurin kaaduttua jopa konservatiivihallitus kansallisti pankkeja ja muita yrityksiä, jakoi tukia toisille ja kasvatti hyvinvointivaltion voimaa. Yhtä kaikki sen harjoittama politiikka oli vielä maltillista verrattuna siihen, mitä ensimmäinen sosialistisen PASOKin johtama hallitus teki 1980-luvulla. Vuoden 1981 jälkeen valtion väliintulot lisääntyivät, ja sääntelystä ja omien suosimisesta tuli täysin tavanomaista. Samanlaista politiikkaa noudattivat kaikki hallitukset aina vuoteen 2009 saakka, kahta pientä poikkeusta lukuun ottamatta: toinen niistä oli lyhyt uudistusmielisten konservatiivien valtakausi 1990-luvun alussa, jolloin melkein kaikki uudistusyritykset epäonnistuivat surkeasti, toinen, jonkin verran menestyksekkäämpi, ajanjakso oli uudistusmielisten sosialistien valtakausi juuri ennen Kreikan liittymistä euroalueeseen vuonna 2002. Mutta jopa silloin talouslukuja vääristeltiin, eikä rakenteellisia uudistuksia juuri tehty.

Miten valtio sitten pystyi käyttämään niin paljon rahaa, vaikka Ateena saattaa hyvinkin olla maailman veronkiertopääkaupunki? Koska valtio ei valtavan veronkierron ja vuodesta toiseen tehottomasti toimineen veronkannon takia saanut tarpeeksi tuloja, puuttuvat rahat saatiin tulonsiirtoina Euroopan unionilta ja tietenkin lainaamalla. New York Timesin kolumnisti Thomas Friedman totesi tästä järjestelystä osuvasti: ”Sen jälkeen kun Kreikka vuonna 1981 liittyi Euroopan unioniin, siitä tuli, harmi kyllä, itse asiassa vain uusi Lähi-idän öljyvaltio – sillä erotuksella, että öljylähteiden sijaan sillä oli Bryssel, josta pumpattiin tasaisena virtana tukia, avustuksia ja halpakorkoisia lainoja Ateenaan.”

Kreikan siirryttyä vuonna 2002 euroon lainaamisesta tuli paljon entistä helpompaa ja edullisempaa. Vuoden 2002 jälkeen Kreikassa koettiinkin pitkä talouden nousukausi, joka perustui runsaisiin halpoihin lainoihin. Joukkovelkakirjamarkkinat eivät nimittäin enää olleet huolissaan korkeasta inflaatiosta tai valuutan arvon heikkenemisestä, minkä ansiosta Kreikan oli mahdollista rahoittaa suuret vaihtotaseen alijäämänsä. Tämän seurauksena valtionvelka paisui musertavaan 350 miljardiin euroon (josta puolet oli lainattu ulkomaisilta 30 pankeilta), mutta sitäkin vakavampi seuraus oli negatiivinen vaikutus, josta harvoin puhutaan:

Tulonsiirrot EU:lta ja lainaraha käytettiin suoraan kulutuksen rahoittamiseen sen sijaan, että olisi säästetty, investoitu, rakennettu infrastruktuuria, modernisoitu yhteiskuntaa tai kehitetty instituutioita.

Kreikan ”juhlat” muiden rahoilla jatkuivat 30 vuotta, ja – se minun on pakko myöntää – me todella nautimme niistä juhlista! Vuonna 2008 keskivertokansalaisen vuositulot kasvoivat 31 700 dollariin, millä Kreikka sijoittui 25:nneksi maailman valtioiden välisessä vertailussa, Italiaa ja Espanjaa korkeammalle. Luku oli myös 95 prosenttia EU-maiden keskiarvosta. Yksityinen kulutus oli Kreikassa 12 prosenttia suurempaa kuin Euroopassa keskimäärin, minkä ansiosta Kreikan sijoitus inhimillistä kehitystä ja elämänlaatua mittaavassa indeksissä oli maailman 22. korkein. Jos tämä kuulostaa vaikuttavalta, kannattaa muistaa, että nämäkin luvut vastasivat todellisuutta hyvin huonosti, koska harmaan talouden osuus on Kreikassa mahdollisesti jopa 25–30 prosenttia bruttokansantuotteesta!

Ilmoittamatta jääneet tulot liittyvät useimmiten veronkiertoon. Vielä vuonna 2010 noin 40 prosenttia kreikkalaisista ei maksanut lainkaan veroja, ja suunnilleen 95 prosenttia veroilmoituksen jättäneistä kansalaisista ilmoitti tuloikseen alle 30 000 euroa vuodessa. Näin laajalle levinnyt veronkierto kutistaa valtion budjetin tulopuolta arviolta 20–30 miljardia euroa joka vuosi, mikä vastaa vähintään kahta kolmasosaa vuoden 2009 budjettivajeesta.

Kreikka oli moraalisesti ja taloudellisesti syvällä korruption suossa. Esimerkiksi käyvät Ateenan tragikoomiset ja huonomaineiset uima-altaat. Uima-allas on Kreikassa varallisuuden merkki, joten maan veroviranomaiset käyttävät niitä hyväkseen jäljittäessään veronkiertäjiä. Vuonna 2009 vain 364 ateenalaista ilmoitti kotipihallaan olevasta uima-altaasta. Satelliittikuvat paljastivat kuitenkin, että Ateenassa oli itse asiassa 16 974 yksityistä uima-allasta. Tämä tarkoittaa sitä, että vain 2,1 prosenttia kaikista uima-altaan omistajista jätti tältä osin totuudenmukaisen veroilmoituksen. Mielenkiintoinen kysymys ei kuitenkaan ole se, miksi 97,9 prosenttia uima-altaan omistajista valehteli, vaan se, miksi 2,1 prosenttia ei valehdellut, sillä verokierto on Kreikassa hyvin yleistä.

 

 

Valehtelusta tuli Kreikassa elämäntapa. Voidaan kuitenkin väittää, että on oikeutettua valehdella sen suojelemiseksi, mitä on itse luonut. Mutta Kreikassa tätä vaurautta ei ollut itse luotu, vaan se oli yksinkertaisesti lainattu. Vuonna 1980 Kreikan julkisen velan suhde maan bruttokansantuotteeseen oli 28 prosenttia, mutta vuoteen 1990 tultaessa lukema oli noussut 89 prosenttiin ja vuoden 2010 alussa se oli yli 140 prosenttia. Valtion budjettialijäämä kasvoi puolestaan vuoden 1980 alle kolmesta prosentista 15 prosenttiin vuonna 2010. Julkisen sektorin koko suhteessa BKT:hen oli vuonna 1980 vain 29 prosenttia; kolmekymmentä vuotta myöhemmin (vuonna 2009) se oli noussut 53,1 prosenttiin. Kreikan hallitus salaili näitä lukuja aina loppuvuoteen 2010 saakka, jolloin se myönsi, ettei Kreikka itse asiassa koskaan ollut täyttänyt euroalueeseen liittymiseen vaadittuja ehtoja. Kreikan hallitus oli jopa palkannut Wall Streetillä toimivia yrityksiä, joista tunnetuin oli Goldman Sachs, auttamaan sitä talouslukujen vääristelyssä ja lainanantajien harhauttamisessa.

Kreikan talouden surkea tila oli seurausta kahdesta tekijästä:

– Kreikan hyvinvointivaltion räikeästä tehottomuudesta; sekä
– lukuisista vapaaehtoisen vaihdannan esteistä, jotka syntyivät hyvinvointivaltioideologian mukaisista interventioista.

Vuonna 2012 Kreikka sijoittui sadanneksi Maailmanpankin vuosittaisessa Doing Business -tutkimuksessa, jossa oli mukana yhteensä 183 maata, kun tarkasteltiin liiketoiminnan harjoittamisen yleistä helppoutta. Se oli tietenkin kaikkein heikoimmin sijoittunut EU:n ja OECD:n (Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö) jäsenmaa. Kreikka, joka on ollut Euroopan unionin jäsen 30 vuotta, kuulunut euroalueeseen viimeiset kymmenen vuotta ja on 25. rikkain maa tällä planeetalla, jäi tässä vertailussa Kolumbian, Ruandan, Vietnamin, Sambian ja Kazakstanin taakse. Wall Street Journalissa Kreikan huonosta sijoituksesta todettiin: ”maan on tehtävä kovasti töitä, jotta se menestyisi näin huonosti”. Kreikan hallitus harjoitti vapaalle yritystoiminnalle ja yksityisomaisuudelle vihamielistä politiikkaa, joka asetti suuria esteitä työvoiman ja pääomien liikkumiselle, yleensä ”sosiaalisen solidaarisuuden” ja ”reiluuden” nimissä.

 

 

Vuonna 2010 uuden yrityksen perustaminen Kreikassa kesti keskimäärin 15 päivää ja maksoi 1101 euroa, kun muiden EU-maiden keskiarvo oli kahdeksan päivää ja vain 417 euroa. Veroasioiden hoitoon yksittäiseltä yrittäjältä kului Kreikassa vuosittain 224 tuntia; Euroopan unionin rikkaimmassa maassa, Luxemburgissa, vain 59 tuntia. Kreikan sijoitus sijoittajien suojaa vertailtaessa oli murheellinen: 154. yhteensä 183 maan joukossa. Kreikan paras sijoitus tuli liiketoiminnan lopettamisen helppoutta vertailtaessa; siinä maa sijoittui 43:nneksi.

Lähestulkoon kaikkia ammatteja ja aloja säädellään Kreikassa jokseenkin voimakkaasti ja ne ovat kartellisoituneita, mikä nostaa kuluttajien kustannuksia ja estää vaurauden luomista. Lisäksi Kreikassa on hirvittävän tehoton virkamieskoneisto, joka maksaa maalle 7 prosenttia sen bruttokansantuotteesta, kaksi kertaa enemmän kuin muualla Euroopassa keskimäärin.

Interventiopolitiikkaa toteuttava virkamieskoneisto synnyttää yleensä korruptiota. Transparency Internationalin raportin mukaan Kreikassa maksettiin vuonna 2009 noin 800 miljoonan euron edestä pienimuotoisista lahjuksia, 39 miljoonaa euroa enemmän kuin vuonna 2008.

 

 

Ei ole yllätys, että Kreikalla on EU:n 27 jäsenmaasta vähiten kilpailukykyinen talous. Maailman talousfoorumin (World Economic Forum) vuosilta 2010–2011 laskettujen kilpailukykyindeksien mukaan Kreikka sijoittui maailman maista 83:nneksi, Vietnamin, Jordanian, Iranin, Kazakstanin, Namibian, Botswanan ja Ruandan tapaisten maiden taakse. Yhdistyneiden kansakuntien kauppa- ja kehitysjärjestön (UNCTAD) vuonna 2011 julkaistun Maailman investointiraportin mukaan Kreikka sijoittuu 141 maan joukossa 119:nneksi tarkasteltaessa maahan tehtyjä ulkomaisia suoria sijoituksia. Ei siis olekaan mikään ihme, että Kreikan nuorisotyöttömyys on yli 50 prosenttia. Se on seurausta liiketoimintaympäristöstä, joka ei kannusta yrittäjyyteen, jossa byrokratian aiheuttamat kustannukset ovat erittäin korkeat ja jossa on hyvin paljon korruptiota.

Kreikan ylisuureksi paisunut hyvinvointivaltio on saanut monet kreikkalaiset vakuuttumaan siitä, että heidän etuisuutensa ovat ”sosiaalisia oikeuksia”. Kelle tahansa yksittäiselle poliitikolle tai mille tahansa puolueelle olisi poliittinen itsemurha tehdä suuria menoleikkauksia nyt, kun kreikkalaiset on totutettu niin moniin valtion jakamiin ”oikeuksiin” ja kun ikääntyvälle väestölle on luvattu valtavat terveydenhuolto- ja eläke-edut.

Kreikka on oppikirjaesimerkki pitkällä aikavälillä kestämättömien ”oikeuksien” myöntämisestä. Kreikan valtion henkeä kohti lasketut sosiaalimenot ovat 10 600 euroa, mutta samaan aikaa se kerää veroja vain 8 300 euroa henkeä kohti. Alijäämä on siis 2 300 euroa jokaista kreikkalaista kohden!

 

 

Samaan aikaan (vuodesta 1996 vuoteen 2009) julkisen sektorin reaalipalkat nousivat 44 prosenttia. (Joillain aloilla ne nousivat jopa 86 prosenttia.) Julkisen sektorin työntekijöille maksettiin vuodessa 14 kuukausipalkkaa, joista kaksi on tavallisen palkan lisäksi tulevia bonuksia (yksi bonus maksettiin kokonaisuudessaan jouluna ja toinen puoliksi pääsiäisenä ja puoliksi ennen kesälomakauden alkua). Myös eläkkeet nousivat huomattavasti.

Miespuolinen kreikkalainen, joka oli työskennellyt 35 vuotta julkisen sektorin palveluksessa, oli 58-vuotiaana oikeutettu runsaskätiseen eläkkeeseen. Naisilla oli mahdollisuus jäädä eläkkeelle jopa sitäkin aiemmin; jos naisella oli alaikäinen lapsi, hän saattoi jäädä eläkkeelle 50-vuotiaana. Kreikkalaisten keskimääräinen eläköitymisikä oli 61 vuotta, kun se Saksassa on 67 vuotta. Yli 65-vuotiaiden osuuden Kreikan väestöstä ennustetaan kasvavan 18 prosentista 25 prosenttiin vuosina 2005–2030.

Joku saattaa väittää, että kalleudestaan huolimatta hyvinvointivaltio (jonka kustannukset vuonna 1996 olivat 19 prosenttia BKT:stä, mutta vuonna 2009 jo 29 prosenttia) antaa kansalaisille ainakin jonkinlaisen turvallisuudentunteen ja vähentää eriarvoistumista. Mutta Kreikassa ei ole käynyt näin! Vaikka valtio tarjoaa kaikille ”ilmaisen” terveydenhuollon ja koulutuksen, tyypillinen kreikkalainen perhe maksaa itse 45 prosenttia käyttämänsä terveydenhoidon kokonaiskustannuksista (suurin osa tästä rahasta menee lääkärien, sairaanhoitajien ja virkamiesten lahjomiseen, jotta he tekisivät oman työnsä). Vuosittain moni kotitalous menee korkeiden terveydenhoitomenojensa takia konkurssiin (2,5 prosenttia kaikista kotitalouksista). Sama koskee koulutusta. Vaikka kaikentasoinen koulutus on Kreikassa ”ilmaista”, kotitaloudet käyttävät lastensa koulutukseen (yksityisopetukseen) enemmän kuin missään muussa EU-maassa.

Lainarahalla rahoitetut pitkät juhlat ovat hiljalleen päättymässä. Krapula alkaa nostaa päätään. Nyt on aika raitistua, eikä tarttua taas julkisen velan pulloon. Suosikkijärjestelmät pitäisi purkaa, korruptio kitkeä ja markkinat vapauttaa. Ihmisillä pitäisi olla vapaus luoda varallisuutta vapaaehtoisen vaihdannan kautta. Kreikkalainen kleptokratia, varkaiden valta, pitäisi korvata oikeusvaltiolla. Epäonnisten köyhien turvaksi rakennetun suojaverkon ei pitäisi enää olla tekosyy jakaa ylenpalttisia etuisuuksia rikkaille ja vaikutusvaltaisille, jotka ovat heikentäneet köyhien ja sorrettujen asemaa entisestään.

Tarinan opetus on se, että taloudellinen kehitys ja vauraus eivät ole valtion lainanoton ja rahankäytön seurausta. Vauraus syntyy markkinoilla, vapaaehtoisesta vaihdannasta, säästämisestä, investoinneista, työnteosta, tuotannollisesta toiminnasta, uuden luomisesta ja kaupankäynnistä. Valtiolla on siinä mielessä tärkeä rooli, että se valvoo lakien noudattamista, takaa turvallisuuden ja luo ne lailliset instituutiot, jotka mahdollistavat vapaaehtoisuuteen perustuvan vaihdannan; se jättää nämä tärkeät tehtävänsä hoitamatta, kun se niiden sijaan pystyttää jättimäisiä virkamieskoneistoja, jakaa pitkällä aikavälillä kestämättömän suuria etuisuuksia ja rakentaa varastamiseen, korruptioon, etuoikeuksiin ja epärehellisyyteen perustuvan järjestelmän.

Kreikka on suuressa ahdingossa. Se ei tule selviämään siitä yhdessä yössä. Mutta oikeilla lääkkeillä se voi sen tehdä.

 

Artikkeli on julkaistu Hyvinvointivaltion murhenäytelmä -raportissa.